Kirjallisuuden perusopinnot loppusuoralle

Tämä postaukseni koskee Jyväskylän avoimen yliopiston kurssia “Länsimaisen kirjallisuuden teemat ja kuvasto”, jota olin etukäteen ajatellen kammoksunut. Yritin kurssia nyt muistaakseni kolmatta kertaa, sillä kahdella edelliskerralla kurssi oli jäänyt hyvästä alusta huolimatta lopulta tekemättä. Toki olin pohjia luonnostellut, mutta neljästä esseevastauksesta koostuvan kokonaisuuden piti olla pituudeltaan noin 16 sivua. Lisäksi esseiden aiheet käsittelivät antiikin kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, Raamatun tekstejä ja sen sellaisia juttuja, jotka eivät minulle ennakkoon ajatellen olleet kovinkaan tuttuja. Toki Uuden testamentin päähenkilö Jeesus nyt oli jo lapsuudesta ja kouluajoilta tuttu, mutta sanotaanko, että ihan viime aikoina ei ollut tullut niihinkään juuri syvennyttyä. Nyt oli siis pienimuotoinen pakko verestää muistia.

Julkaisen tähän jälleen yhden osion tehtävävastauksestani. Sain kurssista arvosanaksi täyden viitosen, joten olen viime päivinä hieman leijaillut. Kuten aiemmatkin julkaisemani koulutyöt, tämäkin on läpäissyt Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman. Näin ollen työtä ei kannata ryhtyä kopsimaan sellaisenaan omaan käyttöön. Opiskelun tueksi kyseinen tehtävävastaus kylläkin kelpaa, ja sitä luonnollisesti sellaisena saa hyödyntää. Asianmukaisten lähdeviittausten ja lähdeluettelomerkintöjen kanssa tekstiä saa luonnollisesti myös hyödyntää Internet-lähteenä.

Tämän kurssin myötä kirjallisuuden perusopintoni siirtyvät loppusuoralle, eli minulta puuttuu enää 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi. Sekin pitää sisällään antiikkia ja sen sellaista, mutta tämän ja muutamien edellisten kurssien pohjalta kykenen samanlaisen 15-sivuisen esseekokoelman taas tuottamaan. Sen jälkeen luulen, että minun osaltani antiikki kirjallisena aikakautena saa jäädä sinne parin tuhannen vuoden päähän taustapeiliin.


1. Jeesus Nasaretilainen ja antiikin kulttuurin sankarit

Tässä tehtävävastauksessani vertailen Jeesuksen hahmoa Uudessa Testamentissa kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin kulttuurien keskeisiin myyttisiin sankar’hahmoihin pohtien eroja näiden edustamassa maailmankuvassa ja kulttuurisissa arvoissa. Aivan ensimmäiseksi tutustun siihen, miten ja millaisena Jeesuksen hahmoa käsitellään joko aikalaisten tai myöhemmin eläneiden kirjoittajien teksteissä. Samalla hahmottelen kuvaa yhteiskunnasta, jossa Jeesus ja antiikin taruston sankarihahmot elivät ja vaikuttivat. Tätä kautta pyrin pääsemään kiinni varsinaiseen tehtävän aiheeseen: heidän edustamaansa maailmankuvaan ja kulttuurisiin arvoihin.

1.1 Yleistä ensimmäisten vuosisatojen Jeesus-kuvauksista

Korpuan (2016: 102) mukaan Jeesus Nasaretilaiseen viitataan Uuden Testamentin lisäksi useammassa toisistaan riippumattomassa historiallisessa kirjoituksessa, minkä voidaan katsoa merkitsevän sitä, että tällainen hahmo todella on elänyt ajanlaskun alun jälkeen Palestiinassa. Näissä kirjoituksissa Kristukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin, ja häntä kuvataan mm. palvottuna kulttihahmona, ja viittaukset koskevat lähinnä juutalaisten ”taikauskoa” enemmän kuin Jeesusta henkilönä. Historiallisena henkilönä Jeesusta ei roomalaisissa teksteissä käsitellä. (Korpua 2016: 103-104.) Antiikin maailman ja kristillisen opetuksen lähtökohdat olivat sillä tavoin erilaiset, että kristillinen kirkko pyrki varhaisista ajoista lähtien jakamaan oikeaa oppia ja opettamaan Raamattua ja vanhojen kirjoitusten viisauksia. Vastaavasti antiikin uskonnon pohjana olivat filosofia, perinteet ja rituaaliset käytännöt. (Sarasti-Wilenius 2009: 207.)

Kristityt laajemminkin toimivat ympäristössä, jossa he joutuivat todistamaan ja puolustamaan oppejaan mm. juutalaisten ja pakanoiden esittämää kritiikkiä vastaan. Näitä kristinuskon teologisia puolustuksia kutsutaan apologioiksi. Lisäksi kristittyjen asema yhteiskunnassa vaihteli ajanlaskun alun vuosisatoina niin, että välillä kristittyjä vainottiin ja välillä taas tuettiin taloudellisesti yhteiskunnan ja keisareiden toimesta. (Sarasti-Wilenius 2009: 208; 216-17.) Antiikin filosofiseen katsantoon ei ehkä kuulunut jumalten tai jumaluuden kyseenalaistaminen, sillä on muistettava, että antiikissa uskontoon ja tarustoon kuuluivat keskeisesti filosofian, perinteiden ja rituaalien vaaliminen. Kristityt puolestaan kieltäytyivät pitämästä keisaria jumalallisena (Sarasti-Wilenius 2009: 201). Jeesus oli Sarasti-Wileniuksen (2009: 205) mukaan kristinuskoa yhdistävä tekijä, vaikkeivät kristityt muodostaneetkaan yhtenäistä joukkoa. Jeesuksen roolit ja eri ihmisryhmien suhtautuminen häneen vaihteli merkittävästi: aikalaisjuutalaisille hän oli kansankiihottaja, kuolemansa jälkeen syntyneelle Jeesus-liikkeelle opettaja ja kuolleista noussut messias ja muslimeille profeetta (Korpua 2016: 100). Aivan kuten antiikin mytologioidenkin kohdalla jumalhahmojen merkityksiä pohdittaessa on muistettava, että sankareita voidaan tarkastella jumalina, tarunhohtoisina sankarihahmoina tai jopa osana yhteiskuntaa kansalaisten esikuvina tai vaikkapa hallitsijoina.

Kristinusko on monoteistinen uskonto (Sarasti-Wilenius 2009: 204), jonka jumaluus jakautuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen. Vastaavasti kreikkalaisilla oli suuri määrä jumalia (Kajava 2009: 184); kreikkalaisen mytologian jumalten määräksi vakiintui 400-luvulta eaa. 12 jumalaa, joilla kaikilla oli runsaasti esiintymismuotoja ja tehtäviä. Jumalat muodostivat yhtenäisen perheen, joista ylin oli Zeus (Kajava 2009: 185). Ihmeteot yhdistävät niin kreikkalais-roomalaista uskontoa kuin kristinuskoakin, jossa Jeesuksen jälkeen ihmetekoja tarujen mukaan tekivät marttyyri-pyhimykset, askeetikot ja piispat (Sarasti-Wilenius 2009: 205).

