Väestötaloustieteen esseeni

Tämän esseen olen kirjoittanut Helsingin yliopiston väestötaloustieteen kurssilla kesällä 2018. Halusin nostaa kirjoituksen esille uudelleen, sillä olen poistanut alkuperäisen liitetiedoston verkkosivustoltani. Teksti on muistaakseni ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelmiston tarkastuksen, eikä kirjoitustani sellaisenaan tietenkään kannata käyttää kopiopohjana omalle tehtäväpalautukselle. Toivottavasti siitä on kuitenkin iloa jollekin väestönkehitystä talouden näkökulmasta tarkastelevalle.

Tekstissä on huomioitava, että se on kirjoitettu vuonna 2018. Kevättalvella 2020 alkaneen maailmanlaajuisen koronaviruspandemian aikana Suomessakin on nähty suoranainen vauvabuumi, mutta tekstin kirjoitushetkellä tilanne näytti tekstin kaltaiselta. Myös käänteistä Nurmijärvi-ilmiötä tekstissä pohtiessani tilanne saattaa pandemian myötä näyttää hieman erilaiselta, kun yhä useampi kaupungissa asuva saattaa ainakin haaveilla maallemuutosta.


1. Johdanto

Väestötaloustiede on aiheena hyvin kiinnostava ja jatkuvasti ajankohtainen aihe, jota tarkastellaan lehdistössä tavalla tai toisella oikeastaan päivittäin. Päivittäisessä keskustelussa vilahtelevat maapallon ylikansoittuminen, nuorten suomalaisten henkilökohtaisten preferenssien priorisointi perheenperustamisen kustannuksella tai vaikkapa yhteiskuntamme huoltorasitteen painottuminen yhä voimakkaammin vanhuksiin – ja vaikkapa ratkaisuksi esitettävät kehittyvät digitaaliset välineet tai robotit. Myös työvoiman saatavuus on keskeinen väestötaloustieteen osa-alue, sillä väestön ikäjakauma, lasten syntyvyys, eliniänodote ja imeväiskuolleisuus ovat hyvin tärkeitä muuttujia pohdittaessa huoltorasitetta tai työikäisten määrää eri aikakausina.

Eläkeikää on Suomessa nostettu elinajanodotteen pidennyttyä ja eläkeläisten määrän lisäännyttyä suurten ikäluokkien eläköityessä. Voidaankin sanoa, että väestötaloustieteen kysymyksiä pohdittaessa täytyy osata huomioida monia muuttujia, joilla on vaikutuksia toisiinsa. Tässä esseessäni tarkastelen eliniän, kuolleisuuden ja taloudellisen kasvun välisiä yhteyksiä useista eri näkökulmista luentojen ja lukemani alan kirjallisuuden pohjalta. Samalla pohdin muun muassa tasa-arvon käsitettä sukupuolten ja maiden välillä. Työni keskiössä on talouskasvun vaikutus eliniänodotteeseen ja sitä kautta väestönkasvuun ja transitioksi kutsuttuun väestön ikärakenteen kehittymiseen. Hahmottelen esseessäni sitä kokonaismekanismia, jolla talouskasvu linkittyy yhteiskuntien toimintaan, väestön koulutusasteeseen ja tuloihin, syntyvyyteen, imeväiskuolleisuuteen, eliniän odotteeseen ja sitä kautta väestörakenteen muutoksiin. Kirjoituksessani päädyn sivuamaan monia ilmiöitä voidakseni hahmotella taloudellista kasvua ja transitiota kokonaisuutena.

Lehmijoki (2010: 210) viittaa tarkoittamaani pohdintaan endogeenisuusharhan käsitteen avulla, joka havainnollistaa talouden ja väestökehityksen kahdensuuntaiseen vaikutukseen: väestölliset muuttujat vaikuttavat kansantuloon ja kansantulon kehitys väestöllisiin muuttujiin. Vaikka vastaavanlainen muuttujien vaikutus toisiinsa on hyvin tyypillistä, eikä ehkä aina voida sanoa, mikä muuttujista vaikuttaa eniten toiseen muuttujaan, pyrin nivomaan työstäni koherentin kokonaisuuden pyrkien muistamaan tämän harhan olemassaolon.

2. Talouskasvun ja väestön ikärakenteen suhteesta

Lehmijoen (2010: 198) mukaan väestötaloustieteessä keskeisiä talouden muuttujia ovat imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu. Näiden kaikkien muuttujien tilaan vaikuttaa olennaisesti se, millaista yhteiskuntaa ollaan tarkastelemassa. Niin talouskasvu kuin väestön ikärakenne muutoksineen ovat tiiviisti sidoksissa kunkin yhteiskunnan taloudelliseen, laajemmin yhteiskunnalliseen kehitysasteeseen ja vakauteen.

Preston-käyrää1 soveltaen tämä yhteys on havaittavissa kaikkien neljän muuttujan kohdalla. Toisin sanoen eliniänodote pitenee, imeväiskuolleisuus vähenee, syntyvyys laskee ja väestönkasvu pienenee samalla, kun bruttokansantuote per asukas kohoaa – siis yhteiskunnassa taloudellinen hyvinvointi lisääntyy. (Lehmijoki 2010: 199.) Seuraavassa tarkastelen väestön ikärakenteen muutoksia talouden eri kehitysvaiheissa.

2.1 Syntyvyys ja kuolleisuus talouden eri vaiheissa

Syntyvyys- ja kuolleisuustilastoja tarkasteltaessa lähtötilanne kehittymättömissä yhteiskunnissa on sellainen, että ihmisten koulutustaso ja bruttokansantuote ovat matalalla. Vastaavasti syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkealla tasolla. Suotuisa taloudellinen kehitys voi vaikuttaa esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän ja yhteiskuntainfran (esim. jätehuolto) kehittymiseen tehokkaammaksi ja vaikuttavammaksi. Paremmin toimivat yhteiskunnalliset järjestelmät puolestaan vähentävät sairauksia, jolloin talouden parantuminen näkyy eliniän pitenemisenä ja imeväiskuolleisuuden vähenemisenä. Kuolleisuus siis laskee, eli yhteiskunnan jäsenten keskimääräinen eliniänodote pitenee. Lasten syntyvyys kuitenkin pysyttelee suotuisasta eliniänodotteen kehityksestä huolimatta vielä jonkin aikaa korkealla tasolla. Tällöin väestönkasvu on voimakkaimmillaan, kun kuolleisuus on laskenut ja samaan aikaan lapsia syntyy runsaasti.

Vähitellen kuitenkin syntyvyys alkaa seurata kuolleisuutta, eli syntyvyys mukautuu myös aiempaa matalammalle tasolle – käytännössä hieman kuolleisuuden yläpuolelle. Näin ollen voimakkaan väestönkasvun jälkeen kasvu tasoittuu samalle matalalle tasolle, jolla se oli syntyvyyden ja kuolleisuuden ollessa korkealla. Lehmijoen (2010: 201−202) mukaan eliniänodotteen pitenemisestä peräti 60 % voidaan selittää imeväiskuolleisuuden pienenemisellä. Lasten korkealle syntyvyydelle vanhempien vanhuuden varalle ei ole enää aiemman kaltaista perustetta, kun elinikä pidentyy ja yhä useampi lapsi selviää elossa myöhempiin elämänvaiheisiin. Lapsista syntyy vanhemmille myös taloudellista rasitetta, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että yhä useamman lapsen selviytyessä elossa vanhemmilla ei ole tarvetta eikä kenties taloudellista mahdollisuuttakaan saada niin monta lasta.

