Aamun Hesarissa 18.11.2018 on mielenkiintoinen uutinen, jossa psykologian emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja psykologian tohtori Aino Saarinen ruotivat peruskoulua koskevaa tuoretta (vielä julkistamatonta) tutkimusta ja uusien oppimismenetelmien tasa-arvoa. Heikentyneiden oppimistulosten taustalta on löydetty digitaalistumisen ja muiden muodikkaiden opetusmenetelmien lisääntyminen oppimisessa. Parhaimmillaan ne ovat menetelminä erinomaisia, mutteivät suinkaan sovi kaikille, kuten tutkimus näkyy lehtijutun perusteella osoittavan. Tämä keskustelu on mielestäni joka tapauksessa jatkumoa samalle aihepiirille, josta taannoin kerrottiin Hesarissa ammatillisen koulutuksen osalta: koulutus eriarvoistuu vauhdilla. Pääsyy tähän eriarvoistumiseen on nähdäkseni siinä, ettei osa opiskelijoista kykene ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, mitä juuri digitaalisuus ja ilmiöoppimisen kaltaiset modernit opetusmenetelmät vaatisivat. Yhteiskunnan kiihtyvä vaatimustaso joka tapauksessa ajaa siihen suuntaan, että vastuuta sysätään nuorille yhä aikaisemmin. Siinä sitä sitten kilvan ihmetellään, kun osa kykenee vastuun ottamaan samalla kun toiset eivät edes tiedä, mitä se semmoinen vastuu tarkoittaa.
Ammatillisen opettajan näkökulmasta nyt puheena oleva tutkimus ei aiheuta erityisiä ihmetysreaktioita, joskaan ei riemunkiljahduksiakaan. Kirjoitin aiheesta blogissani pienen pamfletin 5.10.2018, jossa muun muassa pohdin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja yhteiskunnan vahvuuksia menneinä vuosikymmeninä. Peräänkuulutin maalaisjärjen käyttöä kasvatuksessa ja koulutuksessa niin kouluissa kuin kotonakin. Jos minulta kasvatuksen ammattilaisena kysyttäisiin, heivaisin ihan ensimmäiseksi monista vuorovaikutustilanteista mobiililaitteet ja sosiaaliset mediat huis hittoon. Saattaisin jopa ottaa käyttöön ihan perinteiset lyijykynät ja ruutupaperivihot, ja joka tapauksessa lisäisin lukemista, kuuntelemista, kyselemistä ja vastaamista.
Olen keskustellut opetusmenetelmistä usein myös opettajakollegoideni kanssa. Olemme ihmetelleet, miten kaikki entinen on saatu näyttämään niin huonolta ja kaikki uusi tavoittelemisen arvoiselta. Samasta aiheesta kirjoitti myös Arno Kotro omassa 6.4.2018 päivätyssä Opettaja-lehden kolumnissaan. Sen vuoksi olenkin hyvilläni, että tärkeään aiheeseen pureudutaan nyt oikein tutkimuksen voimin – ei ainoastaan musta tuntuu -tyyppisellä hymistelyllä, jossa kaikki uusi on että “WAU” ja kaikki entinen että “YÄK, en syö”. Samalla lähetän Arkadianmäen “viisaille” oman lyhyen oppimäärän viestini: Älä myy halvalla tai heitä pois (lue: leikkaa) sellaista, minkä arvoa et ymmärrä tai itse pysty arvioimaan. Jo aikoinaan urheillessani opin keskeisen opin, joka kuului seuraavasti: “Voittavaa taktiikkaa ei kannata muuttaa.”
