Pamfletti: Maalaisjärkeä ja aikaa kasvatukseen ja vuorovaikutukseen – yhteiskunnassa, koulussa ja kotona

Kuten ehkä tiedät, työskentelen ammatillisena opettajana Business College Helsingissä. Erityis-alojani opetuksessa ovat äidinkieli, viestintä ja psykologia, joiden lisäksi olen opettanut liikuntaa ja terveystietoa. Suomen kielen varsinaisen tutkintoni lisäksi olen opiskellut sivuaineinani muun muuassa laajan sivuaineen psykologiaa sekä lyhyet sivuaineet kasvatustieteessä ja erityispedagogiikassa. Lisäksi olen opiskellut ammatillisen opettajan pätevyysopinnot Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja paljon, paljon muuta. Päätoimisena tuntiopettajana olen työskennellyt nyt yhteensä kolmisen vuotta aloitettuani opetus-urani lokakuussa 2015 silloisessa Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa – nykyisessä Business College Helsingissä.

Opintojeni ohella olen tarkastellut ja pohtinut suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia menneinä vuosina, jolloin itse olen käynyt koulua ja opiskellut. Oman näkemykseni ja myös OECD:n PISA-testien mukaan suomalainen koulutusjärjestelmä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa tuottanut erinomaisia tuloksia, mistä osoituksena on testitulosten ohella maamme 1900-luvun suoranainen taloudellinen ihme. Toki koulutuksen lisäksi talouden rakenne on ollut monin tavoin hyvin erilainen, ja menestyksen taustalla on ollut valtavasti menneiden sukupolvien ahkeraa työtä.

Nähdäkseni koulutuksen osalta erinomaisiin tuloksiin on kuluneina vuosikymmeninä päästy melko kustannustehokkaalla mallilla, mutta kun kansainvälistä menestystä alkoi tulla, alettiin itsekin tutkia tehokkaammin syitä omaan menestykseen. Kun tarpeeksi tutkii ja ryhtyy sörkkimään jo valmiiksi toimivia asioita, lipsahdetaan helpohkosti jäykkyyteen, jossa pienetkin kustannussäästöt saavat pahasti hallaa aikaan. Joku voisi sanoa, että rentous puuttuu ja “puristetaan mailaa liiaksi”. Seuraavassa pohdinkin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestyksen kulmakiviä, ja toivon oheen kiinnostavia näkemyksiä.

Mihin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys on perustunut?

tytöt koulussa.jpg
Läheskään aina emme tarvitse digitaalisia välineitä. Suosittelen itse kullekin perinteisten asioiden kokeilemista.

Opintojeni ja kokemukseni pohjalta avaan pelin kuvailemalla muutamia sellaisia tekijöitä, joihin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja sitä kautta yhteiskunnan menestys on mielestäni nojannut. En nimittäin halua irrottaa koulutusta erilliseksi saarekkeeksi muusta yhteiskunnasta. Sanoisin, että koulutuksen menestyksen pohja on saavutettu erittäin yksinkertaisilla maalaisjärkisillä ja varsin edullisilla asioilla, jotka ovat luoneet pohjan lasten ja nuorten monipuoliselle taitojen kehittymiselle. Tähän ei luultavasti tarvittu määrärahoja, vaan ennemminkin puhdasta aikaa ja rakkautta.

1. Maalaisjärkinen yhteistyö koulun ja kodin välillä

Koulun ja kodin välille tarvitaan saumatonta yhteistyötä sekä maalaisjärkeä. Koulutusta ja kasvatustehtävää ei menneinä vuosina ulkoistettu kouluille, kuten se tänä päivänä näkyy monissa tapauksissa olevan. Tämän päivän yhteiskunnassa tehokkuuden ja työelämän vaatimusten lisääntyminen on selvästi vähentänyt vanhempien kykyä viettää aikaa lastensa kanssa. Tästäkin yhteisestä ajasta digi-laitteet vievät niin aikuisten kuin lastenkin huomiota pois luontaisesta vuorovaikutuksesta, ja ongelmat voivat kasaantua lasten hakiessa huomiota, jota eivät ehkä muuten saa. Luonnollinen ja kiireetön vuorovaikutus edellyttää näet aitoa ja vilpitöntä kiinnostusta toisiamme ja toistemme asioita kohtaan. Kun kysyt, mitä toiselle kuuluu, ole kiinnostunut hänen vastauksestaan. Älä ainakaan käännä katsettasi puhelimeesi.

