Tag: lukeminen

matkailua mielikuvituksessa lukemalla

Posted on by Ville Kilpiä

Teen tässä parhaillani kirjallisuuden aineopintoihini liittyen Kirjallisuudentutkimuksen teoriat ja menetelmät -kurssia, johon kuuluu aktiivista verkkokeskustelua. Minun ja muutaman opiskelijakollegani aiheena on ollut kulttuurintutkimus, joka onkin virittänyt hyvin kiinnostavan keskustelun aina tieteen politisoitumisesta ihmisoikeuksiin ja teosten luentaan. Kyseiseen keskusteluun liittyen päätin julkaista aiemmasta Itsensä johtaminen -kurssin kurssityöstä myös kirjallisuudentutkimukseen mielestäni erittäin osuvan osion Gaston Bachelardin kuvallisesta fenomenologiasta. Kyse on lähinnä siitä, millä tavoin me mielikuvituksessamme matkailemme vaikkapa lukiessamme tai muutoin kuvitellessamme asioita. Voimme suorastaan lentää läpi harmaan kiven kuvitelmissamme, vaikka oikeassa elämässä tulisi ainakin otsaan kuhmu.

Äidinkielenopettajana useita vuosia toimittuani olen hyvin huolissani siitä, millä tavoin ennen kaikkea nuoret lukemaan tottumattomat heittäytyvät mukaan kirjojen tapahtumiin – jos nyt sattuvat joskus kirja-nimisen kapistuksen käteensä ottamaan. Vai osaavatko he heittäytyä lainkaan? Ajattelepa lukevasi kirjaa niin, että ainut kokemasi on toinen toistaan seuraavat tekstirivit ja sivut. Voisiko enää kuolettavampaa tekemistä olla? Vaan entäpä jos heittäydyt lukukokemukseesi kuvitellen tapahtumat ja henkilöt sellaisina, jollaisiksi mielikuvituksesi ne luo. Koko homma muuttuu kertaheitolla kiinnostavammaksi. Voit lennähtää arkisesta maailmasta hetkessä vaikka nostalgiselle 1980-luvulle, turvallisesti sota-aikaan tai suorastaan täydelliseen mielikuvitusmaailmaan, jollaista ei muutoin olisi edes olemassa. Toki voit kokea samanlaisia mielikuvia myös katsomalla elokuvaa, mutta aivan samanlaisesta mielikuvittelusta ei tällöin ole kyse.

Itse luen parhaillani Tommi Liimatan Jeppistä, jossa nimenomaan matkaan kuvitelmissani omiin kokemuksiini samanikäisenä ala-asteen ekaluokkalaisena.

Tommi Liimatan Jeppis on minusta kerronnaltaan niin valloittavaa 1980-luvun kuvausta, että lukeminen väistämättä vie ajatukset menneisiin aikoihin ja saa miettimään, mistä kirjoja lukematon jääkään paitsi.

Seuraavassa on katkelma Bachelardin kuvallisesta fenomenologiasta. Tämän siis kirjoitin Itsensä johtamisen kurssin esseeseeni. Tämä muiden koulutöideni tavoin on kulkenut läpi Turnitin-plagiaatintunnistuksen, eikä tekstiä tietenkään muutenkaan sovi kopioida. Sen sijaan siitä voi saada ajatuksia mielikuvittelusta.

(Edit 16.1.2022: Ja nyt kun tarkemmin tekstin julkaistuani katson, niin tulin julkaisseeksi saman osion jo aiemmin edellisessä blogipostauksessani. Mitäpä tuosta. Kertaus on opintojen äiti, sanoi jo äiti aikoinaan.)