Kohti eriarvoistuvaa koulutusta
Kuten Hesarin jutussakin sanotaan, digitaalisuuden pitäisi kouluympäristössä palvella oppimista – ei olla itseisarvo sinänsä. Sanotaan tämä vielä selkokielellä: digitaalisuuden tulee olla väline oppimiseen. Jos se toimii ja aikaansaa pysyvää ajatusrakenteiden kehittymistä suotuisaan suuntaan, upeaa. Jos taas digitaaliset välineet hajottavat oppijan keskittymistä, aikaansaavat levottomuutta ja estävät oppimista, kuten nyt ollaan tutkimuksessa havaitsemassa (ja käytännön opetustyössä jo ajat sitten), on syytä harkita vakavasti pitäytymistä perinteisessä opettajalähtöisessä mallissa, jossa opettaja kykenee varmistamaan oppilaiden pysymisen mukana opetuksessa.
Osalle omista opiskelijoistani opettajajohtoinen oppimisen malli on jo aivan tuntematon käsite, eikä valtaosa oppimisensa kanssa ongelmissa olevista kykene digivälineriippuvuutensa keskellä keskittymään mihinkään oppimista edistävään. Niinpä osalle opiskelijoista ammatillinen koulutus tarjoaa ainoastaan videoiden katselua, pelaamista tai musiikin kuuntelua päivästä toiseen rästitehtävien karttuessa. Useille ryhmilleni pyrin lisäämään elämää tässä maailmassa ainakin toviksi lukemalla heille ääneen, jolloin digivälineet laitetaan kokonaan pois opiskelijoiden ulottuvilta. Tämä rauhoittaa oppimistilanteen oitis lukuhetken ajaksi.
Gaussin kellokäyrän toisessa ääripäässä ovat ne opiskelijat, jotka osaavat ja hahmottavat laajoja kokonaisuuksia tuosta noin vain. Eli kyse on juuri siitä, mistä Hesarin jutussa kerrotaan: koulutus eriarvoistaa opiskelijoita. Huippuopiskelijat ovat motivoituneita, tuntevat itselleen sopivat oppimistavat ja käyvät säännöllisesti koulua. Heikot eivät kykene keskittymään tai osallistumaan oppimistapahtumiin oikeastaan lainkaan. Pahimmillaan he stressaantuvat entisestään, kärsivät univaikeuksista ja ryhtyvät lintsaamaan. Tällainen kierre lisää eriarvoistumista entisestään.
Perinteet kunniaan
Taannoin Yle uutisoi, että kirjoja lukevien nuorten sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, kun taas lukemattomien vain 15 000. Nämä tulokset hätkähdyttävät. Vaikka samaisessa uutisessa pehmiteltiin varsinaista ongelmaa, kyse on siitä, että digitaalisessa ympäristössä keskittyminen hajautuu jatkuvasti erilaisten aktiviteettien kesken. Perinteistä kirjaa luettaessa keskittyminen pysyy tiiviisti lukemisessa. Myös vaikkapa iltasatujen lukeminen yhdessä on tehokasta sanavaraston kehittymisen ja turvallisen yhdessäolon kannalta. Laaja sanavarasto mahdollistaa myös monenlaisten muiden taitojen suotuisan kehittymisen, sillä lukeminen kehittää abstraktia hahmotusta ja luetun ymmärtämistä. Tätä tarvitaan myös matemaattisissa tehtävissä.
Kyse ei siis ole mistään kovin ihmeellisestä rakettitieteestä. Itse asiassa valtavan suuria asioita voitaisiin saada kansallisella tasolla aikaan pienellä vaivannäöllä, josta voitaisiin saavuttaa hyötyjä monilla muillakin yhteiskunnan tasoilla. Ja ennen kaikkea on syytä arvostaa perinteitä siinä, mitä opetukseen tulee. Toki monessa asiassa ollaan menty myös suotuisaan suuntaan, eikä mielestäni ikinä ole tarvetta palata niin kauas menneisyyteen, että karttakepit viuhuisivat ja oppimistilanne olisi pelottava. Sen sijaan tietyt rajat ja perinteikkäät mallit oppimisessa ja opetuksessa ovat edelleen relevantteja – ja parhaimmillaan niitä voidaan maustaa moderneilla menetelmillä. Lopettaisin kuitenkin välittömästi opettajalähtöisen opetustilanteen demonisoinnin.