Stressi, univaikeudet ja keskittymiskyvyn puute toistuvat omassa työssäni hyvin usein nuorten kanssa keskustellessani. Mielestäni nuorten ei pitäisi joutua kokemaan mitään näistä, vaan heidän pitää saada viettää tasapainoista, mukavaa ja vapaata fiksun nuoren ihmisen elämää ilman suurempia suorituspaineita. Tässä on mielestäni yhteiskunnallisen mission paikka: haluan omasta puolestani auttaa omia opiskelijoitani keskittymään tekeillä oleviin asioihin tahtia hidastamalla. Toivon mahdollisimman monen vanhemman osallistuvan tällaiseen kiireettömän mutta aikaansaavan elämän tukemiseen kotona. Jos digilaitteiden sijaan ei tahdo löytyä mitään muuta tekemistä, niin iltasadun lukeminen, lautapelin pelaaminen, ongelle meneminen tai keskustelu mistä tahansa asioista yhdessä voi tarjota sellaista yhteistä tekemistä, joka muistetaan vielä vuosien päästäkin. Voit aloittaa vaikkapa vanhasta kunnon sadusta, jossa jänis ja kilpikonna juoksivat kilpaa.

2. Lukutaito on kansalaistaito

Lukutaito on tärkeä taito mitä tahansa sitten opiskeletkin tai teetkin. Lukutaitoon ja luetun ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti kielellinen taitavuus, jollaista ei voi ostaa kaupasta. Tai oikeastaan… melkeinpä voikin. Kyllähän kirjoja ja lehtiä kaupasta saa ostettua. Niiden lukemiseen vain tarvitaan keskittymistä ja aikaa. Positiivisen suhtautumisen lukemista kohtaan voi myös opettaa lukemalla lapselle iltasatua tai vaikkapa tilaamalla hänelle Aku Ankka -lehden. Moni lapsi on menneinä vuosina oppinut lukutaidon Aku Ankan parissa. Iltasadun lukeminen on muuten erittäin nerokas juttu kielitaidon kannalta. Se on samalla yhteistä tekemistä, se ei maksa mitään eikä rasita ketään, ja se tarjoaa kielellisiä mielikuvia juuri ennen nukahtamista. Unen aikana aivoihin päivän aikana tullut kielellinen informaatio jäsentyy ja järjestyy uudelleen, ja viimeiseksi ennen nukahtamista kuultu tarina oletettavasti jäsentyy erinomaisesti aivoihin.

Tällainen menneiden vuosien kodeissa lukeminen ja lukemaan kannustaminen loi nähdäkseni erittäin vahvan pohjan kielelliselle taitavuudelle, josta on tutkitusti monipuolista hyötyä eri oppiaineissa. Jopa matemaattisten ongelmien ratkaiseminen edellyttää kielellistä taitavuutta ja abstraktien asioiden kielellistä hahmottamista. Suosittelenkin lämpimästi suopeaa ja kannustavaa suhtautumista lukemista kohtaan, ja tässäkin tapauksessa digitaalisten välineiden laittamista sivuun.

3. Mielikuvitukseen ja ongelmanratkaisuun kannustaminen aidossa vuorovaikutuksessa

Suomalaiselle kulttuurille ainutlaatuisen nerokas tapa on keskustella lapsen kanssa kysymyksin, joissa aikuinen haastaa lapsen ratkaisemaan pieniä kielellisiä ongelmia. Monessa muussa kulttuurissa, vaikkapa Aasiassa, lapselta kysytään asioita ainoastaan silloin, jos halutaan saada häneltä vastaus kysymykseen. Meikäläisittäin keskustelu saattaa mennä vaikka seuraavaan tapaan:

– Mikäs se sinulla on siinä? (vaikka hyvin tiedetään, että pallohan se siinä pienissä käsissä on)
– Pallo.
– No niinpä onkin, onpa se hieno. Keneltä sinä sait sen?
– Äidiltä.
– Mitä sinä ajattelit sillä tehdä?
– Vierittää.
– Haluaisitko ojentaa sen vaikka Ville-sedälle, kun Ville-setäkin haluaisi ihastella sitä. Muistatkos, kuka on Ville-setä?