Gaston Bachelardin kuvallisesta fenomenologiasta

Bachelardin (kts. Nevala & Pietiläinen 2018: 211) mukaan kuvat, jollaisiin voidaan lukea konkreettisten kuvien lisäksi tai ennen kaikkea runolliset ja muut mielikuvat, avautuvat niin sanotussa olemuksellisessa uneksinnassa (rêverie). Tämä taas poikkeaa yöllisistä unista (rêve) ja haaveilusta (rêvasserie). Poeettinen kuva on suhteessa tiedostamattoman mielen arkkityyppiin, mutta tämä suhde on kausaallisen sijaan pikemminkin kajahtelua, jonka avulla kuvan oleminen määrittyy tietoisuudelle (Bachelard 2003: 32–33). Tässä Bachelardin poeettiseksi fenomenologiaksi tai naiiviuden filosofiaksi kutsumassa ajattelussa kuvan kokija osallistuu luomiseen. Tässä prosessissa hänen tulee olla kerta toisensa jälkeen aidosti läsnä unohtaen omat tietoiset ennakkokäsityksensä. Näin kuva siis edeltää ajattelua, jota se synnyttää. Bachelard (2003: 32–33) kuvaa tätä poeettisen kuvan muodostumista psyyken äkillisenä esiinnousuna, jota ei voi tutkia psykologisena kausaliteettina, jollaisena sitä aiemmin on tarkasteltu. Kokemuksen muodostumisessa olennaisia ovat kuva, tila ja edellä mainittu olemuksellinen uneksinta. Tila tarkoittaa tietoista ja merkityksellistä kokemusta. (Nevala & Pietiläinen 2018: 209–210.)

Poeettinen kuva muuttuu ontologiseksi kajahtelun kautta, eli runoilija puhuu olemisen kynnyksellä. Poeettisen kuvan havaitsemiseksi kuvan kokijan on kyettävä tuntemaan tämä kajahtelu. Tällaista äkillistä poeettistä tekoa, jossa kuva muodostuu, Bachelard kuvaa olemisen leimahduksena kuvittelussa. Tärkeä havainto on, että mielikuvakokemukset voivat olla ihmiselle yhtä tosia kuin aistihavainnoilla saavutetutkin. Huomattavaa on myös se, että Bachelard korosti kuvien tiedostamatonta kokemista ilman ennakko-oletuksia. Tämä eroaa Husserlin fenomenologiasta, joka edellytti tutkijalta tarkastelemaansa ilmiöön liittyviin uskomuksiinsa perehtymistä, niiden tiedostamista ja sulkeistamista. Poeettisessa fenomenologiassa sulkeistamista ei tarvita, koska ajatus syntyy vasta mielikuvan jälkeen. Näin porttina toimivien mielikuvien avulla voidaan tarkastella ilmiöitä, jotka ovat aistihavaintojen ulottumattomissa. (Nevala & Pietiläinen 2018: 211.)

Millä tavoin Bachelard sitten näki kuvan olemuksen ja kokijan roolit? Hänen mukaansa (2003: 36) poeettinen kuva on olemukseltaan muunteleva. Ymmärrän tämän siten, että tarkasteltaessa kuvan kohdetta, vaikkapa yksittäisiä asiayhteydestään irrotettuja runon säkeitä, säkeet saavat yhä uudenlaisia muotoja kokijan mielikuvissa. Näin ollen alkuperäinen kuvaan liitetty kuvittelu synnyttää uusia kuvia vastaanottajan mielessä. Koska vaikkapa runon lukija osallistuu mielikuviensa kautta merkitysten luomistyöhön, on hän vastaanottavan objektin sijaan luova toimija eli subjekti. Toisaalta ajatuksenahan oli, että kuva syntyy tiedostamattomasta, jolloin hän onkin kuvan muodostumisessa objekti. Bachelard puolestaan sanoo, että runon lukijan on käsitettävä runon erityinen todellisuus ottamatta kuvaa objektina. Poeettinen kuva on kaksinainen, jossa subjekti ja objekti vaihtelevat lakkaamatta siten, että kuvan hetkellinen subjektiivisuus yhdistyy rakentumattomaan asiaintilaan, ja tästä yhdistymisestä fenomenologi löytää kokemuksia tutkittaviksi. (Bachelard 2003: 36–37.)

Esimerkkinä mielikuvista toimii vanki, joka pakenee todellisuutta seinään maalaamansa piirroksen kautta. Sama teema toistuu Anton Tšehovin novellissa Vedonlyönti, jossa vedonlyönnin seurauksena vankityrmään lukittu lakimies kuvittelee kirjoja lukemalla kokevansa maailman ihmeet ja näin kykenee välttämään järkensä menettämisen.

Lähteet

BACHELARD, GASTON 2003: Tilan poetiikka. Nemo, Helsinki.

