Kirjallisuuden perusopinnot valmistuivat

Ahkera opiskelu tuottaa vähitellen tuloksia. Näin on helppo todeta aina silloin, kun saa jonkin opintokokonaisuuden valmiiksi. Tällä kertaa opintosuorituksistani tuli valmista 25 opintopisteen laajuisten kirjallisuuden perusopintojen osalta. Erityiseltä työvoitolta kirjallisuuden perusopintojen valmistuminen tuntuu siitä syystä, että minulle oli vuosien saatossa kehittynyt jonkinlainen negatiivinen itseään toteuttava ennuste itsestäni kirjallisuuden opiskelijana. Itse asiassa olin jo aikoja sitten ajatellut, etten yksinkertaisesti tule koskaan saamaan niitä tehdyiksi – eikä minusta näin ollen koskaan tulisi pätevää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa. Niinpä jo tämä opintokokonaisuus on eräänlainen sinnikkyyttä vaatinut vaikeuksien kautta voittoon -stoori. Aina opinnot eivät siis suinkaan etene helposti ja vaivattomasti, vaan joskus opiskelu voi vaatia vuosia, sinnikkyyttä ja hikipisaroita. Annahan kun kerron!

Ensimmäistä kertaa aloitin kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot tammikuussa 2005. Muistan näiden opintojen alun elävästi siitä, että ilmoittautumiset sivuaineopintokokonaisuuksiin Helsingin yliopistossa tehtiin vielä tuolloin jonottamalla fyysisesti ilmoittautumispisteelle. Helsingin yliopiston päärakennuksen uuden puolen ylimmän kerroksen pitkässä ja mutkittelevassa jonossa hiki virtasi paidan alla selkää pitkin. Liian aikainen herätyskin painoi. Yllättäen tapasin jonossa ystäväni, joka kertoi selvinneensä täpärästi Thaimaan tsunamikatastrofista joulun välipäivinä 2004 – vain pari viikkoa tätä tapaamista ennen. Kuultuani tapahtumista tuntui todella uskomattomalta, että hän todella oli siinä ihka elävänä. Hän oli silminnähden järkyttynyt, ja minä olin enemmän huolissani hänen puolestaan kuin siitä, saanko nimeni sivuaineopintolistalle. Sovimme kahvit alakerran kahvilaan sitten, kun kumpikin olisi hoitanut ilmoittautumiset. Tuolla kertaa taisin lopettaa kirjallisuuden opintoni jo helmikuussa 2005, kun olin ensin analysoinut erästä Aila Meriluodon runoteosta niin, että opettaja oli silminnähden hieman järkyttynyt. Tuolloin taisin päätellä, ettei minusta ehkä ole lyriikka-analyysien tekijäksi. Niinpä suuntauduin opinnoissani enemmän yritysviestintään. Hakiessani seuraavana vuonna äidinkielen ja kirjallisuuden opettajakoulutukseen minulta kysyttiin puuttuvista kirjallisuuden opinnoista. En tainnut osata vastata kysymykseen oikein mitään, joten opettajakoulutuspaikka yliopistossa jäi minulta saavuttamatta.