Tällainen keskustelu edellyttää pienimuotoista ongelmanratkaisua, joka saa pienen ihmisen aivonystyrät työskentelemään kiivaasti. Hän myös luultavasti kokee, että hänen kanssaan halutaan käydä keskustelua. Tämä tukee lapsen kehitystä, koska hän kokee samalla itsensä arvokkaaksi keskustelun osapuoleksi. Kukapa meistä ei haluaisi tuntea itseään arvokkaaksi – olimmepa isoja tai pieniä? Pyrinkin keskustelemaan mahdollisimman paljon lasten ja nuorten kanssa aina, kun heitä on jossakin lähettyvillä. Puhelinta en tarvitse silloin ollenkaan, eli palaan tässä siihen kirjoitukseni alussa mainitsemaani kasvatuksen maalaisjärkisyyteen.

4. Vanhojen hyvien opetusmallien säilyttäminen uusien muotivirtausten ohella

Urheiluvalmennuksessa tyypillinen toteamus on, ettei voittavaa taktiikkaa kannata mennä muuttamaan. Jos asiat toimivat, kannattaa jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Toki tieto oman menestyksen syistä on tärkeää siltä varalta, että kilpailutilanne muuttuu äkisti kiperämmäksi. Tällöin voidaan tarvittaessa tehdä korjaavia toimenpiteitä.

Suomessa koulutukseen ja akateemiseen tutkimukseen käytettäviä määrärahoja on viimeisen vuosikymmenen aikana leikattu roimasti. Tämä on yksiselitteisesti typerää ja lyhytnäköistä politiikkaa. Samaan aikaan suomalaisen koulutuksen menestystä on alettu yhä tarkemmin mitata PISA-testien ja korkeakouluvertailuiden avulla, jolloin keskiöön on noussut nimenomaan se, mitä kouluissa tapahtuu. Samalla kotien olennaisen tärkeä merkitys lapsen kehitykselle ja kasvulle on lipsahtanut keskustelussa sivuraiteelle. Samalla digimaailman tarjoama ärsykkeiden tulva on lävähtänyt niin koulumaailmaan kuin koteihinkin, mikä heikentää keskittymistä – jos ette usko, niin tulkaa katsomaan kouluun tai seuratkaa tilannetta kotona.

Digitaalisuuden, tehokkuusvaatimusten ja tulosten mitattavuuden lisääntyminen ovat nähdäkseni keskeisiä syitä sille, että suomalaisessa koulutuksessa heitetään laidan yli erinomaisen toimivia perinteikkäitä opetusmenetelmiä ja korvataan niitä uusilla muotivirtauksilla. En sano, etteivätkö uudet välineet ja järjestelmät toimisi, mutta vanhoissa opetusmenetelmissä ei välttämättä ole mitään vikaa. Haluan tässä yhteydessä nostaa uudelleen lukuun Arno Kotron taannoisen kolumnin Opettaja-lehdestä, jossa kuvataan tätä tismalleen samaa tilannetta.

5. Kotikasvatuksen ja koulutuksen arvostuksen nostaminen keskiöön

Menneinä vuosina koulutusta arvostettiin, ja erityisesti nykypäivänä kouluttautumisen ja ennen kaikkea osaamisen merkitys on erityisen tärkeä. Maamme korkeaa ja ilmaista koulutusta on syytä arvostaa niin, että pyrimme kokonaisvaltaisesti tukemaan ihan jokaisen ihmisen kiinnostusta oppimista kohtaan – olipa roolimme sitten poliitikko, opettaja tai vaikkapa se tärkein kasvattaja, lapsen tai nuoren oma huoltaja. Onkin syytä nostaa keskiöön niin laadukas kotikasvatus kuin opetuskin, joiden merkitystä kokonaisuudessa tuskin voi kylliksi korostaa. Uskon, että sillä ihan tavanomaisella maahamme kuuluvalla maalaisjärjellä pystymme kukin nostamaan tasoamme kasvatustehtävässä, ja yhteispelillä parantamaan saavutettavia tuloksia. Näin uskon, että saamme yhä useamman nuoren ohjattua pois syrjäytymisen polulta kohti yhteiskunnan keskiötä.

Lopuksi

Nähdäkseni yhteiskunnassamme ja koulutusjärjestelmässämme meillä on siis edelleen kaikki palaset olemassa, joiden avulla voimme halutessamme parantaa päivittäisen toimintamme kautta koko koulutusjärjestelmän toimivuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Onnistuminen kuitenkin edellyttää muutamia aivan keskeisiä muutoksia nykymenoon, jossa emme kuule emmekä näe toisiamme. Itse asiassa olen toisinaan miettinyt, näemmekö enää kohta itseämmekään paetessamme ja piiloutuessamme kaikkien niiden digitaalisten härveleidemme taakse.