Tutkijat ovat pitäneet Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyvän Jeesuksen myyttisen syntymätarinan olevan yhteydessä ympäröineeseen antiikin kulttuuriperintöön, sillä raamatun lisäksi egyptiläisessä ja kreikkalaisessa kronikkakirjallisuudessa hyvin tyypillinen on suurmiesten ihmeellinen neitseellinen syntymä. (Korpua 2016: 107-116.) Toisaalta Korpuan (2016:117-118) mukaan Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä on esitetty muunlaisiakin teorioita, joista yhden mukaan Marian neitsyys olisikin käännösvirhe hepreankielisen muodon tarkoittaessa ennemminkin nuorta naista. Uudessa testamentissa Jeesuksen elämää ja ihmeitä käsitellään kaikissa neljässä evankeliumissa, joista Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja sanotaan katsantokantojen yhteneväisyyden vuoksi synoptisiksi. Synoptikoiden Jeesus puhuu varovaisesti itsestään (messiassalaisuus), kun taas synoptikoiden kirjoituksia myöhemmin ilmestyneessä Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää pitkiä puheita pääosin itsestään Jumalan poikana. Johanneksen evankeliumin teemana on rakkaus, ja Jeesus esiintyy pelastajana tuomarin sijaan. Jeesuksen elämää ja kuolemaa käsittelevistä teksteistä varhaisimpia ovat Paavalin kirjeet, joissa Jeesuksen rooli on Jumalan toiminnan välikappale – ei niinkään jumalhahmo (Korpua 2016: 114). Näin ollen teksteissä on ajallisesti nähtävissä kehityskulku, jossa Jeesuksen asema voimistuu.

Jeesuksen lapsuuden ihmetekoja on kuvattu myös varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa (Korpua 2016: 121), ja samoin Jeesuksen kuolemaa käsittelevissä kirjoituksissa painotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä kertomuksilla ja niiden ajallisesti muuttuvilla painotuksilla on nähtävissä pyrkimys vahvistaa Jeesuksen asemaa kristittyjen hyveellisenä esikuvana. Teksteissä on nähtävissä myös oppisuuntausten välistä kilpailua muun muassa kreikkalais-kristillisyyden kilpaillessa perinteisemmän juutalaisen Jeesus-liikkeen kanssa (Korpua 2016: 122). Korpuan (2016: 131-132) mukaan tyypillinen kristillistä kirjallisuutta, antiikin mytologioita, Väli-Amerikan intiaanikulttuureita ja jopa uuden ajan populaarikulttuuria yhdistävä tarina on kuolevan jumalan myytti, joka voidaan nähdä symbolina vuodenaikojen vaihtelulle. Kristillisyyden ohella Jeesuksen myyttiä alettiin käsitellä fiktiivisesti vasta 1800-luvulta lähtien, jolloin häntä ja kristillisten tekstien muita henkilöhahmoja on käsitelty runsaasti eri teoksissa ja eri kirjailijoiden toimesta (Korpua 2016: 142).

1.2 Yleistä antiikin taruston sankareista homeerisista eepoksista lähtien

Kivistön (2013: 41) mukaan Kreikan kirjallisuuden perustajana pidetään Homerosta, joka eli kenties 700-luvun tietämillä eaa. Hänen nimiinsä on laitettu runoelmat Ilias ja Odysseia, joiden kirjoittajista on kuitenkin esitetty useita teorioita. Homeeriset eepokset sisältävät hyvin erilaisia sankarihahmoja ”sotureista seikkailijoihin”. Iliaan päähenkilö on kreikkalainen Akhilleus, joka kostaa troijalaisille ystävänsä Patrokloksen kuoleman. Odysseia puolestaan on kuvaus Ithakan hallitsijan Odysseuksen pitkästä ja vaiherikkaasta paluusta Troijan sodasta. Siinä missä Iliaan päähenkilö Akhilleus luottaa raakaan voimaan, Odysseus selviytyy tiukoista paikoista oveluudella ja juonikkuudella. (Kivistö & Riikonen 2013: 42-49.) Homeeristen eeposten sankarikuvauksissa, erityisesti Odysseuksessa, on nähty viittauksia nykyajan kapitalismiin tai imperialismiin hänen kohdellessaan kohtaamiaan vastaantulijoita alistavasti ja pyrkiessään turvaamaan omat etunsa. Odysseia toimi myös roomalaisen kirjallisuuden alkuna, kun Livius Andronicus käänsi teoksen latinaksi 200-luvulla eaa. Muutoinkin homeerisilla eepoksilla on ollut merkittävä rooli eri kielialueilla tehtyjen käännösten myötä. (Kivistö & Riikonen 2013: 50-56.) Bellinghamin (1990: 48) mukaan homeeristen eeposten sotureiden lisäksi antiikin sankaritarinoissa on lukuisia sankareita, joilla on jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä, ja jotka tyypillisesti taistelevat hirviöitä vastaan ja kokevat matkoillaan mitä ihmeellisempiä rakkaustarinoita.

Kreikkalainen runous oli yhteisöllistä ja kuului osaksi sosiaalisia, poliittisia, uskonnollisia ja arkisiakin tapahtumia. Tragediat olivat poliittisia, ideologisia ja uskonnollisia, kun taas komediat pyrkivät puhtaasti viihdyttämään yleisöään. Komediassa arkirealismi sekoittuu fantastisiin aineksiin (Kivistö 2013: 60-73.), mikä nähdäkseni on hyvin tyypillistä antiikin kirjallisuudelle muutoinkin. Yleisesti antiikin taruston hahmot elävät tarunomaisessa ympäristössä, jossa myös jumalhahmoilla on hyvin inhimillisiä piirteitä. Kivistö & Riikonen (2013: 46) kuvaavatkin, että homeeristen eeposten jumalat eivät suinkaan toimi jonkin moraalisen suunnitelman mukaisesti, vaan toisiaan vastaan kilpaillen ja juonitellen omien mieltymystensä mukaisesti. Iliaassa jumalat muuttavat sodan voimasuhteita mielensä mukaan (Kivistö & Riikonen 2013: 53).

Kreikkalaisten myyttien keskeinen tehtävä oli selittää, rakentaa ja ylläpitää yhteiskuntaa sekä sen ilmiöitä (Kajava 2009: 189). Kreikkalaiset mytologiat voidaan jakaa karkeasti neljänlaisiin tarinoihin: 1) yhteenotot hirviöiden kanssa, 2) traagiset romanssit, 3) metamorfoosit eli muodonmuutokset sekä 4) Jumalten kostot, jotka monin kohdin myös limittyvät toisiinsa (Bellhingham 1990: 90). Tarinoissa on nähtävissä runsaasti yhtäläisyyksiä verrattaessa niitä muihin vanhoihin mytologioihin. Skandinaavisen mytologian Valhallan hallitsijan Odinin ja Olympoksen hallitsijan Zeuksen yhtäläisyys toteutuu useassa kohdassa: kummallakin on salamat aseina, äkäinen ja mustasukkainen vaimo sekä lempeä soturitytär. (Bellingham 1990: 7-8.) Kajavan (2009: 189) mukaan Afrodite on hyvin samankaltainen kuin sumerien Inna, seemiläisten Ishtar tai foinikialaisten Astarte.