Uuden yrityksen kirjallisuuden opintoihin aloitin juuri ennen kuin päädyin äidinkielen opettajaksi Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon (nyk. Business College Helsinki) syksyllä 2015. Tuolloin kävin kahdella Helsingin yliopiston perusopintokurssilla, joista ensimmäisen tentissä jouduin suulliseen täydennykseen ja toisesta sain puhtaan hylätyn. Ei kauhean vahva ollut siis uusikaan yritys, joten häivyin matkoihini. Tämä ei suinkaan johtunut opettajasta, sillä sain kunnian olla viimeistä vuotta yliopistolla toimineen emeritusprofessori Hannu Riikosen opissa. Riikonen kuului niiden tunnettujen minuakin opettaneiden professoreiden joukkoon yhdessä Lappeenrannan teknillisen yliopiston johtamisen ja organisaatioiden emeritusprofessori Pauli Juutin ja kaupunkitaloustieteen emeritusprofessori Heikki A. Loikkasen kanssa. Jotenkin oma möhlimiseni opinnoissa jäi kaivelemaan, ja ammatillisen opettajan pedagogisia opintoja Haaga-Helian Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa tehdessäni havaitsin, etten lopulta olekaan kovin kaukana myöskään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajapätevyydestä. Niinpä muutaman vuoden asiaa sulateltuani löysin itseni Jyväskylän yliopiston avoimesta yliopistosta koronakeväällä 2020 ilmoittautuneena suorittamaan ensimmäisiä kirjallisuuden perusopintokursseja – sen yhden ainoan suullisella täydennyksellä Helsingissä läpi saamani kurssin lisäksi. Yllätyksekseni opinnot tuntuivatkin aiempia yrityksiäni mukavammilta, ja tuntui, että jaksoin keskittyä aiempaa paremmin tekemiseeni. Niinpä lopulta onnistuin kuin onnistuinkin kumoamaan ennakkokäsitykseni itsestäni kirjallisuuden opiskelijana, ja omat kurssityöni tuntuivat itsestänikin erittäin laadukkailta. Niinpä saatuani langanpäästä kiinni paransin kaiken aikaa, ja lopuista kurssitöistäni sain peräti täysiä viitosia. Lopulliseksi kokonaisarvosanaksi muodostuikin kiitettävä 4. Tänään sain päiväpostissa Jyväskylän yliopistosta todistuksen suoritetusta opintokokonaisuudesta, opintosuoritusotteen sekä kuvassa näkyvän onnittelu- ja kiitoskortin. Ne ilahduttivat minua kovasti, sillä kotiyliopistossani Helsingin yliopistossa opintokokonaisuuksien valmistumista ei ole ollut tapana huomioida erityisemmin minkäänlaisilla todistuksilla puhumattakaan korteista. Olen kai vähän vanhanaikainen, mutta minusta on kivaa saada ihan kunnolliselle juhlavalle paperille kirjoitettu todistus suoritetuista opinnoista.

Kirjallisuuden opinnot tarvitsen, jotta voin halutessani opettaa pätevänä opettajana äidinkieltä (suomi) ja kirjallisuutta lukiossa ja perusasteella. Halutessani voin siis myös hakea opettajanvirkoja. Nyt valmistuneiden perusopintojen lisäksi tarvitsen pätevyyteen vielä kirjallisuuden 35 opintopisteen laajuiset aineopinnot, joita olen aloittanut myöskin Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Lukiossa opettaminen kiinnostaa minua erityisesti siitä syystä, että äidinkieli ja kirjallisuus ovat lukiossa huomattavasti tärkeämmässä roolissa ammattikouluun verrattuna. Tulevan äidinkielen ja kirjallisuuden pätevyyden lisäksi minulla on olemassa pätevyys opettaa psykologiaa toisena opetettavana aineena lukiossa.

Kirjallisuuden perusopinnot loppusuoralle

Tämä postaukseni koskee Jyväskylän avoimen yliopiston kurssia “Länsimaisen kirjallisuuden teemat ja kuvasto”, jota olin etukäteen ajatellen kammoksunut. Yritin kurssia nyt muistaakseni kolmatta kertaa, sillä kahdella edelliskerralla kurssi oli jäänyt hyvästä alusta huolimatta lopulta tekemättä. Toki olin pohjia luonnostellut, mutta neljästä esseevastauksesta koostuvan kokonaisuuden piti olla pituudeltaan noin 16 sivua. Lisäksi esseiden aiheet käsittelivät antiikin kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, Raamatun tekstejä ja sen sellaisia juttuja, jotka eivät minulle ennakkoon ajatellen olleet kovinkaan tuttuja. Toki Uuden testamentin päähenkilö Jeesus nyt oli jo lapsuudesta ja kouluajoilta tuttu, mutta sanotaanko, että ihan viime aikoina ei ollut tullut niihinkään juuri syvennyttyä. Nyt oli siis pienimuotoinen pakko verestää muistia.