Toivon, että voimme tulevaisuudessa yhä useammin ja oikein luvan kanssa hidastaa tahtia ja keskittyä siihen laadukkaaseen ja monivivahteiseen vuorovaikutukseen, jonka väliin eivät kohinan aiheuttajiksi änge lukuisat digitaaliset kanavat ja applikaatiot. Kehotan meitä kaikkia keskittymään paremmin kulloinkin tekeillä olevaan asiaan jatkuvan multitaskingin sijaan. Ainakin itse olen viime aikoina kokenut runsaasti onnistumisen elämyksiä viettäessäni enemmän aikaa virtuaalitodellisuuden sijaan reaalimaailmassa. Tämäkin kirjoitus tuli keskittyneesti kirjoitettua lähes yhdeltä istumalta, joskin sen suunnittelu pääkopassa oli aloitettu jo kenties vuosia sitten.

My #ScrollFreeSeptember Experiences

ScrollFreeSeptember.jpg
Picture © Royal Society for Public Health RSPH.

I told earlier, that I am participating Scroll Free September campaign, that was apparently founded by the Royal Society for Public Health RSPH of the United Kingdom. I got inspired, because I have been struggling with my social media presence, and this campaign offered me a good way to test how it felt living without social media. At first it felt like having withdrawal symptoms, when not allowed to scroll or even open the applications. But after a few days it started feeling better and a normal way to live without these external stimuli. I started feeling more relaxed, and have had more energy to other activities. Of course there have been other stressors during September, but I think I feel a lot better when concentrating better to activities I am currently doing. Social media definitely makes us multitask and increases our restlessness, and that is definitely not a good thing.

I have made a couple of exceptions in scrolling. I have used WhatsApp, YouTube and my own http://villekilpia.com webpage normally. I haven’t missed Twitter or Instagram at all. Of course I have longed for my Facebook friends and my LinkedIn network, but this month has made me realize the importance of living primarily real life – not spending my time in virtual reality. This test period has also helped me in figuring out how easily we create addictions and how hard it is to challenge these habits and manners.

After my #ScrollFreeSeptember experience I am probably going to abandon Twitter and Instagram. Similarly I am going to decrease using Facebook and LinkedIn dramatically compared to time I used to use in them. I was even thinking about whether it could be possible to live without internet connection at home or not. Why do we have to live online, or do we? Hmm… What do you think?

Experiencing the New Amos Rex Museum in Helsinki

Yesterday I visited the new Amos Rex art museum in Helsinki. Here are some pictures of the architecture and the first exhibition called Massless.

I must say it was so fascinating! The art museum is located in the very center of Helsinki, and it’s mostly underground with only some rounded skylight windows. The entrance is in a building that is called Lasipalatsi, that represents functional architecture and was built in 1936. Now the building has gone through a complete renovation and got the new part of the Amos Rex art museum.

Overall feeling in the museum is very dreamlike. The first art exhibition is made by Japanese group teamLab. Their work Massless offers you a very special experience combining digital technology and art in this very special space – just a few meters from the hectic city life of Helsinki. And it’s not just walking through the exhibition, but you are also able to participate creating something by yourself with the interactive features of the exhibition. That’s why it’s a perfect experience for people in all ages.

If you happen to stop by in Helsinki, this is a must visit type of thing!

Old Style #Typewriting

(Text in Finnish below)

When I was 14 and 15 years old I was studying typewriting at school. At those times it felt quite frustrating, but afterwards I have been very happy about my choice and thankful to my parents who recommended this choice. And yesterday I bought my first old school mechanical typewriter: Brother Deluxe 220. And here it is:

Isn’t she just beautiful?

After careful choosing I bought this Brother typewriter made in Nagoya, Japan. I don’t know exact year when it was constructed, but probably not before 1976, because the keyboard is in Finnish typewriting standard that was accepted then. I still have to make some investigation to find out the exact year, but the first thing to do was to get a maintenance for the typewriter. And here’s the man who can do it.

 

 

20180917_095511.jpg
Veikko Tiainen in his workshop. He repairs sewing machines, typewriters, old style calculators and almost whatever you just need to get repaired.

