Johtamisen psykologia II -kurssin portfolio (osa 4): Ymmärtävä tieteenfilosofia ja ihmiskäsitykset

Tämä kirjoitukseni perustuu taannoiseen Itsensä johtamisen kurssiin, johon kuuluvassa esseessäni tutustuin ihmiskäsityksiin ennen kaikkea itsensä johtamisen näkökulmasta. Loppussa peilaan tätä vielä holistiseen ihmiskäsitykseen sekä edellisessä Johtamisen psykologia II -kurssin portfoliotyössäni käsittelemäni Lauri Rauhalan näkemyksiin ihmisyydestä. Työn loppuun poimin vielä omia ajatuksiani pitäen mielessäni Perttulan tärkeänä pitämän ajatuksen siitä, että ihmistyötä tekevät kirkastavat itse omaa ihmiskäsitystään (Perttula 1999, kts. Tökkäri 2015: 22-24).

Ihmiskäsityksellä tarkoitetaan kokonaiskäsitystä siitä, millainen ihminen on – sisältäen käsityksen ihmisen olemuksesta, asemasta osana luontoa ja yhteiskuntaa, kehitysmahdollisuudet sekä tekijät, jotka vaikuttavat kehitykseen. (Tieteen termipankki 2022.)


Ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroa voidaan karkeasti kuvata siten, että siinä missä luonnontieteet haluavat selittää ja ennustaa ilmiöitä, ihmistieteiden tarkoituksena on ymmärtää. Näkemystä, jossa ihmistieteiden lähestymistapa poikkeaa luonnontieteistä, kutsutaan metodologiseksi dualismiksi. Ymmärtävä lähestymistapa tarkoittaa siis dualismissa ihmistieteiden ymmärtävää näkökulmaa, jossa tutkitaan inhimillisiä toimijoita lähtien näiden omasta kokemusmaailmasta. Metodologisen dualismin vastakohta on metodologinen monismi, jonka mukaan eri tieteenalojen tutkimukseen soveltuu yksi ja sama metodologia, jota vain sovelletaan kyseisen tutkimussuuntauksen erityistarpeisiin (Tieteen termipankki 2021). Sen osa on ontologinen monismi, joka kieltää ihmistieteiltä muun muassa kokemusten, sosiaalisten suhteiden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja inhimillisten kulttuureiden kaltaisten kohteiden olemassaolon. Se näki tutkittavan todellisuuden ainoastaan luonnontieteiden keinoin tarkasteltavana todellisuutena. Metodologisen monismin ja dualismin välinen kiista käynnistyi 1800-luvulla, jolloin monismia kannattanut John Stuart Mill päätteli tiedon perustuvan aina havaintoon ja tieteellisen tiedon perustuvan yksittäistapausten kautta induktiivisiin yleistyksiin. Tätä näkemystä asettui vastustamaan Wilhelm Dilthey, jonka mukaan ihmistieteissä tarvitaan tutkimuskohteen ”sisäisen elämän” ymmärtämistä – ikään kuin toisen ihmisen asemaan asettumalla. (Raatikainen 2005: 2–5.) Samalla toisen ihmisen ymmärtäminen, tämän asemaan asettuminen ja johtajana toimiminen edellyttävät jäsentynyttä käsitystä ihmisistä toimijoina.