1.3 Jeesuksen ja antiikin sankareiden maailmankatsomuksen ja kulttuuristen arvojen erot ja yhtäläisyydet

Millä tavoin Jeesuksen ja antiikin myyttisten sankareiden maailmankuvat ja toiminta sitten yhtyvät ja eroavat toisistaan? Entä tarkoitetaanko sankareilla yksinomaan myyttisiä sankarihahmoja, vai ovatko sellaisia myös antiikin lukuisat jumalat? Tulkitsen, että Jeesus jumalallisena hahmona mutta silti ihmisen kaltaisena vertautuu hyvinkin sekä antiikin jumaliin että sankareihin. Onhan antiikin jumalhahmoilla selvästi myös inhimillisiä piirteitä ja tunteita. Esimerkiksi Troijan sodasta palaava Odysseus suututtaa Sisilian rannikolla kyklooppi Polyfemosin, joka tästä suivaantuneena pyytää isäänsä, merenjumala Poseidonia, tuottamaan Odysseukselle ja tämän miehistölle harmia näiden kotimatkalla. Jeesus puolestaan on hyveellinen ja Jumalan tavoin ymmärtäväinen ja turvallinen ”isähahmo”, joka nuhtelee opetuslapsiaan näiden ymmärtämättömyydestä ja uskon puutteesta vaikkapa tultuaan herätetyksi veneessä myrskyn noustua. Toisaalta vaikken teologiaa ja Raamattua erityisemmin olekaan tutkinut, ymmärtääkseni myös Jeesuksella on inhimillisiä piirteitä, ja hän ilmeisesti tuntee myös pelkoa iltana, jolloin hänet teloitetaan naulitsemalla ristille. Antiikin myyteissä puolestaan sankarit eivät ehkä pelkää, ja kenties kuolemaankin suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin Raamatussa, jossa kuolema kuitenkin nähdään lopullisena ja surtavana asiana – johon poikkeuksen tekee vain Jeesus, jonka kuolleista nouseminen luonnollisesti yllättää kaikki hänet tavanneet. Antiikin kertomusten kuolemat tuntuvat jollain tavoin vertautuvan nykypäivän popularisoituihin murhamysteereihin, joissa kuoleman lopullisuus on ikään kuin sivuseikka. Toki kuolema voi toimia sankarillisena motiivina, kuten Akhilleuksen lähtiessä kostamaan troijalaisille ystävänsä kuoleman.

Luonnollisesti ensimmäinen ero tulee tietenkin siinä, että kristinuskossa on ainoastaan yksi Jumala, joka perustuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen – siinä missä antiikin jumalia oli useita. Antiikin jumalhahmot ovat hyvin ihmisen kaltaisia inhimillisine piirteineen. Pohdin, voidaanko antiikin jumalia pitää sankareina, vai ovatko tarustojen sankarit aina yliluonnollisia kykyjä omaavia mutta lähtökohdin kuolevaisia ihmisiä? Toki jumalat voidaan nähdä tavallaan sankareina, mutta kuitenkin tarustojen myyttiset sankarit taitavat lähtökohtaisesti olla kuolevaisia, joilla saattoi kuitenkin olla jumalallisia sukujuuria. Jeesus taas oli ihmisen kaltainen ja omien sanojensakin mukaan ”Jumalan poika” – siis selvästi osa kolmiyhteyksistä Jumalaa. Hänen tehtävänsä oli kristinuskon oppien mukaan pelastaa ihmiset synniltä ja kadotukselta lunastamalla omalla kärsimyksellään kaikille häneen uskoville iankaikkinen elämä. Toisin sanoen Jeesus taisteli pahuutta vastaan ymmärtämällä ihmisten syntejä ja kuolemalla ristillä niiden vuoksi siinä missä antiikin sankarihahmot taistelivat kuvitteellisia hirviöitä vastaan monesti raa’an voiman tai nokkeluuden avulla. Jeesus siis oli hyveellinen ja edusti jumaluutta, mutta antiikin sankarihahmot saattoivat olla osin jumalten jälkeläisiä tai vaikkapa Odysseuksen tavoin päätyä välillisesti jumalten vihan kohteeksi.

Antiikin sankarihahmojen ja Jeesuksen välillä on selvä yhteys siinä, että he kaikki ovat selvästi erittäin urhoollisia ja karismaattisia, ja sellaisina kutsuvat ihmisiä seuraamaan itseään ja ajatusmaailmaansa. Toki heidän urhoollisuutensa osoituksen keinot ovat hyvin erilaiset. Bellinghamin (1990: 48) mukaan kreikkalaisessa mytologiassa on erotettavissa varhaisempi vaihe, joka on selvästi myöhempää väkivaltaisempaa ja raaempaa. Sankarit taistelevat ja tappavat vihollisiaan sumeilematta. Toisissa kertomuksissa nokkeluus haastaa raakuudet ja voimankäytön, ja urhoolliset sankarit useimmiten voittavat mahdottomina pitämänsä vastustajat. Raamatussa Jeesus ei sankaruudestaan huolimatta riehu tappoaikeissa eikä kohtaa näkymätöntä paholaista kummoisempia otuksia vastustajinaan. Hän itse kokee marttyyrin kohtalon, joka pikemminkin toimii nykyaikaisen rauhanaatteen esikuvana kehottamalla seuraajiaan kääntämään toisenkin posken, jos toiselle lyödään. Voittajaksi häntä ei siis tee fyysinen voimankäyttö tai nokkeluudella vaikeuksista selviytyminen, vaan maallinen kuolema ja kuolleista nouseminen. Niiden avulla hän osoittaa hyvittävänsä ihmisten tekemät synnit, kunhan ihmiset vain uskovat Jumalaan. Jeesus myös ajaa pahan hengen ihmisistä pois useammassa Raamatun kertomuksessa, mikä näin voisi antaa ymmärtää, että hyvän voima on pahaa voimakkaampi.

Jeesus ei myöskään ymmärtääkseni liikuskele kauniiden neitojen piirittämänä, koe traagisia rakkaustarinoita puhumattakaan että ryöstäisi kaunottaria mukaansa, kuten Paris ryöstää Troijan kauniin Helenan. Toki joissain yhteyksissä olen kuullut esitetyn esimerkiksi ajatuksia siitä, että Jeesuksella ja Magdalan Marialla olisi ollut suhde tai he olisivat olleet jopa naimisissa. Oli miten hyvänsä, siinä missä antiikin sankarihahmot ja jumalat ovat urhoollisia ja moraalisesti löyhiä naistenmiehiä, on Jeesus kiltti ja siveä jumalhahmo, joka elää kuten opettaa.

Lähteet

BELLINGHAM, DAVID 1990: Kreikkalainen mytologia, 6. painos. Gummerus, Helsinki.

KAJAVA, MIKA, SARI KIVISTÖ, H. K. RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.

