Verokertymä ei kasva loputtomilla kiristyksillä

Aloitin tämän taloustieteen termejä käsittelevän blogipostausteni sarjan aiemmalla tekstilläni, jossa kirjoitin muutaman sanan resursseista ja vaihtoehtoiskustannuksista. Tässä kirjoituksessani otan esille seikan, joka monilta poliitikoilta näkyy yllättäen olevan hukassa. Suosittelisinkin ihan ensimmäiseksi uusille kansanedustajille, sellaisiksi pyrkiville ja suunnilleen kaikille muillekin ainakin taloustieteen perusopintojen laajuisen peruspaketin opiskelua. Nämä asiat on helpohkoa kuitata sanomalla “Joojoo, kyllä me nää asiat tiedetään itekin”, mutta kun ei nähtävästi tiedetä. Sen havaitsee siitä, että vaikka Suomi on varsin korkeasti verotettu maa, pohtivat poliitikot kilvan verokertymän lisäystä nimenomaan verotusta kiristämällä. Sen siis veronmaksaja tuntee nahoissaan, vaikkei olisi mikään erityinen verotuksen asiantuntijakaan. Perusidea on se, että ensin maksat veroa ansioistasi, sitten säästöistäsi ja jäljelle jäävästä maksat vielä kulutusverot päälle. Ja jos satumme potkaisemaan tyhjää, maksetaan jäämistöistämme vielä kaiken kukkuraksi perintöverot. Silti, kun kuuntelee vaalikeskusteluita herkällä korvalla, kuulee monesta suusta sanaparin verotuksen kiristäminen.

Onhan kansanedustajien käytettävissä tietenkin vaikkapa Eduskunnan tietopalvelu, jota on mahdollista hyödyntää erilaisissa materiaalitarpeissa kuten vaikkapa taloudellisten laskelmien tekemisessä. Lisäksi etenkin Valtiovarainministeriöstä löytyy kosolti taloudellista asiantuntemusta esitysten, taloudellisten mallien, ennusteiden ja päätöksenteon tueksi. Kuitenkin päättävän henkilön täytyy ymmärtää itsekin, mistä on kysymys, kun asioita käsitellään. Ja jos lähtökohtana on änkyrämäinen ajattelu, että tiedän paremmin kuin nuo kaikki teoreetikot yhteensä, ollaan jo metsässä. Taloudellista asiantuntemusta löytyy toki Arkadianmäeltäkin, kuten vaikkapa Kokoomuksen Juhana Vartiaiselta ja Elina Lepomäeltä. Entisistä kansanedustajista erittäin korkealle arvostamani on Vihreiden Osmo Soininvaara, jonka blogia suosittelen seuraamaan. Uudenmaan vaalipiirin ehdokkaista kovan luokan osaamista löytyy ainakin Vihreiden Mikko Kiesiläiseltä, joka on viime vuodet toiminut ajatuspaja Liberan keulakuvana. Ja tietenkin Suomessa on taloustieteen Nobelin pari vuotta sitten pokannut MIT:n taloustieteen proffa Bengt Holmström, vaikkei hän tietenkään ole kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä. Ja on yhteiskunnassamme muitakin keskeisiä talousvaikuttajia, joita yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kannattaisi kuunnella. Tällaisia ovat vaikkapa Sixten Korkman, Björn Wahlroos, Suomen Pankin entinen pääjohtaja Erkki Liikanen tai ilmastoekonomian professori Markku Ollikainen. Wahlroos kysyy juuri Kauppalehden jutussa 21.3.2019, miksi vaalien alla puhutaan ihan puuta heinää. Hyvinvointivaltion jatkuvuudelle Wahlroos antaa seuraavat neuvot: veroja on laskettava ja teollisuuden investointeja saatava lisää. Digitalisaatio yksistään ei Wahlroosin mukaan pelasta Suomea, vaan se lisää tuntuvasti tuloeroja yksistään sen varaan rakentuvissa yhteiskunnissa. Mutta mitä-mitä-mitä! Miten verojen alentaminen muka voisi kerryttää lisää verotuloja?