2.2 Syntyvyyden ja kuolleisuuden vaikutukset väestön ikärakenteeseen ja huoltosuhteeseen

Väestön ikärakenne noudattelee korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden maissa säännöllisen pyramidin mallia, jossa korkea syntyvyys näkyy pyramidin alimmalla tasolla leveänä pohjana. Vastaavasti korkea kuolleisuus näkyy siten, että pyramidin ikäluokkien kokoa kuvaavilla tasoilla ylöspäin mentäessä poistuu suhteellisen tasaisesti tietty osuus väestöstä, jolloin syntyy säännöllinen pyramidin malli. Kuolleisuuden lähtiessä laskuun mutta syntyvyyden pysyessä edelleen korkeana pyramidimalli alkaa pullistua keskikohdaltaan syntyvyyden pysytellessä edelleen korkealla tasolla. Vähitellen syntyvyyden laskiessa pyramidin alimmille tasoille ei enää synny laajaa pyramidin pohjaa, jolloin koko pyramidi alkaakin ennemminkin näyttää keskikohdaltaan pullistuneelta ja pohjastaan kapealta saviruukulta.

Väestöpyramidimallissa työikäiset asettuvat pyramidin keskivaiheille, kun taas vanhukset ja lapset ovat pyramidin huipulla ja pohjalla. Vanhusten ja lasten osuutta kokonaisväestöstä voidaan tarkastella huoltosuhteen tai -rasitteen käsitteiden avulla. Syntyvyyden, eliniänodotteen ja taloudellisen kehityksen muutokset havaitaan siis väestön ikärakenteen jakaumasta. Huoltosuhdetta tarkastellaan lasten ja eläkeläisten suhteena työväestöön nähden. Esimerkiksi Suomessa matala syntyvyys yhdistettynä suurten ikäluokkien eläköitymiseen nostaa voimakkaasti eläkeikäisten suhteellista huoltorasitusta. Lehmijoen (2010: 204−205) mukaan huoltorasitus on pienin keskituloisissa maissa. Pienituloisissa maissa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin syntyvyyden ollessa korkealla tasolla. Vastaavasti suurituloisissa maissa huoltorasitus painottuu eläkeläisiin.

Lehmijoki (2010: 209) sanoo lapsista aiheutuvan huoltorasituksen pienentävän taloudellista kasvua erittäin merkitsevästi. Tulkitsen tämän siten, että voimakas syntyvyys vie tehokkuutta työmarkkinoilta ennen kaikkea naisten huolehtiessa kotona lapsista. Koska naisten osallistuminen työmarkkinoille on heidän parhaassa työiässään vähäistä, talouskasvu kärsii. Lapsista aiheutuvan huoltorasituksen suitsiessa talouskasvua olisi lasten syntyvyyden laskeminen tärkeää talouskasvun lisäämiseksi. Tähän päästään erityisesti naisten koulutusta ja työhön osallistumista lisäämällä. Samalla taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen kehittää yhteiskunnan toimintoja ja laskee kuolleisuutta, mikä osaltaan tukee syntyvyyden vähenemistä.

Laajemmin väestöpyramidia ajatellen voidaan kuitenkin ajatella myös niin, että kun syntyvyys
on vähäistä, työmarkkinoiden tehokkuus säilyy korkeana jonkin aikaa. Kuitenkin pitkällä aikavälillä vähäinen lasten syntyvyys kaventaa voimakkaasti väestön ikärakennetta niin, että myöhemmässä vaiheessa vanhuksiin painottuva huoltorasitus kasvaa voimakkaasti, jolloin rasitus kasautuu yhä harvemman työikäisten joukon harteille. Tämän vuoksi myös Suomessa ollaan huolissaan siitä, että syntyvyys on kaikkien aikojen matalimmalla tasolla.

3. Yhteiskunnan kehittymisen ja koulutustason nousun vaikutukset syntyvyyteen ja tasa-arvoon

Yhteiskunnan kehityksellä ja koulutustason nousulla on selkeä yhteys toisiinsa. Taloudellinen kehitys tarkoittaa Kalemli-Ozkanin (2002: 421) mukaan työntekijöiden yksilöllisen tuotoksen, väestön koon, työntekijäkohtaisen inhimillisen pääoman eli osaamisen sekä työntekijäkohtaisten resurssien kehitystä. Nämä tekijät tehostavat yhteiskunnan toimintaa, mikä puolestaan edellyttää kaiken aikaa yhä osaavampaa työvoimaa. Sellaista puolestaan saadaan panostamalla yhteiskunnassa yhä tehokkaampaan koulutukseen. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kehittyneissä maissa parantunut teknologian kehittymisen myötä lähinnä siitä syystä, että tietotyö antaa naisille suhteellisesti tarkasteltuna miehiin nähden etua. Aiemmin työn fyysisyyden vuoksi miehillä oli suhteellinen etu puolellaan, koska miehet useimmiten ovat fyysisesti naisia vahvempia. Vastaavasti yhteiskunnan kehityksellä on selkeä yhteys myös ihmisten elinikään ja kuolleisuuteen.

Länsimaisten yhteiskuntien voimakas talouskehitys teollistumisen aikakaudelta lähtien on ollut paljolti seurausta siitä, että naisten siirtyminen kotoa työelämään on lisännyt yhteiskunnissa työvoiman saatavuutta. Tämä on osaltaan lisännyt yhteiskuntien tehokkuutta ja samalla taloudellista kokonaishyvinvointia. Vastaavasti työmarkkinoilla naisten ja miesten tasa-arvo on noussut sitä mukaa, kun tietotyön määrä on lisääntynyt, eivätkä miehet enää saa aiempaan tapaan etua fyysisistä ominaisuuksistaan. Kehittyneissä maissa naiset ovat paikoitellen ohittaneet miehet koulutustasovertailuissa. Esimerkiksi Suomessa OECD:n vertailun mukaan naiset ovat kirineet selvästi miesten ohitse koulutustasovertailussa. Samalla suomalaiset naiset ovat (lisäys 30.8.2021: ovat olleet) naisten koulutusvertailussa kansainvälisesti aivan kärkisijoilla.