Perttula (2012) erottelee ihmisten ja itsensä johtamisessa neljä ihmiskäsitystä: 1) essentialismin, 2) naturalismin, 3) kulturalismin ja 4) eksistentialismin. Essentialistiseen ihmiskäsitykseen kuuluu moraalisten ihanteiden asettaminen ihmiselle, ja myös johtaminen tulee nähdä tähän tähtäävänä tavoitteellisena toimintana. Yhtenäisten ihanteiden mukaisesti toimivassa yhteiskunnassa johtaminen on selkeää, mutta muuttuu pirstaleisemmassa ympäristössä ongelmalliseksi. Naturalismi näkee ihmisen muun elollisen kaltaisena siten, ettei ihmisellä ole varsinaista ihmisen olemusta. Naturalismi rajaa ihmiskäsityksen ulkopuolelle kaiken, mitä ei pysty havaitsemaan. Ihmisten johtaminen naturalistisesta näkökulmasta perustuu tietoon, jota johtajalla täytyy olla alaisia enemmän. Vastaavasti itsensä johtamisessa kiinnostus tulee kohdentaa ympäristöön itsen sijaan tavoitteena lisätä johtamiseen oikeuttavaa tietomäärää. Kulturalismin ihmiskäsitykseen kuuluu elämää jäsentävä normatiivinen merkitysjärjestelmä, jonka olennaisia osia ovat kieli ja muut symbolit. Ihminen erottuu olennosta symboleiden sisältämien merkitysten kautta. Ihmisten johtamisessa kulturalistisesta näkökulmasta on olennaista ymmärtää kaksoisrooli, jossa kulttuureita samanaikaisesti on ja niitä luodaan kaikkialla siellä, missä ihmisiä on. Johtaminen onkin ennen kaikkea ihmisten välisen vuorovaikutuksen johtamista. Itsensä johtamisen näkökulmasta yksilö on jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ympäröivään maailmaan ja siten se, millainen hän on, määräytyy yksinomaan vuorovaikutuksen tuloksena – välttäen kategorisointia ja määrittelyitä. Haaste on tasapainotella kulttuuriin mukautumisen ja uuden luomisen välillä. Eksistentialismissa olennaista on ihmisen oleminen ja tiettyjen syntymän ja kuoleman kaltaisten pakollisten raamien puitteissa tapahtuva valinnanvapaus, jotka toteutuvat kullakin ihmisellä yksilöllisesti menneen ja tulevan välisessä nykyhetkessä. Tulevaisuuteen edetessään ihminen toteuttaa vapauttaan. Eksistentiaalinen johtaja on rinnallakulkija, joka johtaa alaistensa tekemiä valintoja kohti ihmisenä kasvua. Itsensä johtamisen näkökulmasta kyse on yksilöllisistä valinnoista, joiden kautta itseään johtava johtaa itseään kohti suurempaa rohkeutta elämässä. Tästä ensiksi hyötyvät itseään johtavaa lähellä olevat, sillä eksistentialismi korostaa vastuuta lähellä olevista. Vasta sitten hyöty kohdistuu itseään johtavaan itseensä. (Perttula 2012: 126–138.)

Kuten aiemmin totesin, itsensä johtamisen voidaan katsoa kuuluvan nimenomaan ja ainoastaan aikuisuuteen. Samalla nostin esille Erik Eriksonin (1959, kts. Perttula 2012: 40) näkemyksen mukaan aikuisena toiminta kohdistuu itsen ulkopuolelle, kun taas lapsuus ja nuoruus on itseen keskittyvää oman identiteetin etsinnän aikaa. Aikuisena kehittyminen on Perttulan (2012: 40) ajatuksen mukaan kasvavaa taitoa tehdä elämästä oma elämä – siis elämä yksilöllisenä projektina. Tässä projektissa länsimaisissa yhteiskunnissa nostetaan erityisen tärkeään rooliin taloudellinen hyvinvointi. Perttula (2012: 40) näkee uudenlaisen taloutta korostavan ja itsen keskiöön nostavan psykologisen näkemyksen aikuiseksi kehittymisestä riskinä onnellisuudelle, jolle olennaisempaa on itsen sijaan keskittyminen taitoon elää. Tästä näkökulmasta tarkastellen itsensä johtaminen voidaan nähdä siis ennen kaikkea elämäntaitona, jossa etsitään tietoista hyvinvointia.

Ihmisen toiminta voidaankin nähdä joko itseen tai ulospäin suuntautuvaksi. Itseen suuntautuessaan toiminta on kokemuksen mahdollistava subjekti ja itse objekti. Itse voi olla myös subjekti, joka Jungin sanoin on psyyken ydin, keksijä ja organisaattori. Itsensä johtamisen näkökulmasta tämä kokija on tärkeä. Itsen tarkastellessa itseään subjektina ihminen katsoo sisäänpäin ja keskittyy itseensä. Kun ottaa kohteekseen elämäntilanteensa, ihminen katsoo ulospäin itsestä maailmaan. Erikson ja Havighurst näkevät, että kehittyminen aikuiseksi tarkoittaa huomion siirtämistä itsestä objektina ulkopuoliseen maailmaan ja huolenpitoon toisista. Näin itsensä johtamista olisi sen erottaminen, missä tällaista huolenpitoa on mahdollista toteuttaa. (Perttula 2012: 42–43.) Tämä tarkoittaa nähdäkseni altruismia, jossa toimitaan vilpittömästi ottaen huomioon toisten etu. Tämä toteutuu konkreettisimmin mielestäni erityisesti vanhemmuudessa, jossa vanhemmat selvästi asettavat lastensa edun omansa edelle. Piaget’n postformaalia ajattelua käsitellessään Perttula (2012: 49) toteaakin itsensä johtamisessa parhaiden valintojen sisältävän yhdistelmän henkilökohtaista ja yleispätevää, ja itsensä johtamisen näin ollen henkisenä taitona toimia muiden hyväksi kyeten samalla tunnistamaan hyvän ulottuvan myös itseen.