Verotus on kilpailukykytekijä

Valtio olemme siis tunnetusti me kansalaiset – sinä ja minä yhdessä. Valtio kustantaa meille monenlaisia asioita, kuten vaikkapa turvallisuuden, lainsäädännön ja sen toteutumisen valvonnan (armeija, oikeuslaitos ja poliisi). Tämä perustehtävä valtiolle annettakoon ilomielin. Näiden asioiden ylläpidosta syntyy kustannuksia, jotka katetaan yhteisesti verotuksen keinoin. Suomessa verotus on mallia progressiivinen, eli mitä enemmän tienaat, sen enemmän maksat veroja. Verotuksella on siis pyritty tasaamaan puntteja niin, että yhteiskunnan vahvimmat kustantavat osaltaan tukea tarvitsevan kansanosan pärjäämistä. Tämäkin on Oy Suomi Ab:ssa yleisesti ihan hyväksytty järjestelmä, enkä minäkään tätä perusasetelmaa lähde tässä kirjoituksessani kyseenalaistamaan, vaikka joskus olen Viron mallin mukaisesta tasaverotuksesta puhunutkin. Kritiikkini kohdistuu kuitenkin siihen, että kun työssäkäyvältä ja jotakin säästöön saaneelta verotetaan liikaa, tapahtuu taloudellisen aktiviteetin vähenemistä. Näinhän tavallaan tapahtuu myös Wahlroosin Kauppalehdessä mainitsemalla tavalla EU:ssa, jossa Etelä-Euroopan ja itäblokin maat kuuluvat taloudellisiin hyötyjiin mutta viittaavat kintaalla eurooppalaisille arvoille. Sellaista menoa kuuluukin kritisoida.

Toisin sanoen, jos suurituloisemmat ja yritykset verotetaan hengiltä, syntyy ongelma. Tehdyn työn määrä ja investointihalukkuus vähenee, ja ne suuntautuvat muihin kohteisiin. Tästähän oli pitkälti kysymys, kun merkittäviä suomalaisia talousvaikuttajia siirtyi jokunen vuosi sitten asustelemaan Portugaliin ja Ruotsiin edullisemman verokohtelun perässä. Kyse on siitä, että tietyn rajan ylittäessään kireä verotus ei enää lisää verokertymää vaan syö sitä. Siinä vaiheessa, kun tavarat on jo housuissa, on turha lähteä populistisesti syyttämään yksilöitä heidän tekemistään valinnoista. Kyse on kategorisesti järjestelmän ongelmasta, joka syntyy vaikkapa EU-alueen sisällä erilaisista eduista. Tästä kirjoitin aikaisemmin kertoessani aluepolitiikasta. Yksilönvapauteen kuuluu saada tehdä valintoja asuinpaikkansa suhteen omien preferenssiensä mukaisesti. Globaalissa ja vapaan liikkuvuuden maailmassa kenellä tahansa meistä on mahdollisuus valita tiettyjen rajojen puitteissa asuinpaikkamme omien halujemme ja toiveidemme mukaan.