Vastaavasti Suomessa syntyvyys on ennätysmäisen matalalla tasolla. Naisten koulutustasolla ja syntyvyydellä on tärkeä yhteys keskenään (Lehmijoki 2010: 198). Koulutustason noustessa ja naisten keskittyessä koulutukseen ja työuraan perhe-elämän sijaan lasten määrä laskee. Samalla lastenhankkimisikä kohoaa. Kuten Suomessa on viime vuosina havaittu, yhä useampi saattaa myös tietoisesti olla hankkimatta lapsia, koska kenties yksilölliset preferenssit – kuten vaikkapa ura, harrastukset ja muut elämykset – menevät lastenhankinnan edelle. Aiemmin tämän kaltaista ajattelutapaa ei ole pidetty hyväksyttävänä, sillä lapsia on vanhastaan pidetty vanhuuden turvana. Nykypäivänä kuitenkin tietoinen lapsettomuus on yhä hyväksyttävämpi valinta, ja lastenhankinnan kohdalla uskalletaan puhua lasten vaihtoehtoiskustannuksista ja yksilöllisistä valinnoista ilman että keskustelija leimataan itsekkääksi. Toisaalta Kalemli-Ozkanin (2002: 413) mukaan on esitetty, että syynä syntyvyyden laskuun olisi kehittyneissä maissa perhesuunnittelu, jonka tarkoituksena olisi kontrolloida syntyvyyttä. Tästä on kuitenkin osoitettu tutkimuksissa, että perhesuunnittelu vaikuttaa syntyvyyteen ainoastaan 10−40 %. Lopun katsotaan johtuvan ennen kaikkea muutoksista toivotussa lapsimäärässä (Kalemli-Ozkan 2002: 413).

Lehmijoen (2010: 200−201) mukaan tulojen lisääntyminen vähentää myös kehitysmaissa nopeasti aliravitsemusta, jolla on huomattava yhteys korkeaan imeväiskuolleisuuteen. Imeväiskuolleisuuden laskiessa eliniänodote luonnollisesti automaattisesti kohoaa. Kalemli-Ozkanin (2002: 419) mukaan tutkimukset osoittavat, että tulotason per capita kohoaminen laskee kuolleisuutta. Eliniänodotteen kohoaminen ja imeväiskuolleisuuden määrällinen väheneminen puolestaan laskevat perheiden tarvetta hankkia suurta määrää lapsia siltä varalta, että osa kuitenkin kuolee jo vauvana tai hyvin nuorena, kuten Caldwellin (1976) vanhuusiän turvallisuus -teoria ehdottaa (Kalemli-Ozkan 2002: 412). Tällaiset tekijät vaikuttavat siihen, että lapsimäärä alkaa hiljalleen laskea. Lapsilla on myös kustannusvaikutuksia perheelle, jolloin yhä useampi elossa selviytyvä lapsi tuottaa vanhemmille hyötyjen lisäksi myös taloudellisia rasitteita. Näin ollen vähitellen syntyvyys alkaa tasoittua tasolle, jolla lasten hankkimisen kokonaishyödyt ovat tasapainossa lasten aiheuttamien kustannushyötyjen kanssa.

3.1 Koulutus lisää tehokkuutta ja taloudellista tasa-arvoa

Tasa-arvoa tarkastellaan väestötaloustieteessä sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi myös maiden välisenä tasa-arvona, jossa pyritään selvittämään tasa-arvoa muun muassa kansantulon tai terveydenhuollon toiminnan näkökulmasta. Tulotasa-arvoa voidaan tarkkailla Gini-indeksin avulla. OECD:n (2015) tekemän maidenvälisen vertailun pohjalta Suomi on yhdessä muiden pohjoismaiden ja useiden Euroopan maiden kanssa tulonjakovertailun kärkipäässä, kun mitataan tulonjaon tasaisuutta. Gini-kerroin mittaa tuloerojen määrää, ja mitä pienempi luku on, sitä pienemmät tuloerot eri tuloluokkien välillä ovat. Suomen Gini-kerroin oli vuonna 2015 0,26, jolla sijoituimme maavertailussa seitsemännelle sijalle. Juuri tuloerojen kasvusta Suomessa on puhuttu paljon myös julkisuudessa, mutta ainakaan tämän vertailun perusteella tuloerot eivät ole kasvaneet merkittäviksi. Suuret tuloerot saattavat esimerkiksi lisätä yhteiskunnan turvallisuutta ja epävakautta.

Yhteiskunnallisesti kiinnostava haaste onkin se, miten säilyttää tulotason suhteellinen tasa-arvoisuus ja samalla työelämän kannustavuus niin, että ihmiset kokisivat kannustavaksi myös kouluttautua. Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tuottavuus ja elinajanodote ovat tärkeitä muuttujia ihmisten yksilöllisten koulutuspäätösten näkökulmasta. Vastaavasti koulutuspäätöksillä on vaikutuksia myös tulevien sukupolvien koulutuspäätöksiin, inhimillisen pääoman määrään ja laatuun sekä sitä kautta yleiseen tuottavuuteen. Kun yhteiskunnassa yhä useampi kouluttautuu korkeasti, saavutetaan yhteiskunnalle ja yksilölle itselleen positiivisia ulkoisvaikutuksia muun muassa yhteiskunnan kokonaistuottavuuden kannalta sekä yksilön näkökulmasta vaikkapa lisääntyneenä turvallisuuden tunteena. Juuri taloudellisella tai muulla epävarmuudella onkin katsottu yleisessä keskustelussa Suomessa olevan selkeitä vaikutuksia nuorten perheenperustamispäätöksiin. Teknologinen kehitys, inhimillisen pääoman lisääntyminen ja eliniänodotteen piteneminen näyttävät joka tapauksessa Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tukevan toisiaan.

Vuosien 1960 ja 2000 välisenä aikana Saharan eteläpuolisessa Afrikassa BKT per capita oli lisääntynyt hyvin vähän 1470:sta 1573:een, jossa ymmärtääkseni rahayksikkö on USD, kun taas saman ajanjakson aikana muualla maailmassa BKT per capita oli kaksin- tai kolminkertaistunut. Samana ajanjaksona elinajanodote Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli noussut 41 vuodesta ainoastaan 47 vuoteen. (Becker 2005: 282.) Sekä syntyvyys että kuolleisuus ovat tällä alueella vielä korkealla tasolla. Samalla on huomattava Saharan eteläpuolisen Afrikan suuri syntyvyys ja vähitellen laskevan kuolleisuuden kautta tapahtuva väestönkasvu, joka laskee BKT:ta per capita, vaikka kansantulo kokonaisuutena kohoaakin. Tarkastelujakson aikana elinajanodotteen epätasa-arvoisuus joka tapauksessa maiden kesken laski.

Koko kehitystä ei Beckerin (2005: 289) mukaan voida selittää yksinomaan tulotason nousulla köyhemmissä maissa, vaan kyse on ollut monien – muun muassa tulehdus-, hengitystie- ja ruuansulatuselimistön – sairauksien vähenemisestä. Toisaalta Becker huomauttaa, että esimerkiksi AIDS:in ja joidenkin muiden sairauksien kohdalla terveydellinen epätasa-arvo on kuitenkin lisääntynyt samalla, kun joidenkin sairauksien kohdalla tasa-arvo on parantunut. Syyksi hän näkee terveydenhuollon voimakkaan kehityksen kehittyneissä maissa köyhempiin maihin verrattuna. Beckerin ym. (2005: 278) mukaan maiden väliset vertailututkimukset osoittavat, ettei tulotasoon liittyvä epätasa-arvo maiden välillä ollut kaventunut 1960-luvulta 2000-luvulle tultaessa, vaikka köyhien maiden talouskasvu onkin kehittyneiden talouksien taloutta nopeampaa. Jos jätetään Kiinan ja Intian suotuisa kehitys tarkastelun ulkopuolelle, maiden välisen tulotason per capita epätasa-arvo oli itse asiassa lisääntynyt tarkasteluajanjakson aikana.