Veikko Tiainen runs his own sewing machine repair shop in Alppila, Helsinki, where he has worked since early 1990’s. However his skills are originally from times far before I wasn’t even born and when he was 15 years old. Repairing machines brought him to DDR in the 1970’s, and his talks made me convinced, that my typewriter is in the best hands. I found him via newspaper Helsingin Sanomat 15.3.2017.

Choosing a typewriter is not easy!

And now, back to the typewriter itself. I was looking for a typewriter, that could be used in practice – not just as an accessory. Choosing wasn’t too easy, because you have to take into account at least three important things.

  1. Finnish keyboard standard: Characteristic for the keyboard standard is that we have ä and ö letters on the 2nd line and . : , ; marks on the 1st line. When touch typing in Finnish this is very important.
  2. Condition: This one is in good shape, with all parts and everything working well. Some typewriters lack some parts or some things don’t work well, and you might have difficulties in finding replacement parts. That’s why it’s at least important to find a repair shop like Veikko’s shop.
  3. Replacement parts: You have to find replacement parts, beginning from ribbons. I made a short investigation and found out, that you find ribbons for Brother Deluxe 220. This is quite different from many other models. I’m pretty lucky.

After finding out these things I was convinced that this one was a good choice for my use. Now I’m just waiting for getting the repair done and being able to start writing and practicing.

Vanhan ajan #konekirjoitusta

Ollessani 14- ja 15-vuotias opiskelin yläasteen valinnaisaineena konekirjoitusta. Noina aikoina valintani tuntui melko turhauttavalta, mutta myöhemmin olen useita kertoja kiitellyt valintaani ja siihen vaikuttaneita vanhempiani. Ja eilen ostin ensimmäisen vanhan ajan mekaanisen kirjoituskoneeni: Brother Deluxe 220:n.

Pitkällisen ja huolellisen valinnan jälkeen päädyin ostamaan tämän Brotherin kirjoituskoneen, joka on valmistettu Japanin Nagoyassa. En osaa toistaiseksi sanoa, minä vuonna se on tarkalleen valmistettu, mutta luultavasti jälkeen vuoden 1976, jolloin suomalainen näppäimistöstandardi vahvistettiin. Minun täytyy kuitenkin vielä tehdä hieman tutkimuksia löytääkseni tarkan vuoden, mutta ensimmäinen asia oli löytää koneelle asianmukainen huolto. Oikea henkilö tähän tehtävään oli ehdottomasti Veikko Tiainen, jonka löysin Helsingin Sanomain 15.3.2017 perusteella.

Veikko pyörittää omaa Ompelukonehuoltoa Porvoonkadulla Helsingin Alppilassa, jossa hän on työskennellyt 1990-luvulta lähtien. Hänen korjaustaitonsa juontavat kuitenkin juurensa kaukaa ajalta, jolloin minusta ei ollut vielä tietoakaan, ja jolloin Veikko itse oli 15-vuotias. Koneiden ja laitteiden korjaus on vienyt hänet aina DDR:ään asti, ja hänen kertomuksensa saivat minut vakuuttuneeksi, että kirjoituskoneeni on parhaissa mahdollisissa käsissä.

Kirjoituskoneen valinta ei totisesti ole helppoa!

Ja sitten on aika palata itse kirjoituskoneeseen. Olin siis etsimässä mekaanista kirjoituskonetta, jota voisi käyttää käytännössä – ei ainoastaan sisustuselementtinä. Valinta ei ollutkaan aivan yksinkertainen, sillä valinnassa on otettava huomioon ainakin kolme tärkeää asiaa.

  1. Suomalainen näppäimistöstandardi: Suomalaiselle näppäimistöstandardille on tyypillistä, että meillä ä- ja ö-kirjaimet sijaitsevat toisella näppäinrivillä. Vastaavasti  . : , ; -merkit sijaitsevat alarivillä. Tämä on luonnollisesti tärkeää kirjoitettaessa suomeksi.
  2. Koneen yleiskunto: Ostamani kone on kaikin puolin hyvässä kunnossa, kaikki osat ovat siinä tallella ja kone toimii moitteetta. Joistakin kirjoituskoneista luonnollisesti puuttuu osia ja jotkin osat tai toiminnot eivät pelaa. Vastaavasti kirjoituskoneet ovat käymässä niin harvinaisiksi, että varaosien löytäminen voi olla hyvin hankalaa. Sen vuoksi on tärkeää myös löytää osaava huoltoliike ja tarvittaessa mahdollisuus saada apua koneen valintaan.
  3. Varaosien saatavuus: Koska kirjoituskoneita ei ole valmistettu useaan vuosikymmeneen, kaikki kirjoituskoneet ovat väistämättä käytettyjä. Koneisiin on saatavilla mallista riippuen vaihtelevasti varaosia, mukaan lukien värinauhoja. Tein lyhyen tutkimusmatkan netistä löytyvien Brother Deluxen varaosien maailmaan ja havaitsin, että osia ja värinauhoja on saatavilla. Tämän vuoksi uskon olevani onnekas.