Mikäli yksilönvapautta aletaan säännöstellä tai sellaista käyttäviä syyttää, aletaan puhua jo melko totalitaarisesta järjestelmästä, jollaisia on lähimenneisyydessä nähty lukuisia. Olihan sosialistisen järjestelmän keskeinen ja kaunis idea ottaa kaikki kaikilta ja jakaa tilalle kurjuutta tasapuolisesti. Kauniin ajatuksen taustalle ongelman aiheutti se, että kun kukaan ei hyötynyt uusista ideoista, kukaan ei jaksanut enää niitä alkaa kehitelläkään – ellei sitten pakolla valjastettu insinöörit rakentamaan rakettia. Toki vielä nykyisinkin entisissä sosialistisissa maissa on kasvavassa määrin esimerkiksi Neuvosto- ja DDR-nostalgiaa, joka nähdäkseni juontaa juurensa ajatuksesta, että ennen oli aina joku, joka kertoi mitä tehdään ja paljonko. Se loi turvaa sekä poisti kilpailua ja kateutta. Sillä tavoin järjestetty yhteiskunta ei ollut nykyisen kaltainen kilpailuyhteiskunta oravanpyörineen, jossa kilpailu on mallia kaikki kaikkia vastaan. Markkinataloudessa jokaisen täytyy sopeutua ja keksiä itselleen pärjäämisen kaava. Suunnitelmataloudessa järjestelmän mukaan eläneillä oli varmasti ihan kivaa ja turvallista, mutta järjestelmän jaloissa yksilön mahdollisuus erottautua joukosta ja toteuttaa individualistisesti itseään oli vähemmän kannattavaa. Joukosta erottuva saattoikin yllättäen löytää itsensä paikasta, jossa tuskin olisi vapaaehtoisesti itse aikaansa viettänyt. Nykyiset nostalgikot tuskin olivat vallinneen järjestelmän kriitikoita.

Joka tapauksessa postaukseni keskeinen oppi on se, että liiallinen kurittaminen laskee motivaatiota ja vähentää taloudellista aktiviteettia yhteiskunnassa. Tämän rajan löytymistä ei minusta kannata testata kiristämällä verotusta määrättömästi. Tulisikin Wahlroosia lainaten löytää kaava, jolla verotusta laskemalla ja ympäristön houkuttelevuutta lisäämällä voitaisiin lisätä Suomen kilpailukykyä, joka toisi Suomeen sekä investointeja että taloudellista aktiviteettia – siis muun muassa työtä ja sitä kautta kulutusta.


Lopuksi

Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton – puolueeton yhteiskunnan tarkkailija ja yhteiskuntakriitikko. Kannatan verotuksessa ja yhteiskunnassa yleisesti järkevää ja tasapuolista kansalaisten kohtelua. En myöskään ole ehdolla kevään 2019 eduskuntavaaleissa, mutta lupaan äänestää taloustiedettä tuntevaa sekä ilmastonmuutoksen problematiikkaa ymmärtävää ehdokasta, mikäli sellainen oman vaalipiirini listoilta sattuu löytymään.

Sananen vaihtoehtoiskustannuksesta

Pitkästä aikaa ehdin kirjoittaa blogiani, ja päätin tarttua tärkeään taloustieteen termiin, joka kuuluu meistä jokaisen jokaiseen päivään – tiesimmepä tai emme sen olemassaolosta. Kyse on asiasta nimeltä vaihtoehtoiskustannus. Mielestäni taloustieteen perusteet kuuluvat yleissivistykseen, ja tämä termi meistä jokaisen pitäisi ainakin jollakin tavoin tuntea. En halua, että vaihtoehtoiskustannus-ajattelu alkaa hallita liiaksi elämäämme, mutta on hyvä tiedostaa sen olemassaolo, jotta voimme allokoida käytössämme olevia resursseja itsellemme tärkeisiin ja merkityksellisiin asioihin. Ja ennen kaikkea hyötyä itse tekemistämme valinnoista.

Vaihtoehtoiskustannuksen määritelmä menee jokseenkin sillä viisiin, että se tarkoittaa sitä arvoa, jonka voisit saada allokoimalla käyttämäsi resurssit johonkin muuhun kohteeseen. Esimerkiksi opiskelija käyttää aikansa (toivottavasti) opiskeluun, ja hänen vaihtoehtoiskustannuksensa käyttämälleen ajalle on vaikkapa se hinta, jonka hän saisi menemällä samaksi ajaksi töihin ja nostamalla palkkaa. Toisaalta opiskelijan näkökulmasta työn tuotto oletettavasti kasvaa, kun malttaa lykätä töihin menemistä ja opiskella ensin tutkinnon. Tämä “menetetty” tulo voidaan siis ajatella investointina tulevaisuuteen, joka kompensoituu valmistumisen jälkeen korkeampana palkkana ja mahdollisuuksien lisääntymisen tuottamana perusturvallisuuden tunteen lisänä. Siis jotakuinkin tähän tapaan.

