Toinen maisterintutkinto avoimeksi ja maksulliseksi

Yliopisto
Helsingin yliopiston päärakennus. Kuva © Ville Kilpiä 2016

Opiskelu tuottaa tunnetusti yhteiskunnallisesti positiivisia ulkoisvaikutuksia lisäämällä työntekijöiden valmiuksia työmarkkinoilla ja lisäämällä sitä kautta muun muassa yhteiskunnan kokonaisosaamista sekä verotulojen määrää. Onhan monipuolisen koulutushistorian omaava työntekijä oletettavasti työmarkkinoilla houkuttelevampi verrattuna vähemmän koulutettuun kollegaansa. Monipuolinen koulutus luo myös työntekijälle turvaa tulevaisuuden työelämään, mikä lisää taloudellista luottamusta tulevaisuuteen. Luottamus on keskeinen talouden indikaattori, jolla voidaan arvioida tulevaisuuden talouskehitystä. Omaan talouteensa luottavat ihmiset uskaltavat kuluttaa enemmän, mikä luo yhteiskuntaan taloudellista toimeliaisuutta verokertymän lisäyksen lisäksi.

Tähän mekaniikkaan perustuu se, minkä vuoksi yhteiskunnan kannattaa subventoida jäsentensä kouluttautumista opintotuella ja takaamalla opiskelijoiden opintolainoja. Tämä on myös keskeinen syy siihen, minkä vuoksi koulutuksesta ei yhteiskunnassa kannattaisi kauheasti leikata. Tarvitsemmehan tulevaisuudessa nimenomaan koulutettua jengiä samalla, kun robotit ja muut härvelit korvaavat suorittavia työtehtäviä. Maksuton koulutus on myös tärkeä yhteiskunnan tasa-arvoa lisäävä tekijä.

Mielestäni siis ensimmäisen tutkinnon kuuluu olla ilmainen, mutta toisesta tutkinnosta alkaen opiskelu voisi olla maksullista – ja lähestulkoon avointa. Ensimmäisen tutkinnon osalta karsinta on perusteltavissa, sillä yhteiskunnan kannattaa satsata opiskeluun lähtökohtaisesti vain siinä tapauksessa, että opiskelija todella käyttää aikaansa oppimiseen, jolloin syntyy niitä positiivisia ulkoisvaikutuksia. Toki sillä opiskelijaelämään kuuluvalla omien rajojen, kiinnostuksenkohteiden ja uusien kokemusten etsinnällä sekä määrätiedottomalla haahuilullakin on oma tärkeä roolinsa kasvussa aikuiseksi. Ensisijaisen tärkeää joka tapauksessa on, että yhteiskunnan jäseniksi saadaan mahdollisimman paljon sellaisia ihmisiä, jotka tietävät, millaiset asiat heitä itseään kiinnostavat.

Maksulliset tutkinnot loisivat win-win-win-win-tilanteen

On tärkeää, että ensimmäisen tutkinnon suorittamisessa pidetään kiinni opintojen maksuttomuudesta. Jokaisella suomalaisella täytyy olla yhtäläiset mahdollisuudet päästä opiskelemaan korkeakoulututkinto niin halutessaan. Motivaation mittarina pääsykokeista voidaan tietenkin kiistellä, mutta ainakin niiden kautta voidaan nostaa aloittavien opiskelijoiden ylpeyttä opiskelemastaan alasta. Tämä oletettavasti lisää motivaatiota opintoja kohtaan. Kuitenkin tässä esittämäni kysymys on: tarvitseeko yhteiskunnan tukea samalla tavalla useampia kuin yhtä maisterintutkintoa? Voisiko opiskelija saada ensimmäisen tutkintonsa ilmaiseksi, minkä jälkeen hänellä olisi halutessaan mahdollisuus suorittaa lisätutkintoja maksusta? Tällaisesta järjestelmästähän hyötyisivät kaikki.

Yhteiskunta hyötyisi lisätutkintoja suorittavien opiskelijoiden suorittamista tutkinnoista saamalla jäsenikseen yhä monipuolisempia osaamisvalmiuksia omaavia kansalaisia, jotka pitenevien työurien maailmassa todennäköisesti jaksaisivat työelämän puristuksessa paljon nykyistä kauemmin – etenkin, kun he oletettavasti koulutuksensa pohjalta saisivat tehdä töitä alalla, joka heitä itseään kaikkein eniten kiinnostaa. Yliopistot puolestaan hyötyisivät motivoituneista aikuisopiskelijoista saamalla heiltä lukukausimaksuja ja vielä valmistumisista yhteiskunnan tukea. Onhan nimittäin aika selvää, että opinnoistaan lukukausimaksua maksavat opiskelijat haluavat säädyllisessä ajassa myös suorittaa opintonsa valmiiksi. Tiedän myös kokemuksesta, että aikuisopiskelijat ovat monesti motivoituneimpia opiskelijoita. Opiskelijat itse puolestaan hyötyisivät saadessaan yhä uusia valmiuksia työelämää varten. Työelämäkin hyötyisi, sillä monipuolisemmalla työntekijällä on monipuolisemmat valmiudet suoriutua työelämän yhä kasvavista haasteista.