Kajava, Mika: Jumalan myytit. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 184-202.

Kivistö, Sari: Kirjallisuus. Teoksessa Kivistö, Sari & H. K. Riikonen 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista, s. 40-73.

KIVISTÖ, SARI & HANNU K. RIIKONEN 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka & Rooma. Avain, Helsinki.

KORPUA, JYRKI 2016: Alussa oli sana. Raamattu ja kirjallisuus. Avain, BTJ Finland Oy, Helsinki.

Sarasti-Wilenius, Raija: Kristinuskon merkitys. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 203-219.

Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui

Jyväskylän avoimen yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui osaltani jokunen viikko sitten. Tässä julkaisen opintojakson pohjalta kirjoittamani oppimispäiväkirjan. Huomautan, että oheinen työ on ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman, joten sellaisenaan käyttöön kopioituna järjestelmät huutavat mukavasti punaisina. Arvioinniksi kurssilta sain 4 (asteikolla 1-5), joten uskallan kirjoitukseni julkaista.

Kirjallisuus yhteiskunnan kuvaajana ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana

Kurssi eteni johdonmukaisesti teemoittain valistuksen ja varhaisromantiikan kaudelta kansallisromantiikkaan, realismiin ja modernismin kautta kohti nykykirjallisuutta. Näihin eri ajanjaksoihin ja kirjallisiin suuntauksiin tutustuin töissäni seuraavasti: valistusta ja varhaisromantiikkaa tutkin Frans Michael Franzénin (1772-1847) Ihmisen kasvot -runon kautta. Kansallisromantiikkaa tarkastelin Aleksis Kiven draaman avulla, ja tarkastelussani hänen tuotannostaan oli erityisesti Nummisuutarit. Realismin ajanjaksoon tutustuin ennen kaikkea Minna Canthin Kauppa-Lopon ja modernismiin Tulenkantajien ja erityisesti Uuno Kailaan runojen kautta. Kaikille mainituille ajanjaksoille on tyypillistä oman aikakautensa ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden heijastuminen kirjallisuuteen ja taiteeseen laajemminkin. Tässä työssäni pohdin, mitä olen oppinut näistä ajanjaksoista erityisesti yhteiskunnan kuvaamisen näkökulmasta – ja millä tavoin kirjallisuus on ottanut yhteiskunnallisiin asioihin kantaa.

Valistuksen ja varhaisromantiikan aika

Valistuksen ajalle oli Kirstinän (2017: 47) mukaan ominaista usko tieteeseen, ilmiöiden järkiperäisiin selityksiin sekä ihmisen ylivertaiseen kykyyn ratkaista ongelmia järjellä. Varhaisromantiikassa puolestaan korostuivat tunteet ja järjenvastainen (Kirstinä 2017: 57). Tämä kaikki oli vastaiskua uskonnolle, kirkolle ja kirkollisten tekstien aiemmalle hegemonialle. Haapala ja Steinby (2013: 161) kuitenkin muistuttavat, että tämän ajattelun sijaan olennaisempaa romantiikan aikaan tultaessa oli yksilön sisäinen kokemus maailmasta ja tämän seurauksena syntynyt keskeislyriikan käsite – yksilön sisimpiä tuntoja paljastava runous.

Euroopassa valistuksen aika oli varsinaisesti 1700-lukua, joka päättyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin: mm. vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa tunnuslauseenaan pitäneeseen Ranskan vallankumoukseen 1789. Suomessa valistuksen ajalle keskeinen hahmo oli Henrik Gabriel Porthan, joka aikalaisineen kiinnitti huomiota muun muassa maan historiaan, kieleen ja kulttuuriin (Kirstinä 2017: 54-55). Franzénin Ihmisen kasvot -runoa tulkitessani havaitsin niin valistuksen aikaa edeltäviä viittauksia yliluonnolliseen (ihminen Jumalan kuvana), valistuksen ajalle tyypillistä ihmisen aseman ylistystä luomakunnan kruununa kuin mahdollista romantiikan ajan kauneuden ylistystäkin. Suomalaisessa kirjallisuudessa valistuksen aika jäi suhteellisen lyhyeksi romantiikan virtausten saapuessa yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen jo 1800-luvun alussa, vaikkakin valistuksen ihanteet jäivät elämään romantiikan ihanteiden rinnalle. Suomalaisen kirjallisuuden leviäminen kansan keskuudessa oli kuitenkin hidasta muun muassa siksi, että kirjojen jakelukanavat olivat puutteellisia, ja lisäksi vielä 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa oli runsaasti puutteita kansan sivistyksessä. (Kirstinä 2017: 56.)

Olin tavallaan hieman yllättynytkin siitä, miten hyvin suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt näkyvät olleen tietoisia kansainvälisistä aatesuuntauksista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kenties tähän on vaikuttanut se, että Suomi kuului 1700- ja 1800-luvuilla kiinteästi suuriin kulttuurisiin vaikutuspiireihin – ensin Ruotsiin ja sitten Venäjään. Kiinnostus omaan kulttuuriin ja sen historiaan alkoi vähitellen herätä, ja Kirstinän (2017: 55) mukaan Ruotsi-Suomi kiinnosti myös vastaavasti eurooppalaisia suurvalta-aseman puolesta 1700-luvun alussa Kaarle XII:n johdolla käydyn suuren Pohjan sodan vuoksi.

Kansallisromantiikan aika

Siinä missä valistukselle oli tyypillistä nojaaminen järkiperäiseen tietoon vastaiskuna aiempaan uskonnollisuuden hegemoniaan ja yliluonnolliseen, kansallisromantiikan ajalla tunnettiin viehtymystä järjenvastaiseen, uniin ja alitajuiseen (Kirstinä 2017: 57). Kansallisromanttiseksi unelmaksi syntyi kansakunnalle oman ihanneidentiteetin rakentaminen Suomen tultua liitetyksi Venäjään Suomen sodan (1808-09) seurauksena. Ainutlaatuinen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana ruokki oman kansallisen identiteetin rakentamispyrkimyksiä.

Laitisen (1997: 145) mukaan teollistuminen käynnistyi Suomessa 1830-luvulla, ja vuoden 1863 kieliasetuksen myötä suomen kieli nousi tasaveroiseen asemaan ruotsiin nähden. Teollistumisen myötä kaupungistuminen käynnistyi. Kirjallisuudessa Suomen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä julkaistiin lukuisia sanomalehtiä. Kulttuuripiirejä jakoivat herännäisyysliikkeet, murteiden taistelu sekä vaihtelevat sensuuriasetukset, jotka iskivät myös kirjallisuuteen (Laitinen 1997: 150-152). Laitisen (1997: 155) mukaan vuosisadan edetessä viriävää kirjallisuutta tukivat yhteiskunnallisista muutoksista mm. vähitellen kohonnut koulutustaso, piristynyt talouselämä, mainittu teollistuminen, kaupungistuminen ja sen myötä tehostunut käännös-, kustannus- ja kirjastotoiminta.