Käytännössä vaihtoehtoiskustannus seuraa meitä kaikkiin arjen valintoihimme, ja sen vuoksi sen syvällinen tai ainakin pintapuolinen ymmärtäminen on mielestäni tärkeää. Nuorena aika resurssina tuntuu vähäpätöisemmältä, koska sitä tuntuu olevan määrättömästi käytettävissä. Näin keski-ikäisenä ajan rajallisuuden tai rahan arvon osaa suhteuttaa nuoruutta paremmin, mikä voi vaikkapa ohjata elintapojamme tai valintojamme eri suuntaan kuin aluksi ajattelimme. Opiskellessani vielä täysipäiväisesti vuosina 2013-15 tulin siihen tulokseen, että minun kannatti panostaa kaikki voimavarani opiskelemiseen ja jättää opintojen ohella työt väliin. Osapäiväisen työn vaihtoehtoiskustannus olisi ollut näkökulmastani liian korkea, sillä opiskelun ajallinen ja taloudellinen investointi oli minusta liian kallis hukattavaksi työntekoon. Kansaneläkelaitoksen mukaan nimittäin opiskelijan tuloraja jokaiselta tukikuukaudelta on 667 euroa ja tuettomalta kuukaudelta 1990 euroa. Näin ollen noin 300 euron opintotuen lisäksi 667 euroa tekee opiskelijan yhteistuloksi vajaat 1000 euroa kuukaudessa. Jos huomioidaan, että Suomessa palkansaajien mediaanitulo on jossain 2600 euron/kk kieppeillä ja korkeakoulutetuilla vieläkin korkeampi, alkaa työajan opintoja hidastava vaikutus käydä kalliiksi. Olen ehdottomasti opintolainan puolestapuhuja, sillä tehokkaasti opiskelevan korkeakouluopiskelijan opintolainan huonosti tunnettu verovähennysoikeus on kannuste, jota ei kannata jättää huomiotta ja käyttämättä.

Toivon meille kaikille fiksuja valintoja tulevaisuuteen!

Asiaa alueellisesta tasapainosta ja -arvosta

Osallistuin reilu vuosi sitten Helsingin yliopiston Taloustieteen termejä ja sovellutuksia -luentosarjalle, jolla käsiteltiin monenlaisia talouden ajankohtaisia aiheita. Kirjoitin tuolloin kurssille luentopäiväkirjaa, josta poimin tänään yhden ajankohtaisen aiheen käsiteltäväkseni. Kirjoitukseni perustuu MustRead-blogin kirjoittajan ja ajatuspaja Liberan entisen toiminnanjohtajan Heikki Pursiaisen luentoon aluepolitiikasta.


Saasteet.jpg
Joustatko sinä ympäristön puhtaudesta, viihtyisyydestä tai palveluista, jos asumisen hintataso on samalla huokeampi?

Luento esitteli alueellista tasapainoa kahden pelkistetyn mallin avulla, joista ensimmäisessä tarkasteltiin kahta kaupunkia: Puhdasjärveä ja Saastamalaa. Ne ovat paikkoina tismalleen samanlaiset (työpaikat, koulut, terveyspalvelut…), ja myös niissä asuvat ihmiset arvostavat samanlaisia asioita. Kaupunkien välillä on kuitenkin yksi keskeinen ero. Saastamalassa on ilmansaasteita tuottava valimo, kun taas Puhdasjärvellä ilma on puhdasta. Miksi sitten kukaan asuisi Saastamalassa?

Pursiaisen mukaan kysymys voidaan laajentaa koskemaan ihmisiä yleisesti: “Miksi kukaan asuu ylipäätään siellä missä asuu, kun voi periaatteessa vapaasti valita oman asuinpaikkakuntansa kaikista maailman paikoista?” Kyse on alueellisesta tasapainosta. Saastamalassa ilma on kammottavaa, mutta siellä on halvempaa asua (1000 €/kk) verrattuna Puhdasjärveen (2000 €/kk). Jos Puhdasjärven hintataso olisi pienempi, kaikki haluaisivat muuttaa sinne, kunnes vuokrahinnat kohoaisivat ja muodostuisi uusi tasapaino. Ihmiset siis suostuvat asumaan paikoissa, joissa elämänlaatu on jossain määrin heikompaa, jos hintataso on sopivampi.