Yksinomaan tuloihin tuijottaminen vertailuita tehtäessä näyttää siis antavan vääristyneen kokonaiskuvan kehityksen suunnasta. Samalla kuitenkin terveyden ja sitä kautta eliniänodotteen tasa-arvo osoittautui samojen tilastojen valossa parantuneen merkittävästi maiden välillä samana ajanjaksona (Becker 2005: 279). Toisaalta elintason kohotessa erilaiset henkeä uhkaavat elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, lisääntyvät samalla, kun imeväiskuolleisuus laskee. Kuitenkin terveysteknologioiden ja inhimillisen pääoman voimakas kasvu kehittyneissä yhteiskunnissa on lisännyt terveyden osalta maailmanlaajuista epätasa-arvoa, vaikka elinajanodotteen osalta epätasa-arvo onkin tasoittunut.

3.2 Kuolleisuuden lasku ja taloudellinen hyvinvointi

Kuolleisuuden lasku, joka toteutuu koulutuksen ja ymmärtääkseni imeväiskuolleisuuden vähenemisen kautta, edistää taloudellista kasvua. Vaikka kuolleisuus kehittyvissä maissa laskee, ihmiset pysyvät edelleen epävarmoina lasten selviytymisen osalta, minkä johdosta syntyvyys säilyy jonkin aikaa korkealla tasolla. Vähitellen vanhemmat kuitenkin alkavat priorisoida määrällisesti korkean syntyvyyden sijaan lasten yhä korkeampaa “laatua”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi panostuksia koulutukseen, mikä nostaa lasten kustannuksia. Samalla lasten määrä putoaa. (Kalemli-Ozkan 2002: 431.) Kalemli-Ozkanin (2002: 431) mukaan tämä johtaa useisiin kiinnostaviin tasapainotiloihin, joista voidaan mainita esimerkiksi matalien tulotasojen maissa tulotason per capita nousun vaikutus väestönkasvuun tulotason kohoamisen laskiessa kuolleisuutta ja syntyvyyden säilyessä edelleen korkealla tasolla epävarmuuden vuoksi. Vastaavasti väestönkasvu laimentaa resursseja, josta seuraa matalampi tulotaso per capita.

Voisiko tällainen tasapainotila johtaa yhteiskunnalliseen tilaan, jossa tulotaso säilyy matalana resurssien puutteen vuoksi, jolloin myös vanhempien halu saada useita lapsia säilyisi ennallaan? Joka tapauksessa on esitetty, että kuolleisuuden lasku olisi se syy, joka sysäisi talouden kasvuun. Toisaalta talouden kasvu pienentää myös kuolleisuutta. Myös erilaiset poikkeustilanteet voivat horjuttaa tavanomaista demografisen transition kehitystä. Kalemli-Ozkan (2002: 431) antaa esimerkin Botswanasta ja Etelä-Afrikasta, joissa jopa 36 % nuorista aikuisista on HIV-positiivisia. HIV:n ohella malaria on näissä maissa yleinen kuoleman aiheuttaja. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lasten syntyvyys on säilynyt edelleen korkealla tasolla, vaikka väestöllinen transitio on käynnistynyt ja imeväiskuolleisuus on useimmissa maissa saatu laskemaan. Toisaalta monissa maissa − kuten Nigerissä, Sierra Leonessa ja Afganistanissa − myös äitikuolleisuus on pysynyt korkealla tasolla.

Kuten edellä olen kuvannut, syntyvyyden ollessa korkealla tasolla huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin, mikä rajoittaa taloudellista kehitystä. Etenkin naisten mahdollisuudet kouluttautua ja panostaa omaan työuraansa ovat rajalliset, kun koti ja lapset vievät kaiken ajan. Elinajanodotetta tarkasteltaessa on huomioitava vielä kansallisuuksia tarkempi taso. Esimerkiksi tuloluokittain tarkasteltuna Suomessa ylimmän tuloviidenneksen elinajanodote 35-vuotiailla on korkein, kun taas alimpaan tuloviidennekseen kuuluvien elinajanodote on lyhyin. Alkoholista johtuvat kuolemat ovat jo pitkään olleet suurin yksittäinen kuolinsyy työikäisten suomalaismiesten keskuudessa. Erilaiset päihteiden käytöstä johtuvat ongelmat näkyvät tilastoissa muuallakin, sillä esimerkiksi Itä-Euroopassa eliniänodotteen kehitys on jäänyt jälkeen monista muista maista. Vastaavasti Yhdysvalloissa valkoisen väestönosan huumeiden ja muiden päihteiden käyttö näkyy kuolleisuustilastoissa esimerkiksi 50−54-vuotiaiden keskuudessa.

Kuolinsyitä tarkasteltaessa epidemiologisesti voidaan havaita myös selkeitä muutoksia. Siinä missä aikaisemmin tarttuvat taudit ovat olleet merkittävin kuoleman aiheuttaja, nykyisin kehittyneissä maissa merkittävin kuolinsyy ovat ei-tarttuvat taudit. Tällaisia ovat muun muassa elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit sekä erilaiset syöpätaudit. Tämä kuvastaa nähdäkseni selkeästi sitä, että maailmanlaajuisesti terveydenhuollossa on tapahtunut merkittäviä kehitysaskeleita siihen suuntaan, että tarttuvia tauteja on saatu vähennettyä. Vastaavasti kuitenkin elintason kohoaminen näkyy ei-tarttuvien tautien lisääntymisenä, jossa vastaavasti kehittyneet maat ovat terveydenhoidon osalta etulyöntiasemassa.

4. Lopuksi

Väestölliset muutokset ovat suuria ja useimmiten säännöllisiä. Köyhät maat seuraavat kehityksen suunnassa rikkaampia verrokkejaan mutta etenevät hitaammin. Kehityksen hitaus saattaa johtua siitä, että hidas väestöllinen kehitys hidastaa talouskehitystä ja päinvastoin (Lehmijoki 2010: 212). Väestöllistä transitiota ja talouden kasvua tarkasteltaessa olennainen huomio on se, että muuttujat vaikuttavat toisiinsa molemmin päin, ja kehitys suuntautuu aina kohti jonkinlaista tasapainotilaa. Monien muuttujien yhteisvaikutuksesta muodostuukin pitkän aikavälin kierre, joka voi olla positiivinen, negatiivinen tai jotakin siltä väliltä. Kehitysmaissa positiivisen kierteen aikaansaamiseksi kestävällä tavalla on erityisen tärkeää panostaa naisten koulutukseen ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan yhteiskunnassa. Toisaalta suotuisaa kehitystä hidastavia tekijöitä ovat esimerkiksi kulttuuriset traditiot, joissa sukupuolirooleille on asetettu tiukat rajat.