1840-luvun tienoilla heränneeseen kansallisuusaatteeseen kuului olennaisesti muun muassa kansanrunouden kerääminen, minkä seurauksena syntynyt Kalevala oli Kirstinän (2017: 67) mukaan kansallisen identiteetin keskeinen työkalu. J. L. Runeberg puolestaan ammensi omassa tuotannossaan aineksia muun muassa Ruotsi-Suomen hävitystä sodasta, ja hän pyrki ottamaan aseman ”kansallisena eheyttäjänä”. Hän kuvasi eri säätyjen kartanon isäntien ja torppareiden sopusointuisia suhteita, ja hänen tyylinsä oli kansallisromantiikan ajalle tyypillisen ylevää. Aleksis Kiven tuotannossa puolestaan heijastui Laitisen (1997: 199) ja Kirstinän (2017: 83) mukaan klassismin sukuinen realismi, ja otaksuin hänen tuotantonsa osumisen kansallisromanttisen ja realismin aikakauden väliin olleen syynä siihen, että hänen tuotantoonsa suhtauduttiin aikalaiskritiikeissä kaksijakoisesti. Osa teoksista, erityisesti draama, nousi välittömästi klassikoiden joukkoon, kun taas Seitsemän veljestä sai ansaitsemansa tunnustuksen vasta vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen.

Realismi – todenmukainen kuvaus pettymys kansallisromantikoille

Realismi saapui suomalaiseen kirjallisuuteen varsinaisesti 1880-luvulla, ja sen juuret kumpusivat yhteiskunnallisista, sivistyshistoriallisista ja ideahistoriallisista muutoksista. Yhteiskunnalliset muutokset tarkoittivat teollistumista, kaupungistumista sekä sosiaalisten epäkohtien lisääntymisestä. Sivistyshistorialliset muutokset tarkoittivat koulusivistyksen saaneen uuden sukupolven kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, ja ideologisia syitä puolestaan olivat evoluutio-opit ja kritiikki uskontoa ja epätasa-arvoa kohtaan. (Laitinen 1997: 214-217.) Kansallisromanttisen ohjelman jälkeen ihanteena kirjallisuudessa oli eräänlaisen kansallisen ihanteen luominen, mihin realismin ja naturalismin pyrkimys esittää yhteiskunta mahdollisimman realistisesti kaikkine rumuuksineen päivineen ei vastannut. Toisin kuin romantiikan kirjallisuudessa, realismissa ihminen kuvattiin vaistojen, viettien ja ympäristön kahlitsemana olentona (Kirstinä 2017: 95). Itse asiassa realistista ja naturalistista kuvausta pidettiin kansallisromanttisen kauden jälkeen pettymyksenä, ja jopa kirjailijoiden saamia apurahoja ehdotettiin palautettaviksi tästä syystä.

Omassa työssäni tarkastelin erityisesti Minna Canthin Kauppa-Lopo-novellia, jota kirjailija itsekin piti avoimen naturalistisena. Naturalismille ominaista oli yhteiskunnan, ympäristön ja ihmisten kaunistelematon kuvaus. Samalla teos sisälsi aineksia siirtymisestä sisäiseen ihmiskuvaukseen eli niin sanottuun psykologiseen realismiin. (Lappalainen 7-14.) Ajatuksena oli, että ihmisen sisäiset tarpeet toimivat ikään kuin pakonomaisena tapana toimia, kuten Lopon halu anastaa markkinoilla näkemänsä kukkaro. Tässä on nähtävissä myös yhteiskunnallinen sanoma, jonka ajatuksena oli ymmärtää köyhälistöä ja rikollisia. Muita realismin tärkeitä teemoja olivat erityisesti naisen asema patriarkaalisessa yhteiskunnassa sekä yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien välinen kuilu (Kirstinä 2017: 98-101).

Modernismista nykyaikaan

Modernismin ”uusi sukupolvi” astui esiin 1900-luvun alkupuolella. Suomenruotsalaisessa runoudessa oli nähtävissä uusia piirteitä, joita olivat vapaa rytmi, loppusoinnuttomuus ja uudenlainen runokuvan käyttö, laajentunut sanasto ja aiheisto sekä runojen uudenlainen rakenne (Laitinen 1997: 349). Edith Södergran oli näistä uuden sukupolven ruotsinkielisistä runoilijoista ensimmäinen. Suomenkielinen modernismi käynnistyi varsinaisesti pian itsenäistymisen jälkeen Uuno Kailaan ja Katri Valan johdolla. Tulenkantajat-nimi, joka alun perin oli Nuoren Voiman Liiton albumi, otettiin kirjailijaryhmän nimeksi, ja samannimistä lehteä alettiin julkaista vuonna 1928. (Laitinen 1997: 368.) Tulenkantajien ihanteena olivat elämän rakastaminen, henkinen vapaus ja auktoriteetittomuus. Hieman vastaavalla tavalla syntyi vasemmistolainen kirjallisuusryhmä Kiila, joka perustettiin vuonna 1936 vastaiskuna 1930-luvun koventuneelle oikeistolaiselle aatemaailmalle ja lapuanliikkeelle. Sen ydinjoukko oli jossain määrin samaa kuin Tulenkantajissa. (Yle Teema.) Varsinaisesti dadaismin ja surrealismin kaltaiset modernismin tyylisuunnat pääsivät Suomessa esille vasta toisen maailmansodan jälkeen (Kirstinä 2017:109).

Modernismin äärimmäisiä muotoja oli estetiikan äärimmilleen vienyt ja Keski-Euroopasta lähtöisin ollut dekadentti rappio. Dekadenssin runouteen kuului voimakas symbolismi ja elämäntavan boheemius. Mattheiszenin (2004: 13) mukaan aikaisemmin dekadenssilla viitattiin lähinnä viehtymykseen pahaan – keikarimaiseen dandyismiin, päihteisiin, paheisiin ja perversioihin. Tämä ajatus ei luonnollisestikaan sopinut nuoren kansan identiteetin rakennukseen, minkä vuoksi dekadenssin olemassaolo on Mattheiszenin (2004: 13) mukaan kielletty suomalaisessa taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Viime vuosina dekadenssia on kuitenkin käsitelty osana suomalaista kulttuurielämää. Suomalaisen dekadenssin erityispiirteinä Mattheiszen (2004: 13) näkeekin ajatuksen suomalaisen renessanssin tulemisesta sekä erityisesti 1890-luvun sortovuosien epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tämä yhteiskunnallinen epävarmuus on ennen kaikkea heijastunut suomalaisessa kirjallisuudessa naturalismina, jossa yhteiskunnallisia oloja on kuvattu inhorealistisen todenmukaisesti kuin ne ovat olleet silläkin uhalla, että kirjailijat töineen ovat päätyneet kriitikoiden hampaisiin.