Perttulan 2012: 46–47 mukaan aikuinen sekä yksilöityy että yksilöllistyy. Yksilöitymisellä hän tarkoittaa prosessia, joka tuottaa tulokseksi yksilölle ymmärryksen kollektiivisuudelle rakentuvasta subjektiivisuudesta. Tämän näkökulman mukaan itsensä johtaminen ohjaa ihmisiä lähemmäs toisiaan auttaen ymmärtämään ihmisten samanlaisuutta. Yksilöllistyminen puolestaan tarkoittaa sosiaalistumista kulttuurisiin odotuksiin eläen ja kehittyen muista erilliseksi yksilöksi. Globaalin liian pitkälle viedyn individualismin ja itsekeskeisyyden Perttula mainitsee esimerkiksi liian vahvasta yksilöllistymisestä. Yhteisöllisyyden ja keskinäisen vastuun lisäämisessä on taas panostettava aikuisten yksilöitymiseen. Itsensä johtamisen hän näkee erityisesti osana tätä kehitystä.

Vielä yhtenä näkökulmana esittelen Piaget’n formaaleiden operaatioiden kauden jälkeen alkavan niin sanotun postformaalin ajattelun. Perttula (2012: 49) yhdistää postformaalin ajattelun Lauri Rauhalan fenomenologis-eksistentiaaliseen henkisen toiminnan teoriaan, ja yhdistelmänä syntyy näkemys aikuisen kokonaisvaltaisista henkisistä taidoista. Postformaalille ajattelulle on ominaista relativistinen maailmankatsomus eli tietoisuus kaiken suhteellisuudesta, joka mieltää todellisuuden muuttuvaksi ja sisäisesti ristiriitaiseksi. Sen on ajateltu yhdistävän muun muassa ihmisen metakognitiivisia taitoja, joiden avulla ihminen hahmottaa ajattelutapojaan kokonaisuuksina, sekä itseohjautuvaa ajattelua. Itsensä johtamisessa postformaali näkemys tarkoittaa yksilöllistynyttä toimintatapaa, joka äärimmäisyytenä voi olla narsistinen. (Perttula 2012: 49.) Kuten edellä totesin, yksilöllistyminen tarkoittaa sosiaalistumista kulttuurisiin odotuksiin ja kehitystä muista erilliseksi yksilöksi. Esimerkiksi oman ajattelun kehittymisessä ja omien mielipiteiden muodostuksessa tällainen aikuisen kehitysvaihe on oleellinen ja tärkeä. Vaikka liiallinen yksilöllistyminen onkin mahdollinen, edellyttää nykypäivän maailma nähdäkseni yhä enemmän tällaisia yksilöllistyneitä taitoja, itsetuntemusta ja kykyä niiden hyödyntämiseen. Yhä kasvavat vaatimukset työelämässä, opiskelussa, perhe-elämässä ja niiden yhdistelmissä vaativat taitoja ja suoranaista kovuutta, jotka voivat korostaa äärimmäisiä piirteitä. Nähdäkseni tämän vuoksi itsensä johtamisen taidoille ja niiden myötä tuleville tunneälykkyyden ja empatian kaltaisille vastakkaisille pehmeille taidoille on yhä kasvavia tarpeita.

Aiemmassa postauksessani johtamisen psykologiasta tieteen kentällä kuvailin, että Rauhalan ja hänen vaikutuksestaan koko myöhemmän kokemuksentutkimuksellisen johtamisen psykologian ajattelua kuvastaa holistinen ihmiskäsitys, jossa yksilö jäsentyy kolmen olemispuolen – kehollisuuden, tajunnallisuuden ja situationaalisuuden – muodostamana kokonaisuutena (Latomaa 2015: 46, Koivumäki 2020). Johtamisen psykologian voidaan nähdä asettuvan holistisen ihmiskäsityksen kentälle seuraavan kuvaajan mukaisesti.