Talouden suotuisa kehittyminen tarkoittaa samalla yhteiskunnan tehokkuuden lisääntymistä. Usko talouteen muuttaa vaikkapa kuluttajien ostokäyttäytymistä ja ihmisten luottamusta oman taloutensa vakauteen. Yhteiskunnan tehokkuuden lisääntyminen ei nähdäkseni kuitenkaan yksinomaan tarkoita yhteiskunnan jäsenten auvoisaa uskoa talouden suotuisaan jatkuvuuteen. Pikemminkin yhteiskunnan toiminnan tehostuminen lisää samalla epävarmuutta tulevaisuuden kehityssuunnista ainakin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yhä useammalla työnäkymät ovat yhä epävarmempia ja toisaalta asuinkustannukset ovat paikoitellen varsin kovat. Epävarmuus voi hyvinkin olla yksi syy matalaan syntyvyyteen, joka uhkaa tulevaisuudessa työvoiman saatavuutta. Jo tällä hetkellä puhutaan siitä, että suotuisan talouskehityksen yksi kompastuskivi Suomessa on työvoiman saatavuus. Vastaavasti Suomessa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti vanhusväestöön.

Elämme keskellä digitalisoituvaa ja robotisoituvaa yhteiskuntaa, jossa kaikille yhteiskunnan jäsenille ei ilmeisestikään riitä tulevaisuudessa töitä. Pitkään jatkunut 2010-luvun taantuma on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että ihmiset näkevät tulevaisuuden epävarmempana kuin ennen. Samalla keskustellaan maapallon ylikansoittumisesta, ihmiskunnan liiallisesta kulutuksesta maapallon resursseihin nähden sekä vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Samalla työelämän kohonnut vaatimustaso ja epävarmuus omasta jaksamisesta voi vaikuttaa siihen, että ihmiset arvostavat vapaa-ajallaan muunlaisia elämyksiä kuin kuluttavaa lapsiperheen arkea. Moni voi myös pohtia, tahtooko ylipäätään tuoda lapsia maailmaan, jota niin monenlaiset mahdolliset ongelmat tulevien vuosikymmenten ja -satojen aikana uhkaavat.

Toisaalta epävarmuuden ohella oman elämän elämyksellisyys vaikuttaa todennäköisesti siihen, että lastenhankkimista lykätään tuonnemmaksi – tai jopa luovutaan lapsihaaveista kokonaan. Elämältä halutaan kenties enemmän kuin lapsiperhearkea, jossa vanhemmat monesti joutuvat luopumaan omista unelmistaan lastensa hyväksi. Lasten hankkiminen vie paitsi aikaa, myös rahaa. Vaihtoehtoiskustannusta pohtivat kenties priorisoivat oman elämänsä elämyksellisyyttä lastenhankinnan kustannuksella. Yleisesti ottaen taloudellinen kehitys ja tasa-arvon lisääntyminen eri yhteiskunnissa lisäävät muun muassa naisten mahdollisuuksia saada koulutusta ja nousta korkeisiin virkoihin. Suomessa naisten koulutustaso on maailmanlaajuisesti erittäin korkea, ja se on ohittanut jo ajat sitten miesten vastaavan. Kuten edellä on mainittu, korkea koulutustaso ja keskittyminen työuriin laskevat syntyvyyttä. Suomessa ihmetelläänkin parhaillaan sitä, minkä vuoksi lasten syntyvyys on laskenut dramaattisesti etenkin pääkaupunkiseudulla. Yhä useampi hedelmällisessä iässä oleva mies tai nainen ei välttämättä pidäkään lasten hankkimista lainkaan tavoittelemisen arvoisena vaihtoehtona. Tällaista ajattelua ei perinteisesti ole pidetty välttämättä edes hyväksyttynä ajattelutapana. Nykyisin kuitenkin on yhä hyväksyttävämpää keskustella lasten aiheuttamista kustannuksista ja vaihtoehtoiskustannuksista sekä pohtia, haluaako panostaa kustannusten verran mieluummin lapsiin vai kenties itseensä.

Koulutus, parantuneet työskentelymahdollisuudet sekä pitenevä eliniänodote ja pienentyneet imeväiskuolleisuusluvut laskevat syntyvyyttä. Talouskasvuun kuuluu olennaisesti inflaatio – siis hintatason vähittäinen nousu. Näin ollen kehittyneissä talouksissa ei edes ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia yhtä paljon lapsia kuin ennen. Jos ajatellaan vaikkapa Helsingin korkeita asuinkustannuksia, kiireistä elämänmenoa ja työelämän yhä kasvavia vaatimuksia, yhä useammalla pariskunnalla tuskin on edes taloudellisia mahdollisuuksia hankkia lapsia. Tarkoittaahan perheen koon kasvaminen usein esimerkiksi tarvetta hankkia suuremmalle perheelle sopivampi asunto tai auto. Jopa asuntopolitiikan jonkinlainen epäonnistuminen pitkällä tähtäimellä on vaikuttanut siihen, ettei sopivia asuntoja perheille välttämättä ole edes saatavilla – puhumattakaan hintatason sopivuudesta. Kun vielä joitain vuosia sitten kuviteltiin, että lapsiperheet haluaisivat asua pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevissa kehyskunnissa, viime vuosina tämä niin sanottu käänteinen Nurmijärvi-ilmiö on saanut yhä useammat lapsiperheet muuttamaan kaupunkien keskustoihin hyvien palveluiden ja kulkuyhteyksien äärelle.

Lähteet

BECKER G. S., T. J. PHILLIPSON & R. R. SOARES 2005: The Quantity and Quality of Life and the
Evolution of World Inequality. American Economic Review 95, 277−291.

CERVELLATI M. & O. SUNDE 2005: Human Capital Formation, Life Expectancy and the Process of
Development. American Economic Review 95(5), s. 1653−1672.

HALKO, MARJA-LIISA, ANNE MIKKOLA & OLLI-PEKKA RUUSKANEN (toim.) 2010: Naiset, miehet
ja talous. Gaudeamus, Helsinki.

KALEMLI-OZKAN, SEBNEM 2002: Does the Mortality Decline Promote Economic Growth? Journal of
Economic Growth 7(4), sivut 411−439.

Lehmijoki, Ulla 2010: Väestöllinen transitio muuttaa maailmaa. Teoksessa Halko, Marja-Liisa, Anne Mikkola & Olli-Pekka Ruuskanen (toim.) Naiset, miehet ja talous. Sivut 197−212.

OECD 2015: Income Distribution Database. Verkkojulkaisu osoitteessa http://www.oecd.org/social/income-distribution-database.htm. Luettu 26.5.2018


1Preston-käyrä: Samuel H. Preston havaitsi 1970-luvulla eliniänodotteen olevan yhteydessä kansantuotteeseen. Bruttokansantuotteen per capita suhdetta eliniänodotteeseen kutsutaan Prestonin mukaan Preston-käyräksi (Lehmijoki 2010: 199). Preston-käyrä soveltuu kaikkien väestöllisten muuttujien (imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu) tarkasteluun.

Rapautuiko koulutuksen tasa-arvo jo?