Julkaisen tähän jälleen yhden osion tehtävävastauksestani. Sain kurssista arvosanaksi täyden viitosen, joten olen viime päivinä hieman leijaillut. Kuten aiemmatkin julkaisemani koulutyöt, tämäkin on läpäissyt Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman. Näin ollen työtä ei kannata ryhtyä kopsimaan sellaisenaan omaan käyttöön. Opiskelun tueksi kyseinen tehtävävastaus kylläkin kelpaa, ja sitä luonnollisesti sellaisena saa hyödyntää. Asianmukaisten lähdeviittausten ja lähdeluettelomerkintöjen kanssa tekstiä saa luonnollisesti myös hyödyntää Internet-lähteenä.

Tämän kurssin myötä kirjallisuuden perusopintoni siirtyvät loppusuoralle, eli minulta puuttuu enää 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi. Sekin pitää sisällään antiikkia ja sen sellaista, mutta tämän ja muutamien edellisten kurssien pohjalta kykenen samanlaisen 15-sivuisen esseekokoelman taas tuottamaan. Sen jälkeen luulen, että minun osaltani antiikki kirjallisena aikakautena saa jäädä sinne parin tuhannen vuoden päähän taustapeiliin.


1. Jeesus Nasaretilainen ja antiikin kulttuurin sankarit

Tässä tehtävävastauksessani vertailen Jeesuksen hahmoa Uudessa Testamentissa kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin kulttuurien keskeisiin myyttisiin sankar’hahmoihin pohtien eroja näiden edustamassa maailmankuvassa ja kulttuurisissa arvoissa. Aivan ensimmäiseksi tutustun siihen, miten ja millaisena Jeesuksen hahmoa käsitellään joko aikalaisten tai myöhemmin eläneiden kirjoittajien teksteissä. Samalla hahmottelen kuvaa yhteiskunnasta, jossa Jeesus ja antiikin taruston sankarihahmot elivät ja vaikuttivat. Tätä kautta pyrin pääsemään kiinni varsinaiseen tehtävän aiheeseen: heidän edustamaansa maailmankuvaan ja kulttuurisiin arvoihin.

1.1 Yleistä ensimmäisten vuosisatojen Jeesus-kuvauksista

Korpuan (2016: 102) mukaan Jeesus Nasaretilaiseen viitataan Uuden Testamentin lisäksi useammassa toisistaan riippumattomassa historiallisessa kirjoituksessa, minkä voidaan katsoa merkitsevän sitä, että tällainen hahmo todella on elänyt ajanlaskun alun jälkeen Palestiinassa. Näissä kirjoituksissa Kristukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin, ja häntä kuvataan mm. palvottuna kulttihahmona, ja viittaukset koskevat lähinnä juutalaisten ”taikauskoa” enemmän kuin Jeesusta henkilönä. Historiallisena henkilönä Jeesusta ei roomalaisissa teksteissä käsitellä. (Korpua 2016: 103-104.) Antiikin maailman ja kristillisen opetuksen lähtökohdat olivat sillä tavoin erilaiset, että kristillinen kirkko pyrki varhaisista ajoista lähtien jakamaan oikeaa oppia ja opettamaan Raamattua ja vanhojen kirjoitusten viisauksia. Vastaavasti antiikin uskonnon pohjana olivat filosofia, perinteet ja rituaaliset käytännöt. (Sarasti-Wilenius 2009: 207.)

Kristityt laajemminkin toimivat ympäristössä, jossa he joutuivat todistamaan ja puolustamaan oppejaan mm. juutalaisten ja pakanoiden esittämää kritiikkiä vastaan. Näitä kristinuskon teologisia puolustuksia kutsutaan apologioiksi. Lisäksi kristittyjen asema yhteiskunnassa vaihteli ajanlaskun alun vuosisatoina niin, että välillä kristittyjä vainottiin ja välillä taas tuettiin taloudellisesti yhteiskunnan ja keisareiden toimesta. (Sarasti-Wilenius 2009: 208; 216-17.) Antiikin filosofiseen katsantoon ei ehkä kuulunut jumalten tai jumaluuden kyseenalaistaminen, sillä on muistettava, että antiikissa uskontoon ja tarustoon kuuluivat keskeisesti filosofian, perinteiden ja rituaalien vaaliminen. Kristityt puolestaan kieltäytyivät pitämästä keisaria jumalallisena (Sarasti-Wilenius 2009: 201). Jeesus oli Sarasti-Wileniuksen (2009: 205) mukaan kristinuskoa yhdistävä tekijä, vaikkeivät kristityt muodostaneetkaan yhtenäistä joukkoa. Jeesuksen roolit ja eri ihmisryhmien suhtautuminen häneen vaihteli merkittävästi: aikalaisjuutalaisille hän oli kansankiihottaja, kuolemansa jälkeen syntyneelle Jeesus-liikkeelle opettaja ja kuolleista noussut messias ja muslimeille profeetta (Korpua 2016: 100). Aivan kuten antiikin mytologioidenkin kohdalla jumalhahmojen merkityksiä pohdittaessa on muistettava, että sankareita voidaan tarkastella jumalina, tarunhohtoisina sankarihahmoina tai jopa osana yhteiskuntaa kansalaisten esikuvina tai vaikkapa hallitsijoina.