Näiden asioiden selvittämisen jälkeen olin vakuuttunut, että tämä konemalli oli juuri sopiva omaan tarkoitukseeni. Tällä hetkellä vain odotan saavani koneeni huollosta ja voivani aloittaa kirjoittamisen ja sormien totuttamisen jälleen mekaaniseen maailmaan.

Tärkeää asiaa fyysisen kunnon testaamisesta

Opiskelin liikunnanohjaajaksi ensin Kuortaneen Urheiluopiston 4 kuukauden Liikunnanohjauksen peruskurssilla syksyllä 1997 ja Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä liikunnanohjaajatutkinnolla vuosina 1998-2001. Sain koulutuksessani kattavan opastuksen erikoistumisalalleni kunto- ja terveysliikuntaan, joka piti sisällään muun muassa testauksen perusteet. Ilta-Sanomat kertoi 16.9.2018 oppilaan kuolleen Espoon Tiistilässä Move-testauksen yhteydessä, mikä luonnollisesti aiheutti minussa surua uhrin ja liikunta-alan puolesta mutta samalla herätti kiinnostukseni. Olin jopa hieman yllättynyt kuullessani peruskoulun kuntotesteistä, sillä olin luullut testien olevan 1900-lukua. Millainen testi tämä oikein on, ja millaisella koulutuksella testejä oppilailla teetetään.

Ensimmäinen ajatukseni nimittäin oli epäilys siitä, että rajuja juoksutestejä teetetään täysin harrastepohjalta ilman olennaisten alojen (liikuntatestaus ja lääketiede) tuntemusta. En toki tiedä yksityiskohtia, mitä Tiistilässä tapahtui, mutta heti tulee mieleen ainakin tusina mahdollista syytä, joiden etukäteis-arviointiin pelkkä testattavien päällisin puolin tehtävä katselmus ei missään tapauksessa riitä. Tästä päästäänkin sujuvasti siihen, että kuntotestauksessa testin teettäjän tulee tietää tarkasti mitä tekee. Tiedän kokemuksesta, ettei edes monen liikunta-alan “ammattilaisen” tietämys kuntotestauksesta missään tapauksessa riitä turvallisen testitapahtuman organisointiin.

Move-viivajuoksutesti

Move-testin juoksutesteineen on kehittänyt Jyväskylän yliopisto, ja testin tarkoituksena on saada mitattavia tuloksia kansanterveyden seurantaan testaamalla 5. ja 8. luokan oppilaiden fyysistä suorituskykyä. Viivajuoksutestissä edetään siis kasvavilla tehoilla, kunnes oppilas ei enää pysy piippausten tahdissa. Ymmärrykseni mukaan käytännössä kyse on siis maksimaalista hapenottoa testaavasta suorasta VO2max-testistä. Tässä on mielestäni testin keskeinen ongelma.