Tarkastelemalla sitä, millainen jokin asuinseutu on, ei voida päätellä sitä, miten hyvinvoivia siellä asuvat ihmiset ovat. Jossain paikassa palvelut ovat hyvät ja miellyttävät, mutta neliövuokrat ovat päättömiä. Toisaalla yleinen palvelutaso ei yllä tälle tasolle, mutta hintataso on maltillisempi. Keskeinen mekanismi tässä on sopeutuva hintataso, joka saa olosuhteet tasoittumaan niin, että on lopulta aivan sama, missä ihmiset asuvat.

Lainsäätäjä puuttuu peliin

Vaikka hintamekanismi tasaa hyvinvointia, Saastamalan tilanne saa lainsäätäjän huolestumaan. Säädetään laki, joka vaatii Saastamalan ilmanlaadun parantamista Puhdasjärven ilmanlaadun tasalle: valimon täytyy vähentää ilman saastuttamista. Asuntojen vuokrat nousevat vähitellen kohti Puhdasjärven hintatasoa ja saavuttavat sen lopulta. Vuokraisännät siis hyötyvät, koska he saavat ilman erillistä kustannusta lisää rahaa asuntonsa vuokraamisesta. Valimo puolestaan joutuu investoimaan puhtaanapitoon eli maksajaksi. Saastamalan asukkaat saivat puhtaamman ilman mutta kalliimman hinnan, eli eivät hyötyneet. Ainoat hyötyjät ovat siis vuokranantajat. Puhutaan tulonsiirrosta.

Hyvinvoinnilla on siis taipumus osittain kadota, koska paikallinen hintataso nousee. Ympäristölain hyödyt siis menevät tulonsiirtoina vuokraisännille. Aluepoliittisilla toimenpiteillä onkin vaikea tuottaa hyötyjä, koska ihmisillä on mahdollisuus muuttaa. Kun alueellisiin hintoihin halutaan vaikuttaa, muutoksen hyödyt voivat valua tulonsiirtoina vaikkapa maanomistajille. Pidemmälle vietynä myös asumisen hintajoustot vaikuttavat siihen, missä hinnat muuttuvat enemmän ja nopeammin.

Alueelliset erot tarkoittavat myös tehokkuuseroja

Toisessakin mallissa on kaksi kaupunkia: Tuottoniemi ja Kitukoski. Nyt erona ei ole ilmanlaatu, vaan työn tuottavuus. Tuottoniemessä ja Kitukoskella valmistetaan kummassakin puhelimien nahkakoteloita.

Kaupunkien erona on, että Tuottoniemellä on enemmän tietotaitoa, joten työntekijä tuottaa kaksi kertaa enemmän koteloita samassa ajassa kuin Kitukoskella. Koska tuottavuus on kaksi kertaa korkeampaa, myös palkat ovat kaksi kertaa korkeammat. Miksi sitten kaikki työntekijät eivät muuta Tuottoniemelle, jos siellä palkat ovat kaksinkertaiset? Pursiaisen mukaan vastaus on yksinkertainen: asumisen hinta sopeutuu niin, että elintaso on täsmälleen sama Tuottoniemellä kuin Kitukoskella. Palkkataso on kaksinkertainen, mutta vuokratasokin on korkeampi. Jos niin ei olisi, kaikki haluaisivat asua Tuottoniemellä.