Kristinusko on monoteistinen uskonto (Sarasti-Wilenius 2009: 204), jonka jumaluus jakautuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen. Vastaavasti kreikkalaisilla oli suuri määrä jumalia (Kajava 2009: 184); kreikkalaisen mytologian jumalten määräksi vakiintui 400-luvulta eaa. 12 jumalaa, joilla kaikilla oli runsaasti esiintymismuotoja ja tehtäviä. Jumalat muodostivat yhtenäisen perheen, joista ylin oli Zeus (Kajava 2009: 185). Ihmeteot yhdistävät niin kreikkalais-roomalaista uskontoa kuin kristinuskoakin, jossa Jeesuksen jälkeen ihmetekoja tarujen mukaan tekivät marttyyri-pyhimykset, askeetikot ja piispat (Sarasti-Wilenius 2009: 205).

Tutkijat ovat pitäneet Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyvän Jeesuksen myyttisen syntymätarinan olevan yhteydessä ympäröineeseen antiikin kulttuuriperintöön, sillä raamatun lisäksi egyptiläisessä ja kreikkalaisessa kronikkakirjallisuudessa hyvin tyypillinen on suurmiesten ihmeellinen neitseellinen syntymä. (Korpua 2016: 107-116.) Toisaalta Korpuan (2016:117-118) mukaan Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä on esitetty muunlaisiakin teorioita, joista yhden mukaan Marian neitsyys olisikin käännösvirhe hepreankielisen muodon tarkoittaessa ennemminkin nuorta naista. Uudessa testamentissa Jeesuksen elämää ja ihmeitä käsitellään kaikissa neljässä evankeliumissa, joista Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja sanotaan katsantokantojen yhteneväisyyden vuoksi synoptisiksi. Synoptikoiden Jeesus puhuu varovaisesti itsestään (messiassalaisuus), kun taas synoptikoiden kirjoituksia myöhemmin ilmestyneessä Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää pitkiä puheita pääosin itsestään Jumalan poikana. Johanneksen evankeliumin teemana on rakkaus, ja Jeesus esiintyy pelastajana tuomarin sijaan. Jeesuksen elämää ja kuolemaa käsittelevistä teksteistä varhaisimpia ovat Paavalin kirjeet, joissa Jeesuksen rooli on Jumalan toiminnan välikappale – ei niinkään jumalhahmo (Korpua 2016: 114). Näin ollen teksteissä on ajallisesti nähtävissä kehityskulku, jossa Jeesuksen asema voimistuu.

Jeesuksen lapsuuden ihmetekoja on kuvattu myös varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa (Korpua 2016: 121), ja samoin Jeesuksen kuolemaa käsittelevissä kirjoituksissa painotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä kertomuksilla ja niiden ajallisesti muuttuvilla painotuksilla on nähtävissä pyrkimys vahvistaa Jeesuksen asemaa kristittyjen hyveellisenä esikuvana. Teksteissä on nähtävissä myös oppisuuntausten välistä kilpailua muun muassa kreikkalais-kristillisyyden kilpaillessa perinteisemmän juutalaisen Jeesus-liikkeen kanssa (Korpua 2016: 122). Korpuan (2016: 131-132) mukaan tyypillinen kristillistä kirjallisuutta, antiikin mytologioita, Väli-Amerikan intiaanikulttuureita ja jopa uuden ajan populaarikulttuuria yhdistävä tarina on kuolevan jumalan myytti, joka voidaan nähdä symbolina vuodenaikojen vaihtelulle. Kristillisyyden ohella Jeesuksen myyttiä alettiin käsitellä fiktiivisesti vasta 1800-luvulta lähtien, jolloin häntä ja kristillisten tekstien muita henkilöhahmoja on käsitelty runsaasti eri teoksissa ja eri kirjailijoiden toimesta (Korpua 2016: 142).