Avoimen yliopiston kautta opiskelemaan

Maksullisuus ja avoimuus tarkoittaisi nyt esittelemässäni mallissa sitä, ettei toisen maisterintutkinnon suorittamisesta haaveilevan tarvitsisi käyttää aikaansa pääsykokeisiin. Motivaation maisterintutkinnon suorittamiseen voisi osoittaa suorittamalla opintojen pohjaksi tarpeellisen määrän avoimen yliopiston kursseja ennalta sovitulla opintomenestyksellä sekä maksamalla lukukausimaksua. Näin varmistettaisiin, että yliopisto saisi kirjoille varmasti motivoituneita opiskelijoita, joiden opiskelu tähtäisi tutkinnon suorittamiseen.

Opiskelija puolestaan saisi opiskella sitä alaa, jota itse haluaa, ja johon olisi tehnyt pohjia jo avoimessa yliopistossa. Parissa vuodessa opiskelija saisi maisterintutkintonsa valmiiksi, jolloin yliopisto saisi valmistuneesta opiskelijasta rahaa yhteiskunnalta jo maksettujen lukukausimaksujen lisäksi. Samalla yliopistot tulisivat saaneeksi parannusta nykyiseen taloustilanteeseensa.

Valuvatko osaajat ulkomaille?

Jo tällä hetkellä maksullinen opiskelu on mahdollista… tosin ulkomailla. Kuka tahansa voi muuttaa vaikkapa Prahaan, Amsterdamiin, Lontooseen tai Barcelonaan opiskelemaan pelkästään lukukausimaksut maksamalla. Suomessakin maksullisia oppilaitoksia toimii jo joitakin, mutta ne ovat käytännöllisesti katsoen ulkomaalaisia Estonian Business Schoolin kaltaisia toimijoita. Miksi tämä ei sitten ole mahdollista koti-Suomessa? Tätä en oikein ymmärrä.

Itselleni opiskelu avoimessa yliopistossa on jo vuosia ollut hyvä ja hyödyllinen harrastus. Yksi tulevaisuuden vaihtoehto onkin opiskella jotakin jo aiemmin opiskelemaani alaa aina maisterintutkintoon saakka. En kuitenkaan usko, että työn ohella viitsin osallistua kotimaiseen pääsykoerumbaan, jota pääaineopiskelijaksi pääsy usein vaatisi. Siksi yhtenä kiinnostavana vaihtoehtona on opiskelu lukukausimaksut maksamalla jossakin ulkomaisessa yliopistossa, jossa tutkinnon suorittaminen maksua vastaan on mahdollista. Euroopan laajuinen ECTS-järjestelmä, johon Suomi luonnollisesti kuuluu, on tehty nimenomaan helpottamaan jo suoritettujen opintojen tunnustamista eri puolilla Eurooppaa, mikä osaltaan madaltaa kynnystä suorittaa opintoja muualla.

Toisen tutkinnon suorittamisesta haaveilevan ei siis ehkä edes kannata jäädä useiksi vuoksiksi Suomeen kokeilemaan onneaan pääsykoemaailmassa, jos opiskelupaikan voi saada saman tien ulkomailta pelkästään lukukausimaksut maksamalla. Samalla tulee saaneeksi kansainvälistä kokemusta ja kaupanpäällisiksi aina hyödyllisen kielitaidon. Tällöin kuitenkin saattaa hyvinkin käydä niin, että kerran Suomesta lähtenyt integroituu uuteen ympäristöönsä eikä enää palaakaan takaisin. Korkeakoulutettujen aivovuodosta on ollut paljon puhetta, ja tämä on nähdäkseni yksi sen keskeisistä kanavista.