Modernismin ajatuksena oli eri taiteenlajeissa esittää asiat symbolistisesti sen jälkeen, kun realismissa esimerkiksi kuvataiteen puolella oli pyritty kuvaamaan kohteita mahdollisimman totuudenmukaisesti. Valokuvauksen yleistyessä tuli kuvataiteen ihanteeksi luoda taidetta taiteen vuoksi. Taiteilijat nähtiin luovina neroina, joiden kuviteltiin sekä tuntevan että kuvaavan asiat jotenkin syvemmin. Vastaavasti tieteen puolella psykologia muutti ihmisen käsitystä itsestään. (Kirstinä 2017: 111-113.) Kuten realismin kohdalla Minna Canthia pohtiessani totesin, psykologia ja ihmisen sisäinen kiehtoivat kirjailijoita jo realismista lähtien.

Suomalaisista modernisteista tarkastelin erityisesti Uuno Kailaan tuotantoa. Laitisen (1997: 378) mukaan Kailasta pidetään esimerkkinä rigorismista ja synkästä sairaalloisen elämän kuvaajista, jollainen hänen oma lyhyeksi jäänyt elämänsä Katri Valan, Edith Södergranin ja monen muun modernistisen aikalaisrunoilijan kanssa olikin. Tällainen kärsivän lyyrikon kuva muodostui Laitisen (1997: 373) mukaan toisesta maailmansodasta eteenpäin muutamaksi vuosikymmeneksi kuvaamaan suomalaisia runoilijoita. Proosassa Tulenkantajista tunnetuimpia olivat Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen, mutta Laitisen (1997: 404) mukaan ryhmän ihanteita parhaiten vastasi kuitenkin vivahteikas lyriikka, kun taas proosa oli ehkä liian raskasta ja suunnittelua vaativaa.

Laitisen (1997: 440) ja Kirstinän (2017: 169) mukaan sodanjälkeisessä kirjallisuudessa voidaan erottaa neljä ajanjaksoa: 1) hapuileva 1940-luvun loppu, joka tunnetaan erityisesti mitallista runomuotoa mutta vähitellen 1950-luvulle tultaessa vapaamitallista muotoa käyttävistä vahvoista naisrunoilijoistaan, 2) 1950-luvun uusi tyyli ja menneen kritiikki, jota edusti sotakirjallisuus, 3) 1960-luvulta 1970-luvulle kestänyt kantaa ottava ja osallistuva kirjallisuus ja 4) tämän jälkeinen ajanjakso, jolle ominaista oli irtautuminen poliittisista tunnuksista ja hakeutuminen yksilöllisiin katsomuksiin sekä yhteyden etsimiseen luonnon ja kulttuuriperinnön kanssa.

Oma pohdinta

Yleisesti näyttää siis siltä, että uudet aikakaudet kirjallisuudessa ovat juontaneet juurensa useista eri tekijöistä: niin menneisyyden aikakausien tyyli-ihanteiden vastustamisesta, uudenlaisen ajattelun lisääntymisestä kuin ympäröivän yhteiskunnan tilastakin. Tietenkin tähän ovat vaikuttaneet myös kansainväliset vaikutteet sekä taiteilijoiden itsensä halu tuoda esille itselleen tärkeitä aihealueita sekä vähitellen herännyttä ajatusta jonkin syvemmän olemassaolosta pintapuolisen asioiden kuvaamisen sijaan.

On ollut kiinnostavaa tutustua kurssin lähdekirjallisuuteen, jossa esimerkkien kautta on voinut nähdä selvästi kullekin aikakaudelle ominaisia piirteitä. Millä tavoin ”kansallinen projekti” ja kansallisromanttinen suuntaus suomalaisen identiteetin luomiseksi ja vahvistamiseksi on vaikuttanut kirjallisuuden ja taiteen muotoon 1800-luvun alkupuolelta lähtien, miten sen rinnalle on tullut naturalistisen inhorealistista kuvausta ympäristöstä ja ihmisistä, miten teoksissa on käännytty tarkastelemaan yksilöiden sisäisiä maailmoita psykologisesti ja miten modernismissa on pyritty vapaaseen ilmaisuun, otettu kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja pyritty vaikuttamaan yhteiskunnan tilaan vaikkapa tuomalla esille naisen asema patriarkaalisessa yhteisössä tai vastustamalla oikeistolaista liikehdintää. Ja miten muutokset ovat henkilöityneet niin selkeästi samalla, kun aiempien suuntausten edustajat ovat jääneet taustalle – kenties kritisoimaan uuden polven kirjailijoita ja näiden tuotoksia.

Nostan tässä kurssilta kaksi keskeistä tekemääni havaintoa. Ensinnäkin olen lukemani perusteella vaikuttunut siitä, miten hyvin suomalaiset kirjailijat ja kulttuurin merkkihenkilöt näkyvät tunteneen kansainvälisiä virtauksia jo 1700- ja 1800-luvuilta lähtien, vaikka maa muutoin on ollut hyvin agraarinen, sivistymätön ja suurilta osin takapajuinen. Käynnistyihän kaupungistuminenkin varsinaisesti teollistumisen yhteydessä vasta noin 1830-luvulta lähtien. Kokonaisuutena tarkastellen suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen yhdeksi maailman vauraimmista maista on siis ollut aivan hämmästyttävän nopeaa. Yhtä lailla nopeaa on ollut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin nousu laajasti tunnetuksi. Toinen keskeinen havaintoni liittyy siihen, että erilaiset kirjallisuuslajit (runous, proosa ja draama) ovat monin paikoin kehittyneet eri tahtiin, sillä esimerkiksi dialogiin perustuvassa näytelmäkirjallisuudessa on ollut hankala kuvata vaikkapa realistisen tarkasti ympäristöä.

Itsearvio

Oma työskentelyni kurssilla oli erittäin kiireistä, mutta kurssi oli mielestäni erittäin mielekäs aikuis-opiskelijan näkökulmasta. Aikataulutus, yksi tehtävä kommentteineen kahteen viikkoon, oli mielestäni juuri sopiva. Minun on myönnettävä, että arkinen työvuosi on ollut sen verran kiireinen, etten luultavasti olisi ehtinyt tehdä tehtäväpalautuksia yhtään tämän nopeammin. Jakso on mielestäni ollut hyvin opettavainen, ja oma kiinnostukseni juuri yhteiskunnallisiin muutoksiin on tukenut jakson teemoihin tutustumista. Olen nauttinut erittäin paljon opiskelijakollegoideni kirjoitusten lukemisesta.

Lähdekirjallisuus on ollut kiinnostavaa, ja on ollut kiinnostavaa tutustua eri aikakausien kirjallisuuteen ja kirjallisuuden ajanjaksoihin. Samalla on ollut kiinnostavaa havaita, millä tavoin yhteiskunnallinen ajattelu on ohjannut kotimaista kirjallisuutta, joka puolestaan on ohjannut edelleen yhteiskunnallista ajattelua. Samalla tämä on saanut entisestään miettimään sitä, millainen suomalaisen yhteiskunnan kehitys on niinkin lyhyessä ajassa kuin 150 vuotta ollut. Alun köyhästä agraarisesta yhteiskunnasta on tullut näin lyhyessä ajassa niin itsenäinen, vauras kuin teknologisoitunutkin. Alussa ei myöskään juuri ollut suomalaista kirjallisuutta, mutta vähitellen suomalainen kulttuuri erilaisine taidemuotoineen on kohonnut osin jopa maailmanlaajuisesti tunnetuksi.