Nevala, Johanna & Ville Pietiläinen 2018: Kuvallinen fenomenologia viitekehyksenä ja menetelmänä kompleksisen asiantuntijatyön tutkimiselle. Teoksessa Toikkanen J. & Ira A. Virtanen 2018 (toim.): Kokemuksen tutkimus VI – Kokemuksen käsite ja käyttö, s. 209–226.

TOIKKANEN JARKKO & IRA A. VIRTANEN 2018 (toim.): Kokemuksen tutkimus VI – Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press, Rovaniemi.

Rapautuiko koulutuksen tasa-arvo jo?

Posted on by Ville Kilpiä

Aamun Hesarissa 18.11.2018 on mielenkiintoinen uutinen, jossa psykologian emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja psykologian tohtori Aino Saarinen ruotivat peruskoulua koskevaa tuoretta (vielä julkistamatonta) tutkimusta ja uusien oppimismenetelmien tasa-arvoa. Heikentyneiden oppimistulosten taustalta on löydetty digitaalistumisen ja muiden muodikkaiden opetusmenetelmien lisääntyminen oppimisessa. Parhaimmillaan ne ovat menetelminä erinomaisia, mutteivät suinkaan sovi kaikille, kuten tutkimus näkyy lehtijutun perusteella osoittavan. Tämä keskustelu on mielestäni joka tapauksessa jatkumoa samalle aihepiirille, josta taannoin kerrottiin Hesarissa ammatillisen koulutuksen osalta: koulutus eriarvoistuu vauhdilla. Pääsyy tähän eriarvoistumiseen on nähdäkseni siinä, ettei osa opiskelijoista kykene ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, mitä juuri digitaalisuus ja ilmiöoppimisen kaltaiset modernit opetusmenetelmät vaatisivat. Yhteiskunnan kiihtyvä vaatimustaso joka tapauksessa ajaa siihen suuntaan, että vastuuta sysätään nuorille yhä aikaisemmin. Siinä sitä sitten kilvan ihmetellään, kun osa kykenee vastuun ottamaan samalla kun toiset eivät edes tiedä, mitä se semmoinen vastuu tarkoittaa.

koulutarvikkeet
“Vanhassa vara parempi”, sanoi jo vanhan kansan sananlasku.

Ammatillisen opettajan näkökulmasta nyt puheena oleva tutkimus ei aiheuta erityisiä ihmetysreaktioita, joskaan ei riemunkiljahduksiakaan. Kirjoitin aiheesta blogissani pienen pamfletin 5.10.2018, jossa muun muassa pohdin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja yhteiskunnan vahvuuksia menneinä vuosikymmeninä. Peräänkuulutin maalaisjärjen käyttöä kasvatuksessa ja koulutuksessa niin kouluissa kuin kotonakin. Jos minulta kasvatuksen ammattilaisena kysyttäisiin, heivaisin ihan ensimmäiseksi monista vuorovaikutustilanteista mobiililaitteet ja sosiaaliset mediat huis hittoon. Saattaisin jopa ottaa käyttöön ihan perinteiset lyijykynät ja ruutupaperivihot, ja joka tapauksessa lisäisin lukemista, kuuntelemista, kyselemistä ja vastaamista.

Olen keskustellut opetusmenetelmistä usein myös opettajakollegoideni kanssa. Olemme ihmetelleet, miten kaikki entinen on saatu näyttämään niin huonolta ja kaikki uusi tavoittelemisen arvoiselta. Samasta aiheesta kirjoitti myös Arno Kotro omassa 6.4.2018 päivätyssä Opettaja-lehden kolumnissaan. Sen vuoksi olenkin hyvilläni, että tärkeään aiheeseen pureudutaan nyt oikein tutkimuksen voimin – ei ainoastaan musta tuntuu -tyyppisellä hymistelyllä, jossa kaikki uusi on että “WAU” ja kaikki entinen että “YÄK, en syö”. Samalla lähetän Arkadianmäen “viisaille” oman lyhyen oppimäärän viestini: Älä myy halvalla tai heitä pois (lue: leikkaa) sellaista, minkä arvoa et ymmärrä tai itse pysty arvioimaan. Jo aikoinaan urheillessani opin keskeisen opin, joka kuului seuraavasti: “Voittavaa taktiikkaa ei kannata muuttaa.”