Hapenottokykyä mittaavat testit jaetaan suoriin ja epäsuoriin testeihin, joista ensimmäisissä vedetään nousevilla tehokynnyksillä niin pitkään kuin testattava pystyy pitämään tiettyä tempoa yllä vastuksen tai nopeuden kohotessa. Suoria testejä pidetään parhaina maksimaalisen hapenottokyvyn mittareina, mitä ne luonnollisesti ovatkin. Suorien testien avulla saa nimittäin suoran kuvan testattavan fyysisistä ominaisuuksista, ja tällaisia testejä käytetään yleensä huippu-urheilijoiden testaamiseen. Epäsuorissa testeissä puolestaan tehdään muutama kynnys, joiden sykkeiden perusteella maksimaalinen suorituskyky kyetään arvioimaan viemättä testattavaa äärirajoilleen. Epäsuoralla testillä saadaan siis arvio suorituskyvystä, ja samalla se on menetelmänä paljon suoraa testiä käyttökelpoisempi ja turvallisempi kuntoilijoiden ja suurempien massojen testaukseen. Huippu-urheilijoiden kohdalla arvio ei ole riittävä, mutta kuntoilijoilla ehdottomasti ainoa oikea testimuoto. Suorat loppuun asti vedettävät testit edellyttävät nimittäin etukäteen tehtävää kattavaa terveydentilan tutkimusta, tarkkaa testinaikaista seurantaa sekä todennäköisesti jopa lääkärin läsnäoloa testitilanteessa. Suorat testit vaativat mielestäni etukäteen myös testaajalta jonkinlaista vastuuvapauslauseketta ja testattavalta lupaa testin suorittamiseen. Suoria testejä ei mielestäni pitäisi missään tapauksessa teettää laajoille massoille, enkä itse missään tapauksessa suostuisi teettämään sellaista kenellekään. Nykyisin en edes itselleni.

Fyysistä suorituskykyä voidaan testata monenlaisilla muillakin testeillä, joista testattavan kannalta helpoimpia ovat luonnollisesti esimerkiksi ortostaattinen testi tai rasvaprosentin mittaaminen. Tästä voidaan edetä monenlaisiin lihaskuntoa tai kestävyyttä mittaaviin testeihin. Tyypillisimpiä ja tutuimpia näistä ovat vaikkapa Cooperin 12 minuutin juoksutesti, UKK-kävelytesti ja polkupyöräergometritestit. Kohderyhmän pitäisi ratkaista, millainen testi valitaan, eikä suoran testin tulisi missään tapauksessa olla vaihtoehto koululaisryhmille.

“Opettajille tehty ohjeistus oppilaan terveyden arviointiin”

Opettajille on tehty Move-ohjeistus, jossa kuvataan muun muassa oppilaan terveydentilan huomioimista. On joka tapauksessa huomattava, ettei opettaja missään tapauksessa koulutuksensa puitteissa (ohjeistettuna tai ilman) kykene arvioimaan oppilaansa terveydentilaa kattavasti. Kyseinen ohje on sitä paitsi täysin pintapuolinen ja yhden A4-sivun mittainen. Oppilaan terveydentilaa ei voi kattavasti arvioida edes koulun terveydenhoitaja, vaan siihen tarvitaan lääketieteellinen tutkimus, jonka voi tehdä ainoastaan koulutettu lääkäri. Joissain tapauksissa voidaan tarvita jopa useamman lääkärin konsultaatiota. Kyse on nimittäin siitä, ettei terveydentila näy päällepäin. Usein edes tutkittava itse ei tiedä tarpeeksi omasta terveydentilastaan, jotta jonkinlaisen haastattelun avulla voitaisiin selvittää piilevät ongelmat. Lisäksi alaikäisten kunnon testaamisessa pitäisi ehdottomasti pyytää lupa testaamiseen, ja tällaisen luvan voi antaa tai evätä alaikäisen oppilaan kohdalla ainoastaan tämän huoltaja.

Koska monen oppilaan kohdalla liikunnan määrä on aivan riittämätöntä, on suorastaan ihme, ettei onnettomuuksia satu enempää. Ehkä nuoret kestävät paremmin, mutta monien täysin liikkumattomien ihmisten laittaminen maksimaalista hapenottoa mittaavaan kuntotestiin särähtää välittömästi liikunta-alan ammattilaisen korvaan.

Lopuksi

Kaipaan yleiseen keskusteluun, liikunta-alalle ja laajemmin yhteiskuntaan parempaa tietoutta siitä, mitä kulloinkin ollaan tekemässä. Pahimmassa tapauksessa hyvää tarkoittavassa testissä voi käydä kuten kävi Espoon Tiistilässä. Liikunnan ei koskaan pitäisi aiheuttaa kuolemia, vaan sen pitäisi lisätä terveitä elinpäiviä ja tuoda kunkin ihmisen arvokkaaseen elämään iloa ja mielekkyyttä.

Toivon, että liikunnan määrää voidaan lisätä luonnollisesti, mutta rajut hapenottokykytestit eivät mielestäni ole asianmukaisia tavallisille kuntoilijoille. Liikunnan ei myöskään koskaan pitäisi johtaa tällaisiin murhenäytelmiin. Sen vuoksi äänestykseni Move-testille on “ei jatkoon”.