Aamun Hesarissa 18.11.2018 on mielenkiintoinen uutinen, jossa psykologian emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja psykologian tohtori Aino Saarinen ruotivat peruskoulua koskevaa tuoretta (vielä julkistamatonta) tutkimusta ja uusien oppimismenetelmien tasa-arvoa. Heikentyneiden oppimistulosten taustalta on löydetty digitaalistumisen ja muiden muodikkaiden opetusmenetelmien lisääntyminen oppimisessa. Parhaimmillaan ne ovat menetelminä erinomaisia, mutteivät suinkaan sovi kaikille, kuten tutkimus näkyy lehtijutun perusteella osoittavan. Tämä keskustelu on mielestäni joka tapauksessa jatkumoa samalle aihepiirille, josta taannoin kerrottiin Hesarissa ammatillisen koulutuksen osalta: koulutus eriarvoistuu vauhdilla. Pääsyy tähän eriarvoistumiseen on nähdäkseni siinä, ettei osa opiskelijoista kykene ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, mitä juuri digitaalisuus ja ilmiöoppimisen kaltaiset modernit opetusmenetelmät vaatisivat. Yhteiskunnan kiihtyvä vaatimustaso joka tapauksessa ajaa siihen suuntaan, että vastuuta sysätään nuorille yhä aikaisemmin. Siinä sitä sitten kilvan ihmetellään, kun osa kykenee vastuun ottamaan samalla kun toiset eivät edes tiedä, mitä se semmoinen vastuu tarkoittaa.

koulutarvikkeet
“Vanhassa vara parempi”, sanoi jo vanhan kansan sananlasku.

Ammatillisen opettajan näkökulmasta nyt puheena oleva tutkimus ei aiheuta erityisiä ihmetysreaktioita, joskaan ei riemunkiljahduksiakaan. Kirjoitin aiheesta blogissani pienen pamfletin 5.10.2018, jossa muun muassa pohdin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja yhteiskunnan vahvuuksia menneinä vuosikymmeninä. Peräänkuulutin maalaisjärjen käyttöä kasvatuksessa ja koulutuksessa niin kouluissa kuin kotonakin. Jos minulta kasvatuksen ammattilaisena kysyttäisiin, heivaisin ihan ensimmäiseksi monista vuorovaikutustilanteista mobiililaitteet ja sosiaaliset mediat huis hittoon. Saattaisin jopa ottaa käyttöön ihan perinteiset lyijykynät ja ruutupaperivihot, ja joka tapauksessa lisäisin lukemista, kuuntelemista, kyselemistä ja vastaamista.

Olen keskustellut opetusmenetelmistä usein myös opettajakollegoideni kanssa. Olemme ihmetelleet, miten kaikki entinen on saatu näyttämään niin huonolta ja kaikki uusi tavoittelemisen arvoiselta. Samasta aiheesta kirjoitti myös Arno Kotro omassa 6.4.2018 päivätyssä Opettaja-lehden kolumnissaan. Sen vuoksi olenkin hyvilläni, että tärkeään aiheeseen pureudutaan nyt oikein tutkimuksen voimin – ei ainoastaan musta tuntuu -tyyppisellä hymistelyllä, jossa kaikki uusi on että “WAU” ja kaikki entinen että “YÄK, en syö”. Samalla lähetän Arkadianmäen “viisaille” oman lyhyen oppimäärän viestini: Älä myy halvalla tai heitä pois (lue: leikkaa) sellaista, minkä arvoa et ymmärrä tai itse pysty arvioimaan. Jo aikoinaan urheillessani opin keskeisen opin, joka kuului seuraavasti: “Voittavaa taktiikkaa ei kannata muuttaa.”

Kohti eriarvoistuvaa koulutusta

Kuten Hesarin jutussakin sanotaan, digitaalisuuden pitäisi kouluympäristössä palvella oppimista – ei olla itseisarvo sinänsä. Sanotaan tämä vielä selkokielellä: digitaalisuuden tulee olla väline oppimiseen. Jos se toimii ja aikaansaa pysyvää ajatusrakenteiden kehittymistä suotuisaan suuntaan, upeaa. Jos taas digitaaliset välineet hajottavat oppijan keskittymistä, aikaansaavat levottomuutta ja estävät oppimista, kuten nyt ollaan tutkimuksessa havaitsemassa (ja käytännön opetustyössä jo ajat sitten), on syytä harkita vakavasti pitäytymistä perinteisessä opettajalähtöisessä mallissa, jossa opettaja kykenee varmistamaan oppilaiden pysymisen mukana opetuksessa.

Osalle omista opiskelijoistani opettajajohtoinen oppimisen malli on jo aivan tuntematon käsite, eikä valtaosa oppimisensa kanssa ongelmissa olevista kykene digivälineriippuvuutensa keskellä keskittymään mihinkään oppimista edistävään. Niinpä osalle opiskelijoista ammatillinen koulutus tarjoaa ainoastaan videoiden katselua, pelaamista tai musiikin kuuntelua päivästä toiseen rästitehtävien karttuessa. Useille ryhmilleni pyrin lisäämään elämää tässä maailmassa ainakin toviksi lukemalla heille ääneen, jolloin digivälineet laitetaan kokonaan pois opiskelijoiden ulottuvilta. Tämä rauhoittaa oppimistilanteen oitis lukuhetken ajaksi.

Gaussin kellokäyrän toisessa ääripäässä ovat ne opiskelijat, jotka osaavat ja hahmottavat laajoja kokonaisuuksia tuosta noin vain. Eli kyse on juuri siitä, mistä Hesarin jutussa kerrotaan: koulutus eriarvoistaa opiskelijoita. Huippuopiskelijat ovat motivoituneita, tuntevat itselleen sopivat oppimistavat ja käyvät säännöllisesti koulua. Heikot eivät kykene keskittymään tai osallistumaan oppimistapahtumiin oikeastaan lainkaan. Pahimmillaan he stressaantuvat entisestään, kärsivät univaikeuksista ja ryhtyvät lintsaamaan. Tällainen kierre lisää eriarvoistumista entisestään.

Perinteet kunniaan

Taannoin Yle uutisoi, että kirjoja lukevien nuorten sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, kun taas lukemattomien vain 15 000. Nämä tulokset hätkähdyttävät. Vaikka samaisessa uutisessa pehmiteltiin varsinaista ongelmaa, kyse on siitä, että digitaalisessa ympäristössä keskittyminen hajautuu jatkuvasti erilaisten aktiviteettien kesken. Perinteistä kirjaa luettaessa keskittyminen pysyy tiiviisti lukemisessa. Myös vaikkapa iltasatujen lukeminen yhdessä on tehokasta sanavaraston kehittymisen ja turvallisen yhdessäolon kannalta. Laaja sanavarasto mahdollistaa myös monenlaisten muiden taitojen suotuisan kehittymisen, sillä lukeminen kehittää abstraktia hahmotusta ja luetun ymmärtämistä. Tätä tarvitaan myös matemaattisissa tehtävissä.

Kyse ei siis ole mistään kovin ihmeellisestä rakettitieteestä. Itse asiassa valtavan suuria asioita voitaisiin saada kansallisella tasolla aikaan pienellä vaivannäöllä, josta voitaisiin saavuttaa hyötyjä monilla muillakin yhteiskunnan tasoilla. Ja ennen kaikkea on syytä arvostaa perinteitä siinä, mitä opetukseen tulee. Toki monessa asiassa ollaan menty myös suotuisaan suuntaan, eikä mielestäni ikinä ole tarvetta palata niin kauas menneisyyteen, että karttakepit viuhuisivat ja oppimistilanne olisi pelottava. Sen sijaan tietyt rajat ja perinteikkäät mallit oppimisessa ja opetuksessa ovat edelleen relevantteja – ja parhaimmillaan niitä voidaan maustaa moderneilla menetelmillä. Lopettaisin kuitenkin välittömästi opettajalähtöisen opetustilanteen demonisoinnin.