Yksi aivan keskeinen huomioni kurssin tehtäviä tehdessäni liittyy siihen, että vuosien ajan keräämäni kotikirjasto toimii erinomaisesti kurssien tukimateriaalina. Kirjahyllystäni löytyi kurssille niin Aleksis Kiveä, Minna Canthia, Eino Leinoa, Juhani Ahoa kuin Uuno Kailastakin. Monipuolisen ammatillisen kirjaston kokoaminen onkin mielestäni olennaisen tärkeä osa matkaani kohti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyttä. Myös kurssille tekemäni tehtävät ovat antaneet aiempaa laajempaa ymmärrystä kotimaisen kirjallisuuden kehityksestä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ohella.

Lähteet

Haapala, Vesa & Liisa Steinby 2013: Retorisesta runouskäsityksestä romanttiseen: lyriikka 1600-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin, s. 156-164. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KIRSTINÄ, LEENA 2017: Kirjallisuutemme lyhyt historia. 2., uusittu painos. Laatusana Oy.

LAITINEN, KAI 1997: Suomen kirjallisuuden historia. 4., uusittu painos. Otava, Helsinki.

Lappalainen, Päivi 1999: Kauppa-Lopo ja Agnes, kaksi naiskuvaa. Teoksessa Canth, Minna: Kauppa-Lopo ja Agnes. Suomalaisen Kirjallisuuden Klassikoita, sivut 7-18.

MATTHEISZEN, MIRKKA 2004: Rappio ja renessanssi. Dekadenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Plataani Oy.

MÄKIKALLI, AINO & LIISA STEINBY (toim.) 2013: Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Yle Teema: Sininen laulu. Suomen taiteiden tarina. Osa 3: Kahden Suomen draama 1930-35. Kiila. Internet-lähde osoitteessa http://vintti.yle.fi/yle.fi/sininenlaulu/yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php-id=100.htm. Luettu 3.3.2021.

Uusien seikkailuiden aika

Toivottavasti näen Rovaniemellä revontulia. Kuvakrediitit Pixabay.com

Olen kesästä lähtien pohtinut, miten voisin kätevimmin yhdistää työelämän ja tavoitteellisen opiskelun Rovaniemellä Lapin yliopistossa. Toimin ammatillisena äidinkielenopettajana Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedussa, jossa olen koko syksyn tehnyt kontaktiopetusta noin 30 tuntia viikossa. Tähän lisäksi tuntisuunnittelu, opiskelijoiden tekemien töiden arvioinnit, palautteiden kirjoittaminen ja luonnollisesti kurssiarviointien tekeminen, joihin on viikoittaisesta 37,5 tunnin työajasta varattu siis 7,5 tuntia aikaa. Olen pyrkinyt tietoisesti loppusyksyn aikana minimoimaan erilaisissa palavereissa viettämäni ajan, sillä en halua siirtää arviointia vapaa-ajalleni, jonne se ikävä kyllä joka tapauksessa levittäytyy. Nytkin näin lauantaina minun pitäisi tehdä arviointeja, jos tarkemmin asiaa ajattelee. Mielestäni opettajan resurssit on vedetty vuosityöaikaan siirtymisen myötä niin tiukille, että laadukas vapaa-aika helposti alkaa kärsiä, mikäli työnsä haluaa tehdä hyvin ja laadukkaasti. Toki työssä voi oikoa mutkia, mutta mielestäni esimerkiksi kunnolla annettu palaute on osa opetusta.

Minulle juuri laadukas vapaa-aika on olennaisen tärkeää, ja haluan siitä pitää ehdottomasti kiinni. Haluan myös kehittää itseäni ja omaa ammatillista osaamistani, joten en ole halukas luopumaan opiskelusta työelämän vaatimusten vuoksi. Niinpä pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin, että haen lukuvuoden 2021-22 kestävää opintovapaata, jonka aikana teen hallintotieteen maisteriopintojani mahdollisimman pitkälle. Samalla, jos aikaa vain suinkin jää, edistän edelleen kirjallisuuden opintojani Jyväskylän ja Helsingin yliopistoiden avoimissa yliopistoissa. Samalla otan pienen huilin työelämästä, kun siihen kerran tällä tavoin mahdollisuus tarjoutuu.

Työelämä on nykypäivänä kestävyyslaji. Jotta voi olla luova ja tehokas, tarvitaan myös työn oheen pieniä lepohetkiä ja aikaa miettiä syntyjä syviä. Olen päättänyt, etten uuvuta itseäni työllä, joten tarkastelen työelämää ja sen vaatimuksia nykypäivänä varsin kriittisin silmin. Aina, kun on mahdollisuus ottaa pienikin huili tehdäkseen jotakin itsensä kehittämiseksi, tilaisuus kannattaa mielestäni hyödyntää. Se ei ole itsekkyyttä vaan järkevyyttä. Minulla on onneksi mahdollisuus Työllisyysrahaston tarjoamaan aikuiskoulutustukeen sekä opintovapaaseen, sillä minulla on pitkä työhistoria, olen vakituisessa virassa ja toiminut nykyisen työnantajani palveluksessa yli vuoden. Lisäksi minulla on olemassa Lapin yliopistossa hallintotieteen maisteriohjelmassa opiskelupaikka.

Positiivista on myös se, että muutin syksyn aikana Seinäjoelle erinomaisten kulkuyhteyksien varrelle. Minun on siis mahdollista vain 6 tunnissa päästä junalla Rovaniemelle aina silloin, kun siihen on tarvetta. Pysyvästi en ole ajatellut Rovaniemelle muuttaa. Myös työpaikkani odottaa täällä Etelä-Pohjanmaalla aikaa, jolloin palaan gradututkijana takaisin.

Paluu kirjallisuuden opintojen pariin

Kirjallisuuden opintoni ovat koko lukuvuoden 2019-20 olleet keskeneräisinä tekemättä. En ole kaiken työkiireen keskellä saanut niistä otetta. Oikein on harmittanut! Puheviestinnät sentään sain syksyllä tehtyä valmiiksi, joten ihan kaikki suunnitelmat eivät ole sentään menneet puihin.

Kirjallisuuden perusopintojen opinto-oikeuteni Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa piti päättyä viime viikonloppuun, jolloin oli viimeinen verkkoluento Kirjallisuustieteen perusteet -kurssilla. Olin jo aiemmin päättänyt, että koska en ennätä saada perusopintoja tuohon päivämäärään mennessä kokonaan tehtyä, yritän ainakin yhden kurssin saada suoritetuksi. Niinpä osallistuin mainitulle Kirjallisuustieteen perusteet -kurssille. Viimeisellä luentokerralla sitten kysyin, että koska opinto-oikeuteni päättyy huomenna, niin onko mahdollista palauttaa kurssityö sähköpostitse myöhemmin. Luennoitsija kuitenkin kertoi, että koronaepidemian vuoksi kaikkia keväällä päättyviä opinto-oikeuksia on jatkettu vuoden 2020 loppuun saakka. Niinpä sain nyt arvokasta lisäaikaa väsätä perusopinnot valmiiksi. Tätä tilaisuutta en aio jättää käyttämättä.