Tähänkin tarinaan sisältyy opetus: asumisen ja muiden hyödykkeiden hinnat heijastelevat paikallisia elämänlaatutekijöitä – palveluita ja alueellisia tuottavuuseroja (mm. palkat, mutta myös asuinkustannukset). Todellisessa elämässä helsinkiläiset tienaavat enemmän verrattuna Lapissa asuviin. Alueelliset elintasoerot ovat kuitenkin usein pienempiä kuin tuloerot kertovat. Alueellisen tasapainon idea on, että vapaassa maassa ihmiset ja yritykset saavat sijoittua minne haluavat, jolloin jokainen tekee omalta kannaltaan parhaan valinnan. Jos jossakin on paremmat oltavat, perhe muuttaa.

Alueellisesta tasapainosta ilmiönä – ja tarinan opetus

Alueellinen tasapaino on siis sellainen, jossa kukaan ei halua muuttaa hyötyä tavoitellakseen. Ihmisten erilaiset rajoitteet tai arvostukset eivät näissä malleissa tule huomioiduiksi. Myöskään yritysten sijoittumista ei huomioitu. Vaikka lisäelementtejä tulee, niin perusopetukset ovat joka tapauksessa tarinoiden takana samanlaiset. Ne heijastavat monimutkaisempaa taloustieteellistä ajattelua: muut asiat ovat tärkeämpiä kuin fyysiset muuttokustannukset.

Tärkeää on havaita, että alueelliset tuottavuuserot ovat totta. Sama henkilö on Helsingissä tuottavampi kuin Lapissa – ja myös palkka on korkeampi. Vastaavasti asuinkustannukset Helsinkiin muutettaessa tasaavat alueellisia hyvinvointieroja. Pursiaisen sanoma olikin, ettei väitettyä “alueellista epätasa-arvoa” todellisuudessa ole olemassakaan. Myös tulonsiirtojen ja sosiaaliturvan pitäisi näin ollen kohdistua alueiden sijaan ihmisiin.

Vaikka esitellyt mallit ovat yksinkertaistuksia, ne avaavat hyvin alueellista kokonaishyvinvointia ja alueellisen tasapainon käsitettä, joka on kiinnostava ja hyödyllinen työkalu aluepoliittiseen talouskeskusteluun. Luennon jälkeen aloin pohtia, minkä vuoksi yksinkertainen asia ei näy talouspoliittisessa keskustelussa. Kenties kyse on siitä, että alueellinen muuttoliike on todellisuudessa jäykempää kuin mallit olettavat, ja yksinkertaistettujen mallien lisäksi tulevat lisämuuttujat hämärtävät kokonaiskuvaa. Toisaalta taas nykyisen pääministeripuolueen Keskustan kannattajat ja ideologiat tulevat maakunnista. Tarinan lopullinen opetus on joka tapauksessa se, ettei markkinoiden toimintaan pitäisi lainsäädännön keinoin puuttua, jos markkinat itse korjaavat itseään ja näin kykenevät synnyttämään tasapainotilan.

Miksi syntyvyys sukeltaa?

Hypon Juhana Brotherus twiittasi 17.8.2018 oheisen graafin, josta käy ilmi, että Suomessa syntyvyys on sukeltanut viimeksi kuluneiden 30 vuoden pohjalukemiin. Tämä on yhteiskunnallisesti varsin huolestuttava kehityssuunta, minkä Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen huomauttaa vastauksessaan vaikuttavan jatkuessaan julkistalouteen ja eläkkeiden kestävyyteen. Toisaalta on tärkeää pohtia, onko yhteiskunnallinen näkökulma ensisijainen verrattuna yksilöllisiin preferensseihin.

Hypo syntyvyys.jpeg

Osallistuin keväällä 2018 Helsingin yliopiston väestötaloustieteen kurssille, jossa aihetta pohdittiin monenlaisista näkökulmista. Kirjoitin kurssityönäni syntyvyyteen liittyvän esseen, jonka julkaisen nyt kokonaisuudessaan. Esseeni löydät klikkaamalla Väestötaloustiede_essee_kesa2018_VK.