Kuva: Johtamisen psykologia ja holistinen ihmiskäsitys. (Luentomateriaali, Tökkäri 2022)

Ajatuksia ihmiskäsityksistä

Perttulan (2012) itsensä johtamiseen liittyvistä ihmiskäsityksistä minua puhuttelevat eniten kulturalismi ja eksistentialismi. Kulturalismissa kulttuureita ajatellaan olevan ja luotavan kaikkialla, missä ihmisiä on (kulttuurinen kaksoisrooli). Luomiseen liittyy ajatus aktiivisesta luomistyöstä, mutta paremminkin pitäisi sanoa, että kulttuurit syntyvät ja elävät paljolti myös tiedostamatta – ja myös elämme erilaisten kulttuuristen tasojen vuorovaikutussuhteissa niitä tiedostamatta tai huomaamatta. Tämän ajatuksen mukaan ihmisen yksilöllinen oleminen määräytyy tämän vuorovaikutuksen tuloksena. Tästäkin oma näkökulmani hieman poikkeaa, sillä näen ihmisen olemisen määräytyvän sekä perimän (nature) että ympäristön (nurture) kautta, joista kulttuuriset tavat ja tottumukset kuuluvat nähdäkseni vuorovaikutteisesti kumpaankin. Kehityspsykologiassa puhutaan riskitekijöistä ja suojaavista tekijöistä, jotka vaikuttavat vuorovaikutuksellisesti yksilön kehitykseen sekä yksilönä että yhteisönsä jäsenenä. Synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella yksilö sopeutuu ja mukautuu tietyllä tavalla ympäristöönsä saaden sen kautta tietynlaista responssia käyttäytymisestään, mikä vuorostaan vaikuttaa yksilön toimintaan – ja päinvastoin. Kulttuurit puolestaan muodostuvat ja muodostavat erilaisia tasoja, joihin identifioituminen puolestaan vaikuttaa myös yksilöllisten identiteettien rakentumiseen. Kuten edellä sanon, kulturalistisessa ihmiskäsityksessä haaste on tasapainotella kulttuuriin mukautumisen ja uuden luomisen välillä – ehkä sittenkin mieluummin oikeanlaisten ja itselle sopivien kulttuuristen tasojen löytämisen ja niihin mukautumisen kanssa.

Eksistentialistisen ajattelun mukaan olennaisia olivat siis elämään kuuluvat pakolliset raamit ja niiden puitteissa tapahtuva yksilöllinen valinnanvapaus menneen ja tulevan välisessä nykyhetkessä. Elämänkulkuun kuuluvia pakollisia ja kaikkia koskevia raameja ovat esimerkiksi syntymä ja kuolema sekä niiden välissä tapahtuva elämänkaaren kulku. Johtaja nähdään rinnallakulkijana, joka ohjaa alaisiaan kohti ihmisenä kasvua ja yhä suurempaa rohkeutta elämässä. Eksistentialismi korostaa vastuuta muista, ja johtaja saa hyödyn välillisesti muiden kasvun näkemisen kautta. Tämä ajatus korostaa altruistista ajatusmallia, jossa johtaja asettaa muut itsensä edelle, mitä voidaan verrata vanhempien pyyteettömään lasten asettamiseen omien tarpeidensa edelle. Koen elämässäni usein tehneeni näin, ja erityisesti opettajan työhön tämä ajatus sopii mainiosti. Toisaalta saan työstäni taloudellisen palkkion, toisin kuin vanhemmat omien lastensa kohdalla. Näillä motiivi altruismille on siis lähtökohdiltaan aivan erilainen ja lähtökohtaisesti jotenkin puhtaampi. Toisaalta enhän minäkään työssäni ajattele ensisijaisesti rahaa, vaan hyvin tehtyä työtä, opiskelijoitani ja näiden tulevaisuutta. Taloudellinen palkkio on ennemminkin työn positiivinen sivutuote. Näin ollen koen, että työstä tai vuorovaikutuksesta saatava palkkio voi todella olla monenlainen – palkasta hyvään mieleen ja suorasta epäsuoraan (palkka omalle tilille vs. toisen onnistumisen, kasvun, hyvän mielen tms. näkeminen). Sosiaalipsykologiaan kuuluva yliperusteluefekti (esim. taloudellinen palkkio lähtökohtaisesti motivoivasta tai palkitsevasta työstä) voi myös tehdä lähtökohtaisesti kiinnostavan työn tekijänsä näkökulmasta epäkiinnostavaksi.