Lähetän samalla Espoon Tiistilään syvän osanottoni ja toivotan voimia.

“Korkoa korolle on dynamiittia”

En siis ole matemaatikko, mutta prosenttilaskut voin sanoa vuosien harjoittelun myötä hallitsevani melko hyvin. Itse asiassa prosenttilaskuihin törmäämme jatkuvasti, halusimmepa tai emme. Prosentit tulevat eteen jatkuvasti niin lainaehtoja kuin vaikkapa säästöjemme potentiaalisia tuottoja vertaillessamme. Edellisessä postauksessani lupasin kertoa muutamia tärkeitä oppeja, jotka olen viimeisen vuosikymmenen aikana osakesäästämisestä oppinut. Postaukseni otsikko on lainaus Nordnetin sijoitusvalmentaja Martin Paasilta, joka esitteli taannoin korkoa korolle -periaatetta eräässä osakesäästämisen illassa.

Miten korkoa korolle -periaate toimii?

Korkoa korolle -periaate avautuu parhaiten pienen laskelman avulla. Oletetaan, että askin päivässä tupakoiva henkilö X päättää lopettaa tupakoinnin ja laittaa päivittäisen tupakka-askin hinnan (n. 7 euroa) jokaisena vuoden päivänä säästöön. En itse tupakoi, joten ilmeisesti tupakka-askin hinta on suunnilleen tuon verran. Kun henkilö X laittaa rahan säästöön kaikkina vuoden päivinä, hänelle kertyy vuositasolla säästöä reilut 2500 euroa.

Jos henkilö laittaa säännöllisesti joka vuosi rahan säästöön 0-korkoiselle pankkitililleen, hänellä on 25 vuoden kuluttua sukanvarressa noin 60 000 euroa. Jos hän taas laittaa joka vuosi säästöön jäävän rahan maltillisella 5 %:n osinkotuotolla osakkeisiin ja sijoittaa saamansa osingot uudelleen osakkeisiin samalla 5 %:n tuotolla, on hänellä 25 vuoden kuluttua säästössä 120 000 euroa. Kyse on siis pikavoittojen sijaan pitkäjänteisestä säästämisestä, jossa aika tekee työtä osakesäästäjän hyväksi.

Korkoa korolle.jpg
Korkoa korolle lisää tuottoa merkittävästi. Vihreällä merkittynä alkuperäisen pääoman kehitys ilman korkotuottoa, ja sinisellä säästöjen kehitys 5 %:n korolla.

Osakesäästötilin myötä korkoa korolle verottomaksi

Veronmaksajain Keskusliitto ry kertoo, että tähän asti pörssiin listattujen yhtiöiden osingot ovat olleet 85-prosenttisesti verotettavaa pääomatuloa, ja 15 % on verovapaata tuloa. Mikäli verotettavan pääomatulon määrä on yhteensä alle 30 000 euroa, verotettavasta 85 %:n osuudesta menee veroa 30 %. Näin ollen siis pienten osinkojen veroprosentti on 25,5 % ja yli 30 000 euron kokoisten pääomatulojen veroprosentti 28,9 %. Huolimatta verottajan kahmaisemasta osuudesta korkoa korolle -periaate jauhaa kuitenkin riittävän pitkällä tähtäimellä merkittävää taloudellista hyötyä säästäjälle jo nyt, joskin tahti on luonnollisesti huomattavasti hitaampi. Tähän on kuitenkin onneksi tulossa muutos, kun hallitus päätti budjettiriihessä osakesäästötilin käyttöönotosta vuodesta 2020 lähtien. Näin ollen vuodesta 2020 lähtien alle 50 000 euron osakesäästöjen verokohtelu menee graafin alkuosan tapaan verottomana, kunhan saadut osingot sijoitetaan uudelleen tuottamaan korkoa korolle -periaatteen mukaisesti.

Pienten osinkojen verokohtelun muuttaminen samalle tasolle sijoitusrahastojen verokohtelun kanssa on mielestäni erittäin tervetullut uudistus. Sen myötä korkoa korolle -periaate saadaan jauhamaan vaurautta suomalaisille veronmaksajille, ja samalla voidaan vähentää kansalaisten eläkeiän talousongelmia ja riippuvuutta eläkeyhtiöistä.

Ohessa vielä luettavaksi mm. Pörssisäätiön Sari Lounasmeren näkemyksiä osakesäästötilistä.