1.2 Yleistä antiikin taruston sankareista homeerisista eepoksista lähtien

Kivistön (2013: 41) mukaan Kreikan kirjallisuuden perustajana pidetään Homerosta, joka eli kenties 700-luvun tietämillä eaa. Hänen nimiinsä on laitettu runoelmat Ilias ja Odysseia, joiden kirjoittajista on kuitenkin esitetty useita teorioita. Homeeriset eepokset sisältävät hyvin erilaisia sankarihahmoja ”sotureista seikkailijoihin”. Iliaan päähenkilö on kreikkalainen Akhilleus, joka kostaa troijalaisille ystävänsä Patrokloksen kuoleman. Odysseia puolestaan on kuvaus Ithakan hallitsijan Odysseuksen pitkästä ja vaiherikkaasta paluusta Troijan sodasta. Siinä missä Iliaan päähenkilö Akhilleus luottaa raakaan voimaan, Odysseus selviytyy tiukoista paikoista oveluudella ja juonikkuudella. (Kivistö & Riikonen 2013: 42-49.) Homeeristen eeposten sankarikuvauksissa, erityisesti Odysseuksessa, on nähty viittauksia nykyajan kapitalismiin tai imperialismiin hänen kohdellessaan kohtaamiaan vastaantulijoita alistavasti ja pyrkiessään turvaamaan omat etunsa. Odysseia toimi myös roomalaisen kirjallisuuden alkuna, kun Livius Andronicus käänsi teoksen latinaksi 200-luvulla eaa. Muutoinkin homeerisilla eepoksilla on ollut merkittävä rooli eri kielialueilla tehtyjen käännösten myötä. (Kivistö & Riikonen 2013: 50-56.) Bellinghamin (1990: 48) mukaan homeeristen eeposten sotureiden lisäksi antiikin sankaritarinoissa on lukuisia sankareita, joilla on jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä, ja jotka tyypillisesti taistelevat hirviöitä vastaan ja kokevat matkoillaan mitä ihmeellisempiä rakkaustarinoita.

Kreikkalainen runous oli yhteisöllistä ja kuului osaksi sosiaalisia, poliittisia, uskonnollisia ja arkisiakin tapahtumia. Tragediat olivat poliittisia, ideologisia ja uskonnollisia, kun taas komediat pyrkivät puhtaasti viihdyttämään yleisöään. Komediassa arkirealismi sekoittuu fantastisiin aineksiin (Kivistö 2013: 60-73.), mikä nähdäkseni on hyvin tyypillistä antiikin kirjallisuudelle muutoinkin. Yleisesti antiikin taruston hahmot elävät tarunomaisessa ympäristössä, jossa myös jumalhahmoilla on hyvin inhimillisiä piirteitä. Kivistö & Riikonen (2013: 46) kuvaavatkin, että homeeristen eeposten jumalat eivät suinkaan toimi jonkin moraalisen suunnitelman mukaisesti, vaan toisiaan vastaan kilpaillen ja juonitellen omien mieltymystensä mukaisesti. Iliaassa jumalat muuttavat sodan voimasuhteita mielensä mukaan (Kivistö & Riikonen 2013: 53).