Kohti eriarvoistuvaa koulutusta

Kuten Hesarin jutussakin sanotaan, digitaalisuuden pitäisi kouluympäristössä palvella oppimista – ei olla itseisarvo sinänsä. Sanotaan tämä vielä selkokielellä: digitaalisuuden tulee olla väline oppimiseen. Jos se toimii ja aikaansaa pysyvää ajatusrakenteiden kehittymistä suotuisaan suuntaan, upeaa. Jos taas digitaaliset välineet hajottavat oppijan keskittymistä, aikaansaavat levottomuutta ja estävät oppimista, kuten nyt ollaan tutkimuksessa havaitsemassa (ja käytännön opetustyössä jo ajat sitten), on syytä harkita vakavasti pitäytymistä perinteisessä opettajalähtöisessä mallissa, jossa opettaja kykenee varmistamaan oppilaiden pysymisen mukana opetuksessa.

Osalle omista opiskelijoistani opettajajohtoinen oppimisen malli on jo aivan tuntematon käsite, eikä valtaosa oppimisensa kanssa ongelmissa olevista kykene digivälineriippuvuutensa keskellä keskittymään mihinkään oppimista edistävään. Niinpä osalle opiskelijoista ammatillinen koulutus tarjoaa ainoastaan videoiden katselua, pelaamista tai musiikin kuuntelua päivästä toiseen rästitehtävien karttuessa. Useille ryhmilleni pyrin lisäämään elämää tässä maailmassa ainakin toviksi lukemalla heille ääneen, jolloin digivälineet laitetaan kokonaan pois opiskelijoiden ulottuvilta. Tämä rauhoittaa oppimistilanteen oitis lukuhetken ajaksi.

Gaussin kellokäyrän toisessa ääripäässä ovat ne opiskelijat, jotka osaavat ja hahmottavat laajoja kokonaisuuksia tuosta noin vain. Eli kyse on juuri siitä, mistä Hesarin jutussa kerrotaan: koulutus eriarvoistaa opiskelijoita. Huippuopiskelijat ovat motivoituneita, tuntevat itselleen sopivat oppimistavat ja käyvät säännöllisesti koulua. Heikot eivät kykene keskittymään tai osallistumaan oppimistapahtumiin oikeastaan lainkaan. Pahimmillaan he stressaantuvat entisestään, kärsivät univaikeuksista ja ryhtyvät lintsaamaan. Tällainen kierre lisää eriarvoistumista entisestään.

Perinteet kunniaan

Taannoin Yle uutisoi, että kirjoja lukevien nuorten sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, kun taas lukemattomien vain 15 000. Nämä tulokset hätkähdyttävät. Vaikka samaisessa uutisessa pehmiteltiin varsinaista ongelmaa, kyse on siitä, että digitaalisessa ympäristössä keskittyminen hajautuu jatkuvasti erilaisten aktiviteettien kesken. Perinteistä kirjaa luettaessa keskittyminen pysyy tiiviisti lukemisessa. Myös vaikkapa iltasatujen lukeminen yhdessä on tehokasta sanavaraston kehittymisen ja turvallisen yhdessäolon kannalta. Laaja sanavarasto mahdollistaa myös monenlaisten muiden taitojen suotuisan kehittymisen, sillä lukeminen kehittää abstraktia hahmotusta ja luetun ymmärtämistä. Tätä tarvitaan myös matemaattisissa tehtävissä.

Kyse ei siis ole mistään kovin ihmeellisestä rakettitieteestä. Itse asiassa valtavan suuria asioita voitaisiin saada kansallisella tasolla aikaan pienellä vaivannäöllä, josta voitaisiin saavuttaa hyötyjä monilla muillakin yhteiskunnan tasoilla. Ja ennen kaikkea on syytä arvostaa perinteitä siinä, mitä opetukseen tulee. Toki monessa asiassa ollaan menty myös suotuisaan suuntaan, eikä mielestäni ikinä ole tarvetta palata niin kauas menneisyyteen, että karttakepit viuhuisivat ja oppimistilanne olisi pelottava. Sen sijaan tietyt rajat ja perinteikkäät mallit oppimisessa ja opetuksessa ovat edelleen relevantteja – ja parhaimmillaan niitä voidaan maustaa moderneilla menetelmillä. Lopettaisin kuitenkin välittömästi opettajalähtöisen opetustilanteen demonisoinnin.