Tienhaaroja ja umpikujia maahanmuuttajien arjessa

Tapasin viime viikolla sattumalta Suomen Pakolaisavusta Iina Helldanin ja Eero Lehtovirran, jotka työryhmineen ovat valmistelleet Pakolaisavun julkaiseman pakolaisuutta ja maahanmuuttoa koskevan kirjan Tienhaaroja ja umpikujia – maahanmuuttajat neuvonta- ja ohjaustyössä. Erityispedagogiikan perusopintojen opintovierailuksi kohtaaminen muotoutui huomaamatta eräiden syntymäpäiväjuhlien aikana. Tavallaan parasta opintovierailuissa onkin se, että ihan tavallinen keskustelu voi kääntyä äkkiarvaamatta opettavaiseksi opintokäynniksi, vaikkei tapaamista olisi millään tavoin etukäteen edes sovittu sellaiseksi.

tienhaarojajaumpikujia.jpg

Kirja kuvailee monenlaisilta näkökannoilta niitä mutkia, joita maahanmuuttajan tausta voi hänen matkalleen tuoda. Näitä näkökulmia on Suomessa syntyneen hankala ja oikeastaan mahdotonkin ymmärtää – niin itsestäänselviä yhteiskuntamme jokapäiväiset toiminnot ja vaikkapa ihmisten välinen tasa-arvo meistä ovat. Kirja on osoittautunut jo ensitutustumisella minulle tärkeäksi tulevaisuuden työvälineeksi. Se antaa tärkeää käytännön tietoa case-esimerkkien kautta muun muassa siitä, millaisia prosesseja ja byrokratiaa maahanmuuttajat kohtaavat yhteiskuntaan integroituessaan. Kirja sisältää esimerkkejä, jotka avaavat byrokratiaa ja lähtö- ja kohdemaiden kulttuurieroista johtuvia haasteita. Suomen kieltä muun muassa maahanmuuttajataustaisille opiskelijoille opettaessani minun on tärkeää ymmärtää oppimisen haasteita, joita opiskelijat kielen ja yhteiskuntaan sopeutumisen näkökulmasta kohtaavat. Helldan huomautti samalla suomalaisen koulutusjärjestelmän olevan kansainvälisesti niin kovatasoisen ja laaja-alaisen, että pidämme helposti kohtaamamme henkilön tiedollisia ja tiedonhaullisia valmiuksia itsestäänselvyyksinä. Tämä olisi osattava huomioida opetuksessa. Yhtä lailla kielenopetuksessa tarkoituksenmukaisuus on tärkeää.

Helldan kuvasi keskustelussa muun muassa sitä, miten hankalia tapauksia voi kahden maan kulttuurieroista seurata, jos esimerkiksi lähtömaassa nainen ei voi matkustaa tai asioida virastoissa ilman miestään. Matkustusasiakirjojen ja syntymätodistuksen puuttuminen voi tuottaa yllättävän pulman, jos esimerkiksi perheenyhdistämisprosessissa mies on jo saapunut kohdemaahan eikä voi olla mukana lähtömaan virastossa. Perheenyhdistämisprosessit voivat kestää vuosia ja tarkoittaa sitä, etteivät vanhemmat näe lapsiaan vuosiin. Vastaavasti Suomessa kielitaidon puuttuminen hankaloittaa kaikenlaisten asioiden hoitamista, eivätkä kulttuuriset tavat avaudu ilman yhteistä kieltä. Helldan kertookin vertailukohdan Ruotsista, jossa kaikille pakolaisille järjestetään omakielistä koulutusta yhteiskunnan tavoista toimia, mikä helpottaisi Suomessakin ihmisten kotoutumista.

Keskustelu oli minulle todella avaava ja antoi paljon uusia ajatuksia siitä, että maahanmuutto ja siihen liittyvät taustat yhtenä erityispedagogisena näkökulmana on yhä tärkeämpää huomioida ja nostaa esille. Samalla sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys, koska tulemme tulevaisuudessa yhteiskuntana tarvitsemaan kipeästi yhä enemmän myös työperäistä maahanmuuttoa.

“Moi, mitä sulle kuuluu?”

Aseman Lapset ry.jpg
Timo ja Paula esittelemässä Aseman Lapset ry:n toimintaa Walkers-kahvilassa 22.3.2018.

Kävimme eilen 22.3.2018 ystäväni Johannan kanssa erityispedagogiikan peruskurssini opintokäyntien nimissä tutustumassa Aseman Lapset ry:n toimintaan Walkers-kahvilassa Helsingin Kampissa yhdessä Luksian koulunkäyntiavustajaopiskelijoiden kanssa. Meidät ottivat lämpimästi vastaan Timo Kyllönen ja Paula Mäkelä, jotka kertoivat meille yhdistyksen toiminnasta. Omalla kohdallani vierailu oli varsinaisesti viimeinen erityispedagogiikan perusopintojen suoritukseni, vaikkakaan en enää tätä opintovierailua varsinaisesti saanutkaan mahdutettua opintosuorituksiin määräaikojen mentyä jo umpeen. Joka tapauksessa vierailu oli erinomaisen ajatuksia herättävä, ja siitä oli paljon iloa ja hyötyä nuorten kanssa työskennellessäni.