Kreikkalaisten myyttien keskeinen tehtävä oli selittää, rakentaa ja ylläpitää yhteiskuntaa sekä sen ilmiöitä (Kajava 2009: 189). Kreikkalaiset mytologiat voidaan jakaa karkeasti neljänlaisiin tarinoihin: 1) yhteenotot hirviöiden kanssa, 2) traagiset romanssit, 3) metamorfoosit eli muodonmuutokset sekä 4) Jumalten kostot, jotka monin kohdin myös limittyvät toisiinsa (Bellhingham 1990: 90). Tarinoissa on nähtävissä runsaasti yhtäläisyyksiä verrattaessa niitä muihin vanhoihin mytologioihin. Skandinaavisen mytologian Valhallan hallitsijan Odinin ja Olympoksen hallitsijan Zeuksen yhtäläisyys toteutuu useassa kohdassa: kummallakin on salamat aseina, äkäinen ja mustasukkainen vaimo sekä lempeä soturitytär. (Bellingham 1990: 7-8.) Kajavan (2009: 189) mukaan Afrodite on hyvin samankaltainen kuin sumerien Inna, seemiläisten Ishtar tai foinikialaisten Astarte.

1.3 Jeesuksen ja antiikin sankareiden maailmankatsomuksen ja kulttuuristen arvojen erot ja yhtäläisyydet

Millä tavoin Jeesuksen ja antiikin myyttisten sankareiden maailmankuvat ja toiminta sitten yhtyvät ja eroavat toisistaan? Entä tarkoitetaanko sankareilla yksinomaan myyttisiä sankarihahmoja, vai ovatko sellaisia myös antiikin lukuisat jumalat? Tulkitsen, että Jeesus jumalallisena hahmona mutta silti ihmisen kaltaisena vertautuu hyvinkin sekä antiikin jumaliin että sankareihin. Onhan antiikin jumalhahmoilla selvästi myös inhimillisiä piirteitä ja tunteita. Esimerkiksi Troijan sodasta palaava Odysseus suututtaa Sisilian rannikolla kyklooppi Polyfemosin, joka tästä suivaantuneena pyytää isäänsä, merenjumala Poseidonia, tuottamaan Odysseukselle ja tämän miehistölle harmia näiden kotimatkalla. Jeesus puolestaan on hyveellinen ja Jumalan tavoin ymmärtäväinen ja turvallinen ”isähahmo”, joka nuhtelee opetuslapsiaan näiden ymmärtämättömyydestä ja uskon puutteesta vaikkapa tultuaan herätetyksi veneessä myrskyn noustua. Toisaalta vaikken teologiaa ja Raamattua erityisemmin olekaan tutkinut, ymmärtääkseni myös Jeesuksella on inhimillisiä piirteitä, ja hän ilmeisesti tuntee myös pelkoa iltana, jolloin hänet teloitetaan naulitsemalla ristille. Antiikin myyteissä puolestaan sankarit eivät ehkä pelkää, ja kenties kuolemaankin suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin Raamatussa, jossa kuolema kuitenkin nähdään lopullisena ja surtavana asiana – johon poikkeuksen tekee vain Jeesus, jonka kuolleista nouseminen luonnollisesti yllättää kaikki hänet tavanneet. Antiikin kertomusten kuolemat tuntuvat jollain tavoin vertautuvan nykypäivän popularisoituihin murhamysteereihin, joissa kuoleman lopullisuus on ikään kuin sivuseikka. Toki kuolema voi toimia sankarillisena motiivina, kuten Akhilleuksen lähtiessä kostamaan troijalaisille ystävänsä kuoleman.

Luonnollisesti ensimmäinen ero tulee tietenkin siinä, että kristinuskossa on ainoastaan yksi Jumala, joka perustuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen – siinä missä antiikin jumalia oli useita. Antiikin jumalhahmot ovat hyvin ihmisen kaltaisia inhimillisine piirteineen. Pohdin, voidaanko antiikin jumalia pitää sankareina, vai ovatko tarustojen sankarit aina yliluonnollisia kykyjä omaavia mutta lähtökohdin kuolevaisia ihmisiä? Toki jumalat voidaan nähdä tavallaan sankareina, mutta kuitenkin tarustojen myyttiset sankarit taitavat lähtökohtaisesti olla kuolevaisia, joilla saattoi kuitenkin olla jumalallisia sukujuuria. Jeesus taas oli ihmisen kaltainen ja omien sanojensakin mukaan ”Jumalan poika” – siis selvästi osa kolmiyhteyksistä Jumalaa. Hänen tehtävänsä oli kristinuskon oppien mukaan pelastaa ihmiset synniltä ja kadotukselta lunastamalla omalla kärsimyksellään kaikille häneen uskoville iankaikkinen elämä. Toisin sanoen Jeesus taisteli pahuutta vastaan ymmärtämällä ihmisten syntejä ja kuolemalla ristillä niiden vuoksi siinä missä antiikin sankarihahmot taistelivat kuvitteellisia hirviöitä vastaan monesti raa’an voiman tai nokkeluuden avulla. Jeesus siis oli hyveellinen ja edusti jumaluutta, mutta antiikin sankarihahmot saattoivat olla osin jumalten jälkeläisiä tai vaikkapa Odysseuksen tavoin päätyä välillisesti jumalten vihan kohteeksi.