Holistisen ihmiskäsityksen ja Rauhalan “kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen” pohjana ovat yksilön kolme olemispuolta: kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Rauhalan ajattelussa yksilöä tulee aina ihmissuhdetyössä kohdella yksilönä keinotekoisten luokitteluiden sijaan. Tämä ajatus minun on opettajana ja valmentajana helppo tunnistaa omassa ajattelussani. Tunnen myös omakohtaisesti sen, miten vaikeaa minun on ajatella itseni johonkin tiettyyn valmiiksi annettuun lokeroon, jossa ominaisuuksiani tarkastellaan tilastollisesti. Toisaalta meille ihmisille on hyvin tyypillistä tehdä erilaisia keinotekoisia luokitteluita voidaksemme paremmin ymmärtää kanssaihmistemme toimintaa ja tarkastella näitä yleistyksien kautta. Kehollisuuden ja tajunnallisuuden liittyessä nimenomaan yksilöön itseensä situationaalisuus ymmärtääkseni ottaa huomioon tilannesidonnaisuuden, ympäristön ja vuorovaikutuksen samalla tavoin, kuin psyko-fyysis-sosiaalisessa ajatuksessa sosiaalinen.

Lähteet

KOIVUMÄKI, PIIA 2020: Rauhalan osoittama suunta – holistinen ihmiskäsitys. Hulluna Suomessa – ja vähän muuallakin. Internet-lähde osoitteessa https://madinfinland.org/rauhalan-osoittama-suunta-holistinen-ihmiskasitys/. Luettu 14.4.2022.

Latomaa, Timo 2015: Lauri Rauhalan merkitys ymmärtävän psykologian kehittelylle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 39-71.

Perttula, Juha 2012: Itsensäjohtaminen. Teoksessa Perttula J. & A. Syväjärvi (toim.) Johtamisen psykologia. Juva: PS-kustannus, 125–156.

PERTTULA JUHA & ANTTI SYVÄJÄRVI (toim.) 2012: Johtamisen psykologia. PS-kustannus, Juva.

Tieteen termipankki 2021: Metodologinen monismi. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:metodologinen_monismi. Luettu 6.11.2021.

Tieteen termipankki 2022: Ihmiskäsitys. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:ihmisk%C3%A4sitys. Luettu 28.4.2022.

TÖKKÄRI, VIRPI (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapland University Press, Rovaniemi. Internet-lähde osoitteessa https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62321/Kokemuksen_tutkimus_V_verkkoversio_pdfa.pdf?sequence=5&isAllowed=y. Luettu 1.4.2022.

Tökkäri, Virpi 2015: Lauri Rauhalan merkityksestä Juha Perttulan fenomenologiselle ajattelulle ja kokemuksen tutkimukselle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 15-38.

RAATIKAINEN, PANU 2005: Ihmistieteet – tiedettä vai tulkintaa? Internet-lähde osoitteessa https://philpapers.org/archive/RAAIT.pdf. Luettu 5.11.2021.

Itsensä johtamisen kurssi ja opintosyksy pakettiin

Syksy on opintojen osalta ollut varsin työntäyteinen, enkä ihan aina ole muistanut tai ehtinytkään kirjoittaa muistiinpanojani tänne blogiini. Nyt kuitenkin joulun välipäivinä päätin muutaman rivin kirjoitella ja tapojeni mukaisesti julkaista myös pienen otteen viimeisimmän kurssini kurssityöstä. Suurin osa näistä teksteistä, kuten alla oleva kirjoitelmani, on ajettu Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman lävitse, eli sitä tai sen osia ei kannata ryhtyä kopioimaan osaksi omaa työtään. Ideoita tietenkin voi ja saakin käyttää.