Pamfletti: Maalaisjärkeä ja aikaa kasvatukseen ja vuorovaikutukseen – yhteiskunnassa, koulussa ja kotona

Kuten ehkä tiedät, työskentelen ammatillisena opettajana Business College Helsingissä. Erityis-alojani opetuksessa ovat äidinkieli, viestintä ja psykologia, joiden lisäksi olen opettanut liikuntaa ja terveystietoa. Suomen kielen varsinaisen tutkintoni lisäksi olen opiskellut sivuaineinani muun muuassa laajan sivuaineen psykologiaa sekä lyhyet sivuaineet kasvatustieteessä ja erityispedagogiikassa. Lisäksi olen opiskellut ammatillisen opettajan pätevyysopinnot Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja paljon, paljon muuta. Päätoimisena tuntiopettajana olen työskennellyt nyt yhteensä kolmisen vuotta aloitettuani opetus-urani lokakuussa 2015 silloisessa Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa – nykyisessä Business College Helsingissä.

Opintojeni ohella olen tarkastellut ja pohtinut suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia menneinä vuosina, jolloin itse olen käynyt koulua ja opiskellut. Oman näkemykseni ja myös OECD:n PISA-testien mukaan suomalainen koulutusjärjestelmä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa tuottanut erinomaisia tuloksia, mistä osoituksena on testitulosten ohella maamme 1900-luvun suoranainen taloudellinen ihme. Toki koulutuksen lisäksi talouden rakenne on ollut monin tavoin hyvin erilainen, ja menestyksen taustalla on ollut valtavasti menneiden sukupolvien ahkeraa työtä.

Nähdäkseni koulutuksen osalta erinomaisiin tuloksiin on kuluneina vuosikymmeninä päästy melko kustannustehokkaalla mallilla, mutta kun kansainvälistä menestystä alkoi tulla, alettiin itsekin tutkia tehokkaammin syitä omaan menestykseen. Kun tarpeeksi tutkii ja ryhtyy sörkkimään jo valmiiksi toimivia asioita, lipsahdetaan helpohkosti jäykkyyteen, jossa pienetkin kustannussäästöt saavat pahasti hallaa aikaan. Joku voisi sanoa, että rentous puuttuu ja “puristetaan mailaa liiaksi”. Seuraavassa pohdinkin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestyksen kulmakiviä, ja toivon oheen kiinnostavia näkemyksiä.

Mihin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys on perustunut?

tytöt koulussa.jpg
Läheskään aina emme tarvitse digitaalisia välineitä. Suosittelen itse kullekin perinteisten asioiden kokeilemista.

Opintojeni ja kokemukseni pohjalta avaan pelin kuvailemalla muutamia sellaisia tekijöitä, joihin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja sitä kautta yhteiskunnan menestys on mielestäni nojannut. En nimittäin halua irrottaa koulutusta erilliseksi saarekkeeksi muusta yhteiskunnasta. Sanoisin, että koulutuksen menestyksen pohja on saavutettu erittäin yksinkertaisilla maalaisjärkisillä ja varsin edullisilla asioilla, jotka ovat luoneet pohjan lasten ja nuorten monipuoliselle taitojen kehittymiselle. Tähän ei luultavasti tarvittu määrärahoja, vaan ennemminkin puhdasta aikaa ja rakkautta.

1. Maalaisjärkinen yhteistyö koulun ja kodin välillä

Koulun ja kodin välille tarvitaan saumatonta yhteistyötä sekä maalaisjärkeä. Koulutusta ja kasvatustehtävää ei menneinä vuosina ulkoistettu kouluille, kuten se tänä päivänä näkyy monissa tapauksissa olevan. Tämän päivän yhteiskunnassa tehokkuuden ja työelämän vaatimusten lisääntyminen on selvästi vähentänyt vanhempien kykyä viettää aikaa lastensa kanssa. Tästäkin yhteisestä ajasta digi-laitteet vievät niin aikuisten kuin lastenkin huomiota pois luontaisesta vuorovaikutuksesta, ja ongelmat voivat kasaantua lasten hakiessa huomiota, jota eivät ehkä muuten saa. Luonnollinen ja kiireetön vuorovaikutus edellyttää näet aitoa ja vilpitöntä kiinnostusta toisiamme ja toistemme asioita kohtaan. Kun kysyt, mitä toiselle kuuluu, ole kiinnostunut hänen vastauksestaan. Älä ainakaan käännä katsettasi puhelimeesi.

Stressi, univaikeudet ja keskittymiskyvyn puute toistuvat omassa työssäni hyvin usein nuorten kanssa keskustellessani. Mielestäni nuorten ei pitäisi joutua kokemaan mitään näistä, vaan heidän pitää saada viettää tasapainoista, mukavaa ja vapaata fiksun nuoren ihmisen elämää ilman suurempia suorituspaineita. Tässä on mielestäni yhteiskunnallisen mission paikka: haluan omasta puolestani auttaa omia opiskelijoitani keskittymään tekeillä oleviin asioihin tahtia hidastamalla. Toivon mahdollisimman monen vanhemman osallistuvan tällaiseen kiireettömän mutta aikaansaavan elämän tukemiseen kotona. Jos digilaitteiden sijaan ei tahdo löytyä mitään muuta tekemistä, niin iltasadun lukeminen, lautapelin pelaaminen, ongelle meneminen tai keskustelu mistä tahansa asioista yhdessä voi tarjota sellaista yhteistä tekemistä, joka muistetaan vielä vuosien päästäkin. Voit aloittaa vaikkapa vanhasta kunnon sadusta, jossa jänis ja kilpikonna juoksivat kilpaa.

2. Lukutaito on kansalaistaito

Lukutaito on tärkeä taito mitä tahansa sitten opiskeletkin tai teetkin. Lukutaitoon ja luetun ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti kielellinen taitavuus, jollaista ei voi ostaa kaupasta. Tai oikeastaan… melkeinpä voikin. Kyllähän kirjoja ja lehtiä kaupasta saa ostettua. Niiden lukemiseen vain tarvitaan keskittymistä ja aikaa. Positiivisen suhtautumisen lukemista kohtaan voi myös opettaa lukemalla lapselle iltasatua tai vaikkapa tilaamalla hänelle Aku Ankka -lehden. Moni lapsi on menneinä vuosina oppinut lukutaidon Aku Ankan parissa. Iltasadun lukeminen on muuten erittäin nerokas juttu kielitaidon kannalta. Se on samalla yhteistä tekemistä, se ei maksa mitään eikä rasita ketään, ja se tarjoaa kielellisiä mielikuvia juuri ennen nukahtamista. Unen aikana aivoihin päivän aikana tullut kielellinen informaatio jäsentyy ja järjestyy uudelleen, ja viimeiseksi ennen nukahtamista kuultu tarina oletettavasti jäsentyy erinomaisesti aivoihin.