Mikä Aseman Lapset tekee?

Aseman Lapset ry:n toimintaa voi kuvailla kahdella sanalla: välitön kohtaaminen. Otsikon kysymys “Moi, mitä sulle kuuluu?” on toinen keskeinen kulmakivi yhdistyksen toiminnassa. Se toinen on: “Ollaan ihmisiksi.” Aseman Lapset on perustettu vuonna 1990 lähtökohtanaan tilanne, jossa Helsingin Rautatieasemalla hengaili paljon nuoria. Toiminta lähti liikkeelle ajatuksesta, että sinne, missä on nuoria, täytyy saada myös vastuullisia aikuisia. Aikuisia, joilla on aito halu kohdata nuoria, kuulla heitä sekä tukea heidän tervettä kasvuaan ja luontevaa vuorovaikutustaan toisten ihmisten kanssa.

Aseman Lapset ry:n toimintamuodot tänä päivänä ovat Walkers-kahvila, -bussi ja autot eri puolilla Suomea, lasten ja nuorten mielen hyvinvointia tukeva Friends-ohjelma, löytävä nuorisotyö, katusovittelu sekä kiusaamista ehkäisevä K-0-hanke ja katuväkivaltaa ehkäisevä työ. Aivan valtavan tärkeää työtä, siis!

Mitä opin vierailusta?

Tärkein mieleeni jäänyt yksittäinen asia opintovierailusta oli nimenomaan tasa-arvon ja toisten huomioimisen tärkeys. Elämme keskellä kilpailuyhteiskuntaa, jossa kaikilla on oma agendansa ja alati kiire sen toteuttamisessa. Lasten on yhä varhaisemmassa vaiheessa kannettava vastuu tulevaisuudestaan ja päätettävä omasta tulevaisuuden urastaan. Korvanapit ja musiikit korvissa ja silmät tiiviisti tihrustaen pikkuruisten älypuhelintemme ruutuja kiiruhdamme läpi arjen harmauden päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen – kesästä talveen ja takaisin – katsekontakteja ja vuorovaikutusta vältellen. Aikaa ei ole sen paremmin itselle kuin kenellekään muullekaan. Kuka siinä rumbassa ehtisi lapsen, nuoren tai lähimmäisen huolia kuunnella, kun omatkin huolet painavat? Onhan tärkeintä minä, oma cooliuteni ja menestykseni. Toinen toisemme kohtaaminen ja kuunteleminen on se sivuraiteelle ajettu ränsistynyt junanvaunu.

Tämän kaiken hektisyyden rinnalla aidon kohtaamisen ja välittävän vuorovaikutuksen tuominen olemisen keskiöön luo raikkaan ja lämpimän tuulahduksen arjen keskelle. On ilo huomata, että sen kaiken hyperaktiivisuuden rinnalla kulkee tällainen lapsia ja nuoria kuunteleva ja ymmärtämään pyrkivä yhteisö, joka välittää ja auttaa. Tällaista vuorovaikutusta ja aitoa kuuntelemista pyrin omassa työssäni ja elämässäni edistämään edelleen. Opin vierailun kautta jälleen kerran näkemään sen, miten tärkeä voima niillä on.

Erityispedagogiikan perusopinnot valmistuivat

Olen kevään aikana tehnyt Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa yhden avoimen yliopiston kurssin – 5 opintopisteen laajuisen erityispedagogiikan peruskurssin – joka oli samalla viimeinen erityispedagogiikan perusopinnoista puuttunut kurssini. Tänään viimeinkin voin sanoa, että viimeinenkin opintosuoritus verrattain työläästä peruskurssista on nyt suoritusten osalta valmis ja kokonaisuutena hyväksytty. Näin ollen kaikki perusopintoihin liittyvät kurssit tulivat viimeistenkin suoritusten myötä valmiiksi, ja vuoden 2018 opintoprojektini tuli päätökseensä. Tavoitteenani olikin saada erityispedagogiikan perusopinnot valmiiksi töiden ohella, ja nyt kevätauringon paistaessa tavoite tulee viimein saavutetuksi.

Congratulations.jpg
Tunnelmat tuoreeltaan viimeisen tehtävän hyväksymismerkinnän jälkeen olivat tällaiset.

Seuraavat opintosuoritukset ovat vielä mietinnässä. Tuskin opinnot kuitenkaan olivat kokonaisuudessaan tässä, mutta nyt on aika huokaista hetki ja nauttia onnistumisesta.