Tästä kurssista sain arvosanan 5/5. Kokonaisuutena käytin esseeni kirjoittamiseen runsaasti aikaa ja ylitin alkuperäisen aikataulutukseni melkein kahdella viikolla. Ongelmia tuotti ensi alkuun erityisesti se, että mursin vasemman ranteeni padel-pelissä marraskuun alussa. Käsi kipsissä en pystynyt kirjoittamaan enkä myöskään nukkumaan normaalisti, joten oli pakko kehitellä korvaava työskentelymuoto. Niinpä sanelin 15-sivuisen esseeni Wordin sanelulla ja korjasin käsin virheet.

Opintosyksyn saldona oli johtamisen psykologian opintojen osalta 39 valmista opintopistettä, valmistuneet kirjallisuuden perusopinnot ja aineopinnoistakin vielä 5-10 opintopisteen verran suorituksia. Johtamisen psykologian opinnoista minulla on tällä hetkellä kasassa 49 opintopistettä, eli näyttää siltä, että koko vuodelle tavoitteeksi asettamani vähimmäismäärä 80 opintopistettä tulee valmistumaan komeasti. Tämän lisäksi olen graduseminaarissa, joten saan myös graduni hyvään vaiheeseen kevääseen mennessä.

Olen liittänyt alla olevien otteiden loppuun kurssityöni koko lähdeluettelon. Kaikkiin lähteisiin en ole siis viitannut oheisissa katkelmissa, koska tämä sisältää vain hyvin lyhyen otteen koko työstäni.

pari otetta itsensä johtamisen kurssityöstäni

Kompleksisuus työelämässä on lisääntynyt, ja yhä suurempi osa päätöksistä sisältää niin kutsuttuja pirullisia ongelmia ala-ongelmineen. Tämän vuoksi johtamiseen – myös itsensä tuntemiseen ja johtamiseen – kohdistuu yhä monimutkaisempia tarpeita. (Nevala & Pietiläinen 2018: 209.) Itsetuntemuksen ja itsensä johtamisen on todettu voivan parhaimmillaan lisätä niin työelämässä jaksamista kuin yleistä onnellisuuden kokemustakin. Itsensä johtamista (self-leadership) eli itseen vaikuttamisen prosessia on tutkittu osana muuta johtamisen alan tutkimusta jo neljän vuosikymmenen ajan. Itseen vaikuttamisen prosessin tarkoituksena on lisätä yksilön omaa itseohjautuvuutta ja motivoitumista. Goldsbyn (2021: 1–2) mukaan itsensä johtamisen tarkoituksena on itsetuntemuksen lisääntymisen avulla parantaa yksilön suoriutumista henkilökohtaisen elämän ja työelämän vaihtelevissa tilanteissa.  Perttula (2012: 140) puolestaan tiivistää itsensä johtamisen päämääräksi aikuisena kehittymisen. Menestyminen voidaan ajatella yksilön omana valintana, joka vaatii jatkuvaa vihkiytymistä haluttuun asiaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. (Goldsby 2021: 1–2.) Seuraavassa tarkastelen itsensä johtamista taustalla vaikuttavan maailmankuvan näkökulmasta.

Poeettinen/kuvallinen fenomenologia

Gaston Bachelardin (kts. Nevala & Pietiläinen 2018: 211) mukaan kuvat, jollaisiin voidaan lukea konkreettisten kuvien lisäksi tai ennen kaikkea runolliset ja muut mielikuvat, avautuvat niin sanotussa olemuksellisessa uneksinnassa (rêverie). Tämä taas poikkeaa yöllisistä unista (rêve) ja haaveilusta (rêvasserie). Poeettinen kuva on suhteessa tiedostamattoman mielen arkkityyppiin, mutta tämä suhde on kausaallisen sijaan pikemminkin kajahtelua, jonka avulla kuvan oleminen määrittyy tietoisuudelle (Bachelard 2003: 32–33). Tässä Bachelardin poeettiseksi fenomenologiaksi tai naiiviuden filosofiaksi kutsumassa ajattelussa kuvan kokija osallistuu luomiseen. Tässä prosessissa hänen tulee olla kerta toisensa jälkeen aidosti läsnä unohtaen omat tietoiset ennakkokäsityksensä. Näin kuva siis edeltää ajattelua, jota se synnyttää. Bachelard (2003: 32–33) kuvaa tätä poeettisen kuvan muodostumista psyyken äkillisenä esiinnousuna, jota ei voi tutkia psykologisena kausaliteettina, jollaisena sitä aiemmin on tarkasteltu. Kokemuksen muodostumisessa olennaisia ovat kuva, tila ja edellä mainittu olemuksellinen uneksinta. Tila tarkoittaa tietoista ja merkityksellistä kokemusta. (Nevala & Pietiläinen 2018: 209–210.)