Antiikin sankarihahmojen ja Jeesuksen välillä on selvä yhteys siinä, että he kaikki ovat selvästi erittäin urhoollisia ja karismaattisia, ja sellaisina kutsuvat ihmisiä seuraamaan itseään ja ajatusmaailmaansa. Toki heidän urhoollisuutensa osoituksen keinot ovat hyvin erilaiset. Bellinghamin (1990: 48) mukaan kreikkalaisessa mytologiassa on erotettavissa varhaisempi vaihe, joka on selvästi myöhempää väkivaltaisempaa ja raaempaa. Sankarit taistelevat ja tappavat vihollisiaan sumeilematta. Toisissa kertomuksissa nokkeluus haastaa raakuudet ja voimankäytön, ja urhoolliset sankarit useimmiten voittavat mahdottomina pitämänsä vastustajat. Raamatussa Jeesus ei sankaruudestaan huolimatta riehu tappoaikeissa eikä kohtaa näkymätöntä paholaista kummoisempia otuksia vastustajinaan. Hän itse kokee marttyyrin kohtalon, joka pikemminkin toimii nykyaikaisen rauhanaatteen esikuvana kehottamalla seuraajiaan kääntämään toisenkin posken, jos toiselle lyödään. Voittajaksi häntä ei siis tee fyysinen voimankäyttö tai nokkeluudella vaikeuksista selviytyminen, vaan maallinen kuolema ja kuolleista nouseminen. Niiden avulla hän osoittaa hyvittävänsä ihmisten tekemät synnit, kunhan ihmiset vain uskovat Jumalaan. Jeesus myös ajaa pahan hengen ihmisistä pois useammassa Raamatun kertomuksessa, mikä näin voisi antaa ymmärtää, että hyvän voima on pahaa voimakkaampi.

Jeesus ei myöskään ymmärtääkseni liikuskele kauniiden neitojen piirittämänä, koe traagisia rakkaustarinoita puhumattakaan että ryöstäisi kaunottaria mukaansa, kuten Paris ryöstää Troijan kauniin Helenan. Toki joissain yhteyksissä olen kuullut esitetyn esimerkiksi ajatuksia siitä, että Jeesuksella ja Magdalan Marialla olisi ollut suhde tai he olisivat olleet jopa naimisissa. Oli miten hyvänsä, siinä missä antiikin sankarihahmot ja jumalat ovat urhoollisia ja moraalisesti löyhiä naistenmiehiä, on Jeesus kiltti ja siveä jumalhahmo, joka elää kuten opettaa.

Lähteet

BELLINGHAM, DAVID 1990: Kreikkalainen mytologia, 6. painos. Gummerus, Helsinki.

KAJAVA, MIKA, SARI KIVISTÖ, H. K. RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.

Kajava, Mika: Jumalan myytit. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 184-202.

Kivistö, Sari: Kirjallisuus. Teoksessa Kivistö, Sari & H. K. Riikonen 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista, s. 40-73.

KIVISTÖ, SARI & HANNU K. RIIKONEN 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka & Rooma. Avain, Helsinki.

KORPUA, JYRKI 2016: Alussa oli sana. Raamattu ja kirjallisuus. Avain, BTJ Finland Oy, Helsinki.

Sarasti-Wilenius, Raija: Kristinuskon merkitys. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 203-219.