Moisesta iloisesta yllätyksestä innostuneena olenkin sitten opiskellut viimeksi kuluneet pari viikkoa ahkerasti erilaisia kirjallisuuden teorioita. Kirjallisuustieteen perusteet -kurssin kurssityöni palautin muutama päivä sitten. Siinä tarkastelin Franz Kafkan Maalaislääkäri-novellin syvämerkityksiä psykoanalyyttisen teorian ja vastaanoton teorioiden näkökulmasta.

Kirjallisuuden peruskurssin tehtäväpalautuksen jälkeen olen jo innokkaana aloittanut opiskelun Helsingin yliopiston avoimen yliopiston aineopintoihin kuuluvalla Kauhun ja pelon heijastuksia -kurssilla. Näin ollen saan jo aineopintojakin käyntiin. Tämäkin kurssi oli koronan vuoksi avattu ilmaiseksi jokaisen suoritettavaksi.

Nyt ainakin tiedän, mitä tulen tekemään koko opettajan kesälomani ajan. Kirjasto tulee varmasti tutuksi.


Äidinkielen ja kirjallisuuden pätevyysvaatimuksista

Suomessa perusasteen ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden pätevältä opettajalta vaaditaan vähintään toisessa aineessa (äidinkieli tai kirjallisuus) syventävät opinnot ja toisessa opetettavassa aineessa perus- ja aineopinnot. Lisäksi tarvitaan pedagogiset opinnot vähintään 60 opintopistettä. Ainakin aikaisemmin on lisäksi vaadittu puheviestintää 10 opintopistettä. Minulla on suoritettuna suomen kielestä ylempi korkeakoulututkinto, puheviestintä ja pedagogiset opinnot. Nyt suoritan kirjallisuutta perus- ja aineopintojen verran.

Kun saan kirjallisuuden opinnot valmiiksi, minulla on pätevyys halutessani hakea äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan virkoja. Pidän vaihtoehdoista lukiota itseäni kiinnostavimpana nykyisen ammatillisen koulutuksen ohella. Lukiossa minulla olisi äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisen ohella pätevyys opettaa psykologiaa toisena opetettavana aineena, sillä olen suorittanut Helsingin yliopistossa psykologiaa perus- ja aineopintojen verran.

Lähde: Äidinkielen opettajain liitto ry.

Puheviestinnän 10 opintopisteen kokonaisuus valmistui

Opintoihin liittyvät juhlat sen kun jatkuvat. Sain vastikään puheviestinnän 10 opintopisteen kokonaisuuden valmiiksi. Työn ohella opiskelu vaati minulta tällä kertaa melko paljon jo siitä syystä, että muutin loppukesällä Pohjanmaalle ja suoritin opinnot Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa. Puheviestinnän kursseja ei perinteisesti ole tehty etänä, joten matkustin useamman kerran päiväseltään Pohjanmaalta Helsinkiin ja takaisin sovittuani työnantajani kanssa järjestelystä hyvissä ajoin etukäteen. Lisäksi muiden kurssin tehtävien lisäksi toteutin korvaustehtävänä kurssille 1,5 tuntisen puheviestinnän opetustuokion, jossa ryhmän kanssa käsittelimme vuorovaikutuksen haasteita silloin, kun puheviestintä syystä tai toisesta ei onnistu. Nyt kokonaisuuden valmistuttua voin siis huokaista helpotuksesta, kun enää ei opintoihin liittyen tarvitse matkustella.

Puheviestintä II -kurssin 5 opintopisteen suorittamisen mahdollistamisesta olen kiitollinen erityisesti työnantajalleni Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedulle, jonka ymmärtäväinen suhtautuminen opiskeluun on hieno piirre, jota arvostan työntekijänä kovasti.

Seuraavatkin opintoprojektit ovat jo käynnissä. Teen parhaillani Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusopintoja, joiden suorittamiseen minulla on tällä erää aikaa toukokuuhun 2020 saakka.

Alcoholic Bubbly Champagne for New Years
Kippis puheviestinnän kokonaisuuden valmistumisen kunniaksi!

Syksyn opiskelut startanneet vilkkaasti

Elämä on yhtä uuden oppimista. Näin ainakin siinä tapauksessa, että harrastuksena on jatkuva oppiminen ja opiskelu.

Kesä sujui jossain määrin opiskellen, mutta ennen kaikkea uuteen elämänvaiheeseen valmistautuen. Muutin heinäkuun lopussa maalle saatuani äidinkielen opettajan viran Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedusta. Töiden ohella jatkan edelleen opiskelua harrastuksenani, ja parin vuoden tähtäimellä tavoitteenani on laajentaa opettajapätevyyteni niin, että minun on mahdollista työskennellä perus- ja lukio-opetuksessa äidinkielen ja kirjallisuuden sekä lisäksi lukiossa psykologian opettajana. Tähän tarvitsen nykyisen psykologian perus- ja aineopinnoilla terästetyn suomen kielen maisterintutkintoni ohella puheviestintää 10 opintopistettä sekä perus- ja aineopinnot kirjallisuustieteestä. Lisäksi kesän tavoitteenani oli saada kesken olleet taloustieteen perusopintoni valmiiksi, ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että ne viimeinkin ovat kasassa.

Joka tapauksessa olen erittäin tyytyväinen siihen, miten opintoni ovat edistyneet. Seuraavassa kuvaan muutamalla sanalla opintojeni tämänhetkistä tilannetta.

Puheviestintä

Alkukesällä sain suoritettua puheviestinnän 10 opintopisteen kokonaisuudesta ensimmäisen 5 opintopisteen kurssin. Tällä hetkellä suoritan Puheviestintä II -kurssia. Tällä viikolla vierailin Helsingissä tiistaina ja torstaina, ja sain sovittua kurssin opettajan kanssa hieman tavallisesta suoritustavasta poikkeavan ja itselleni sopivan suoritustavan. Syyskuun alkupuolella sitten puheviestinnän pitäisi olla voitettu kanta.

Kirjallisuus

Kirjallisuuden perusopintoja ryhdyn suorittamaan Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa tässä syksyn mittaan. Tällä viikolla sain yhden perusopintojen kurssin hyväksiluettua aiempien opintojeni perusteella, joten tällä hetkellä minulta puuttuu perusopintojen kokonaisuudesta 20 opintopistettä.

Taloustiede

Eilen lauantaina 10.8.2019 palautin taloustieteen perusopintojen viimeisen kurssini oppimispäiväkirjan arvioitavaksi, joten oletettavasti perusopinnot tulevat nyt viimeinkin valmiiksi. Pitkään siinä onkin mennyt, sillä ensimmäiset taloustieteen kurssini suoritin Helsingin yliopistossa syksyllä 2013. Näin ollen taloustieteen projektini tulee valmiiksi, mikäli oppimispäiväkirjani on hyväksytysti tehty.

Helsingin yliopisto, opiskelu, Ville Kilpiä
Helsingin yliopiston päärakennus. Kuva © Ville Kilpiä