Poeettinen kuva muuttuu ontologiseksi[1] kajahtelun kautta, eli runoilija puhuu olemisen kynnyksellä. Poeettisen kuvan havaitsemiseksi kuvan kokijan on kyettävä tuntemaan tämä kajahtelu. Tällaista äkillistä poeettistä tekoa, jossa kuva muodostuu, Bachelard kuvaa olemisen leimahduksena kuvittelussa. Tärkeä havainto on, että mielikuvakokemukset voivat olla ihmiselle yhtä tosia kuin aistihavainnoilla saavutetutkin. Huomattavaa on myös se, että Bachelard korosti kuvien tiedostamatonta kokemista ilman ennakko-oletuksia. Tämä eroaa Husserlin fenomenologiasta, joka edellytti tutkijalta tarkastelemaansa ilmiöön liittyviin uskomuksiinsa perehtymistä, niiden tiedostamista ja sulkeistamista. Poeettisessa fenomenologiassa sulkeistamista ei tarvita, koska ajatus syntyy vasta mielikuvan jälkeen. Näin porttina toimivien mielikuvien avulla voidaan tarkastella ilmiöitä, jotka ovat aistihavaintojen ulottumattomissa. Näin työn ja johtamisen tarkastelussa on mahdollista lähestyä mielikuvien avulla kompleksisia pirullisia ongelmia paremmin kuin tietoisten ja puhtaasti aistihavaintoihin perustuvien menetelmien avulla. (Nevala & Pietiläinen 2018: 211.)

Millä tavoin Bachelard sitten näki kuvan olemuksen ja kokijan roolit? Hänen mukaansa (2003: 36) poeettinen kuva on olemukseltaan muunteleva. Ymmärrän tämän siten, että tarkasteltaessa kuvan kohdetta, vaikkapa yksittäisiä asiayhteydestään irrotettuja runon säkeitä, säkeet saavat yhä uudenlaisia muotoja kokijan mielikuvissa. Näin ollen alkuperäinen kuvaan liitetty kuvittelu synnyttää uusia kuvia vastaanottajan mielessä. Koska vaikkapa runon lukija osallistuu mielikuviensa kautta merkitysten luomistyöhön, on hän vastaanottavan objektin sijaan luova toimija eli subjekti. Toisaalta ajatuksenahan oli, että kuva syntyy tiedostamattomasta, jolloin hän onkin kuvan muodostumisessa objekti. Bachelard puolestaan sanoo, että runon lukijan on käsitettävä runon erityinen todellisuus ottamatta kuvaa objektina. Poeettinen kuva on kaksinainen, jossa subjekti ja objekti vaihtelevat lakkaamatta siten, että kuvan hetkellinen subjektiivisuus yhdistyy rakentumattomaan asiaintilaan, ja tästä yhdistymisestä fenomenologi löytää kokemuksia tutkittaviksi. (Bachelard 2003: 36–37.)

Esimerkkinä mielikuvista toimii vanki, joka pakenee todellisuutta seinään maalaamansa piirroksen kautta. Sama teema toistuu Anton Tšehovin novellissa Vedonlyönti, jossa vedonlyönnin seurauksena vankityrmään lukittu lakimies kuvittelee kirjoja lukemalla kokevansa maailman ihmeet ja näin kykenee välttämään järkensä menettämisen. Nämä ovat esimerkkejä siitä, että ihmisen mieli on vapaa kokemuksille, vaikka tämä olisi fyysisesti kahlittu. Mielikuvien kautta työskentelyä demonstroimme itsensä johtamisen kurssin lähijaksoilla, joiden aikana toteutimme harjoituksen, jossa valitsimme kuvakorttien joukosta kolme itseemme jollakin tavoin vaikuttavaa kuvaa. Tämän jälkeen kerroimme muulle ryhmälle korttien itsellemme mieleen tuomista ajatuksista. Oli suorastaan hämmästyttävää havaita, että kuvia sen tarkemmin ajattelematta niistä löytyi runsaasti itseen liittyvää kuvastoa ja sen kautta suoranaisia sanallisiksi jäsentyviä tarinoita, joita sitten oli mahdollista tarkastella yhdessä. Nevalan ja Pietiläisen (2018) tutkimuksen tavoin menetelmää on mahdollista hyödyntää muun muassa tutkimuksessa, työnohjauksessa, coachingissa ja nähdäkseni myös osana yleistä johtamista. Minulle jäi tästä työmuodosta käsitys, että se lähensi osallistujia toisiinsa. Nevalan ja Pietiläisen (2018: 201) mukaan Bachelardin poeettisessa fenomenologiassa olennaista on nimenomaan se, että kokemukset näyttäytyvät juuri aikoihin ja paikkoihin liittyvinä mielikuvista kumpuavina tarinoina.