Tällainen menneiden vuosien kodeissa lukeminen ja lukemaan kannustaminen loi nähdäkseni erittäin vahvan pohjan kielelliselle taitavuudelle, josta on tutkitusti monipuolista hyötyä eri oppiaineissa. Jopa matemaattisten ongelmien ratkaiseminen edellyttää kielellistä taitavuutta ja abstraktien asioiden kielellistä hahmottamista. Suosittelenkin lämpimästi suopeaa ja kannustavaa suhtautumista lukemista kohtaan, ja tässäkin tapauksessa digitaalisten välineiden laittamista sivuun.

3. Mielikuvitukseen ja ongelmanratkaisuun kannustaminen aidossa vuorovaikutuksessa

Suomalaiselle kulttuurille ainutlaatuisen nerokas tapa on keskustella lapsen kanssa kysymyksin, joissa aikuinen haastaa lapsen ratkaisemaan pieniä kielellisiä ongelmia. Monessa muussa kulttuurissa, vaikkapa Aasiassa, lapselta kysytään asioita ainoastaan silloin, jos halutaan saada häneltä vastaus kysymykseen. Meikäläisittäin keskustelu saattaa mennä vaikka seuraavaan tapaan:

– Mikäs se sinulla on siinä? (vaikka hyvin tiedetään, että pallohan se siinä pienissä käsissä on)
– Pallo.
– No niinpä onkin, onpa se hieno. Keneltä sinä sait sen?
– Äidiltä.
– Mitä sinä ajattelit sillä tehdä?
– Vierittää.
– Haluaisitko ojentaa sen vaikka Ville-sedälle, kun Ville-setäkin haluaisi ihastella sitä. Muistatkos, kuka on Ville-setä?

Tällainen keskustelu edellyttää pienimuotoista ongelmanratkaisua, joka saa pienen ihmisen aivonystyrät työskentelemään kiivaasti. Hän myös luultavasti kokee, että hänen kanssaan halutaan käydä keskustelua. Tämä tukee lapsen kehitystä, koska hän kokee samalla itsensä arvokkaaksi keskustelun osapuoleksi. Kukapa meistä ei haluaisi tuntea itseään arvokkaaksi – olimmepa isoja tai pieniä? Pyrinkin keskustelemaan mahdollisimman paljon lasten ja nuorten kanssa aina, kun heitä on jossakin lähettyvillä. Puhelinta en tarvitse silloin ollenkaan, eli palaan tässä siihen kirjoitukseni alussa mainitsemaani kasvatuksen maalaisjärkisyyteen.

4. Vanhojen hyvien opetusmallien säilyttäminen uusien muotivirtausten ohella

Urheiluvalmennuksessa tyypillinen toteamus on, ettei voittavaa taktiikkaa kannata mennä muuttamaan. Jos asiat toimivat, kannattaa jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Toki tieto oman menestyksen syistä on tärkeää siltä varalta, että kilpailutilanne muuttuu äkisti kiperämmäksi. Tällöin voidaan tarvittaessa tehdä korjaavia toimenpiteitä.

Suomessa koulutukseen ja akateemiseen tutkimukseen käytettäviä määrärahoja on viimeisen vuosikymmenen aikana leikattu roimasti. Tämä on yksiselitteisesti typerää ja lyhytnäköistä politiikkaa. Samaan aikaan suomalaisen koulutuksen menestystä on alettu yhä tarkemmin mitata PISA-testien ja korkeakouluvertailuiden avulla, jolloin keskiöön on noussut nimenomaan se, mitä kouluissa tapahtuu. Samalla kotien olennaisen tärkeä merkitys lapsen kehitykselle ja kasvulle on lipsahtanut keskustelussa sivuraiteelle. Samalla digimaailman tarjoama ärsykkeiden tulva on lävähtänyt niin koulumaailmaan kuin koteihinkin, mikä heikentää keskittymistä – jos ette usko, niin tulkaa katsomaan kouluun tai seuratkaa tilannetta kotona.

Digitaalisuuden, tehokkuusvaatimusten ja tulosten mitattavuuden lisääntyminen ovat nähdäkseni keskeisiä syitä sille, että suomalaisessa koulutuksessa heitetään laidan yli erinomaisen toimivia perinteikkäitä opetusmenetelmiä ja korvataan niitä uusilla muotivirtauksilla. En sano, etteivätkö uudet välineet ja järjestelmät toimisi, mutta vanhoissa opetusmenetelmissä ei välttämättä ole mitään vikaa. Haluan tässä yhteydessä nostaa uudelleen lukuun Arno Kotron taannoisen kolumnin Opettaja-lehdestä, jossa kuvataan tätä tismalleen samaa tilannetta.

5. Kotikasvatuksen ja koulutuksen arvostuksen nostaminen keskiöön

Menneinä vuosina koulutusta arvostettiin, ja erityisesti nykypäivänä kouluttautumisen ja ennen kaikkea osaamisen merkitys on erityisen tärkeä. Maamme korkeaa ja ilmaista koulutusta on syytä arvostaa niin, että pyrimme kokonaisvaltaisesti tukemaan ihan jokaisen ihmisen kiinnostusta oppimista kohtaan – olipa roolimme sitten poliitikko, opettaja tai vaikkapa se tärkein kasvattaja, lapsen tai nuoren oma huoltaja. Onkin syytä nostaa keskiöön niin laadukas kotikasvatus kuin opetuskin, joiden merkitystä kokonaisuudessa tuskin voi kylliksi korostaa. Uskon, että sillä ihan tavanomaisella maahamme kuuluvalla maalaisjärjellä pystymme kukin nostamaan tasoamme kasvatustehtävässä, ja yhteispelillä parantamaan saavutettavia tuloksia. Näin uskon, että saamme yhä useamman nuoren ohjattua pois syrjäytymisen polulta kohti yhteiskunnan keskiötä.

Lopuksi

Nähdäkseni yhteiskunnassamme ja koulutusjärjestelmässämme meillä on siis edelleen kaikki palaset olemassa, joiden avulla voimme halutessamme parantaa päivittäisen toimintamme kautta koko koulutusjärjestelmän toimivuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Onnistuminen kuitenkin edellyttää muutamia aivan keskeisiä muutoksia nykymenoon, jossa emme kuule emmekä näe toisiamme. Itse asiassa olen toisinaan miettinyt, näemmekö enää kohta itseämmekään paetessamme ja piiloutuessamme kaikkien niiden digitaalisten härveleidemme taakse.

Toivon, että voimme tulevaisuudessa yhä useammin ja oikein luvan kanssa hidastaa tahtia ja keskittyä siihen laadukkaaseen ja monivivahteiseen vuorovaikutukseen, jonka väliin eivät kohinan aiheuttajiksi änge lukuisat digitaaliset kanavat ja applikaatiot. Kehotan meitä kaikkia keskittymään paremmin kulloinkin tekeillä olevaan asiaan jatkuvan multitaskingin sijaan. Ainakin itse olen viime aikoina kokenut runsaasti onnistumisen elämyksiä viettäessäni enemmän aikaa virtuaalitodellisuuden sijaan reaalimaailmassa. Tämäkin kirjoitus tuli keskittyneesti kirjoitettua lähes yhdeltä istumalta, joskin sen suunnittelu pääkopassa oli aloitettu jo kenties vuosia sitten.