Muuttuneita preferenssejä

Siinä missä ennen lasten hankkiminen oli välttämättömyys vanhuuden varalle ja turvaksi, nykypäivänä lastentekoiässä olevien nuorten aikuisten preferenssinä voi olla vaikkapa oma ura tai yksilöllisten kokemusten hankkiminen maailmasta ja elämästä. Tämä ei välttämättä osu yksiin lapsenkasvatuksen kanssa, jossa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen tarpeet. Myös työelämän epävarmuus ja kasvanut vaatimustaso pakottaa pohtimaan lasten hankkimista aiempaa tarkemmin. Siinä missä puhutaan elinikäisestä oppimisesta ja opiskelun tärkeydestä läpi työuran, kasvatustehtävän ja kuormittavan työelämän ristipaineessa harva kykenee vielä suoriutumaan tavoitteellisesta opiskelusta. Koska elämässä ei voi saada kaikkea, on tehtävä valintoja.

Kyse ei myöskään ole taloudellisesti vähäpätöisestä asiasta. Vuonna 2013 Iltalehti kirjoitti lapsen kasvatuksen kallistuneen vuosikymmenen aikana peräti 20 % ja olleen tuolloin kaikkiaan 128 000 euroa. En usko yleisen hintatason viidessä vuodessa ainakaan laskeneen. Kyse on siis varsin merkittävästä taloudellisesta satsauksesta. Sitä paitsi HS:n 14.8.2018 mukaan jo peräti 379 000 aikuista kipuilee taloudellisten vaikeuksien, maksuhäiriöiden ja pikavippien parissa.

Sosiaalista painetta ja koulutuksen eriarvoistumista

Sosiaalinen paine on perinteisesti vaikuttanut siihen, millaisia valintoja ihmiset ovat elämässään tehneet. On ollut itsestäänselvää, että ensin käyt koulua, menet mahdollisesti armeijaan, sitten opiskelet ja seuraavaksi on työelämän, perheenperustamisen ja lasten vuoro. Nykypäivänä ihmiset yhä paremmin ymmärtävät, etteivät he ole yhteiskunnan muurahaisia, jotka elävät ja tekevät valintojaan yhteiskunnan etu edellä.

Vastaavasti koulutuksen sukupuolten välinen eriarvoistuminen kalvaa Suomea. Ylen 8.3.2018 julkaiseman uutisen mukaan suomalaisten naisten ja miesten välinen koulutuksen epätasa-arvo on kasvanut ennätyksellisen suureksi. Uutisen mukaan “OECD-maiden vertailussa suomalaisnaiset ovat kolmanneksi koulutetuimpia”. Ylen 15.9.2016 julkaiseman uutisen mukaan vastaavasti peräti yli 20 % 20-vuotiaista suomalaismiehistä oli koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Koska lapsiperheen elämä edellyttää vakautta ja turvallisuutta, syrjäytynyt tai syrjäytymisvaarassa oleva ei oletettavasti ole todennäköinen perheenperustaja.

Ekologisuutta

Lapsettomuus voidaan nähdä karusti myös ekotekona. Hesari kertoi vuonna 2008 Tiedepalstalla, että länsimaisen kuluttajan paras ja tehokkain yksittäinen ekoteko on lapsettomuus. Vaikka yhteiskunnallisesti tarvitaan yhä uusia veron- ja eläkkeenmaksajia, länsimaisen ihmisen ekologinen jalanjälki on niin suuri, että lapsettomuus voidaan nähdä ympäristöystävällisenä tekona. Väestönkasvun ongelmista ja maapallon kantokyvystä puhutaan jatkuvasti yhä enemmän, eikä maapallon tulevaisuudesta nykymenolla voi kukaan sanoa mitään. Viimeistään nyt on varmasti kaikille selvää, ettei ihmiskunta voi jatkaa elämäänsä samalla tavalla kuin tähän asti.

Siinä, missä tietoisesti lapsettomia on voitu perinteisesti haukkua itsekkäiksi, voidaan asia nähdä myös päinvastoin. Kasvavan yhteiskunnallisen epävarmuuden ja muutoksen keskellä voi olla itsekästä olla ottamatta tällaisia näkökulmia huomioon.