[1] Ontologia on oppi olevasta eli käsitystä siitä, millaisia olijoita on olemassa (Tieteen termipankki 2021c).

Lähteet

BACHELARD, GASTON 2003: Tilan poetiikka. Nemo, Helsinki.

GOLDSBY, MICHAEL G., ELIZABETH A. GOLDSBY, CHRISTOPHER B. NECK & ROB MATHEWS 2021: Self-leadership: A four decade review of the literature and trainings. Administrative Sciences 11(25), 2–21.

HOUGHTON JEFFERY D. & CHRISTOPHER P. NECK 2002: The revised self-leadersip questionaire. Testin a hierarchical factor structure for self-leadersip. Journal of Managerial Psychology, vol. 17, N:o 8/2002, s. 672–691.

MANZ, CHARLES C. 1986: Self-Leadership: Toward an Expanded Theory of Self-Influence Processes in Organizations. Academy of Management Review 1986, vol. 11, No. 3, s. 585–600.

Manz, Charles, Jeffery D. Houghton, Christopher P. Neck, Mel Fugate & Craig Pearce 2016: Whistle while you work: Toward a model of emotional self-leadership. Journal of Leadership & Organizational Studies 1–13.

NECK, CHRISTOPHER P., CHARLES C. MANZ & JEFFERY HOUGHTON (toim.) 2020: Self-leadership: The Definitive Guide to Personal Excellence. 2nd edition. SAGE Publications Inc.

Nevala, Johanna & Ville Pietiläinen 2018: Kuvallinen fenomenologia viitekehyksenä ja menetelmänä kompleksisen asiantuntijatyön tutkimiselle. Teoksessa Toikkanen J. & Ira A. Virtanen 2018 (toim.): Kokemuksen tutkimus VI – Kokemuksen käsite ja käyttö, s. 209–226.

Niinivaara, Janne 2019: Itsensä johtaminen strategiana ja kokemuksena. Teoksessa Pietiläinen, Ville & Antti Syväjärvi (toim.) 2019: Johtamisen psykologia, 2. painos, s. 39–74.

Perttula, Juha 2012: Itsensäjohtaminen. Teoksessa Perttula J. & A. Syväjärvi (toim.) Johtamisen psykologia. Juva: PS-kustannus, 125–156.

PERTTULA JUHA & ANTTI SYVÄJÄRVI (toim.) 2012: Johtamisen psykologia. PS-kustannus, Juva.

PIETILÄINEN, VILLE & ANTTI SYVÄJÄRVI (toim.) 2019: Johtamisen psykologia, 2. painos. PS-Kustannus, Juva.

RAATIKAINEN, PANU 2005: Ihmistieteet – tiedettä vai tulkintaa? Internet-lähde osoitteessa https://philpapers.org/archive/RAAIT.pdf. Luettu 5.11.2021.

STEWART, GREG L., STEPHEN H. COURTRIGHT, CHARLES C. MANZ 2011: Self-Leadership: A Multilevel Review. Journal of Management Vol. 37 No. 1, s. 185–222.

Tieteen termipankki 2021a: Fenomenologia. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fenomenologia. Luettu 15.11.2021.

Tieteen termipankki 2021b: Metodologinen monismi. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:metodologinen_monismi. Luettu 6.11.2021.

Tieteen termipankki 2021c: Ontologia. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:ontologia. Luettu 22.11.2021.

TOIKKANEN JARKKO & IRA A. VIRTANEN 2018 (toim.): Kokemuksen tutkimus VI – Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, Rovaniemi.