Kuten ehkä tiedät, työskentelen ammatillisena opettajana Business College Helsingissä. Erityis-alojani opetuksessa ovat äidinkieli, viestintä ja psykologia, joiden lisäksi olen opettanut liikuntaa ja terveystietoa. Suomen kielen varsinaisen tutkintoni lisäksi olen opiskellut sivuaineinani muun muuassa laajan sivuaineen psykologiaa sekä lyhyet sivuaineet kasvatustieteessä ja erityispedagogiikassa. Lisäksi olen opiskellut ammatillisen opettajan pätevyysopinnot Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja paljon, paljon muuta. Päätoimisena tuntiopettajana olen työskennellyt nyt yhteensä kolmisen vuotta aloitettuani opetus-urani lokakuussa 2015 silloisessa Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa – nykyisessä Business College Helsingissä.
Opintojeni ohella olen tarkastellut ja pohtinut suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia menneinä vuosina, jolloin itse olen käynyt koulua ja opiskellut. Oman näkemykseni ja myös OECD:n PISA-testien mukaan suomalainen koulutusjärjestelmä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa tuottanut erinomaisia tuloksia, mistä osoituksena on testitulosten ohella maamme 1900-luvun suoranainen taloudellinen ihme. Toki koulutuksen lisäksi talouden rakenne on ollut monin tavoin hyvin erilainen, ja menestyksen taustalla on ollut valtavasti menneiden sukupolvien ahkeraa työtä.
Nähdäkseni koulutuksen osalta erinomaisiin tuloksiin on kuluneina vuosikymmeninä päästy melko kustannustehokkaalla mallilla, mutta kun kansainvälistä menestystä alkoi tulla, alettiin itsekin tutkia tehokkaammin syitä omaan menestykseen. Kun tarpeeksi tutkii ja ryhtyy sörkkimään jo valmiiksi toimivia asioita, lipsahdetaan helpohkosti jäykkyyteen, jossa pienetkin kustannussäästöt saavat pahasti hallaa aikaan. Joku voisi sanoa, että rentous puuttuu ja “puristetaan mailaa liiaksi”. Seuraavassa pohdinkin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestyksen kulmakiviä, ja toivon oheen kiinnostavia näkemyksiä.
Mihin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys on perustunut?
Opintojeni ja kokemukseni pohjalta avaan pelin kuvailemalla muutamia sellaisia tekijöitä, joihin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja sitä kautta yhteiskunnan menestys on mielestäni nojannut. En nimittäin halua irrottaa koulutusta erilliseksi saarekkeeksi muusta yhteiskunnasta. Sanoisin, että koulutuksen menestyksen pohja on saavutettu erittäin yksinkertaisilla maalaisjärkisillä ja varsin edullisilla asioilla, jotka ovat luoneet pohjan lasten ja nuorten monipuoliselle taitojen kehittymiselle. Tähän ei luultavasti tarvittu määrärahoja, vaan ennemminkin puhdasta aikaa ja rakkautta.
1. Maalaisjärkinen yhteistyö koulun ja kodin välillä
Koulun ja kodin välille tarvitaan saumatonta yhteistyötä sekä maalaisjärkeä. Koulutusta ja kasvatustehtävää ei menneinä vuosina ulkoistettu kouluille, kuten se tänä päivänä näkyy monissa tapauksissa olevan. Tämän päivän yhteiskunnassa tehokkuuden ja työelämän vaatimusten lisääntyminen on selvästi vähentänyt vanhempien kykyä viettää aikaa lastensa kanssa. Tästäkin yhteisestä ajasta digi-laitteet vievät niin aikuisten kuin lastenkin huomiota pois luontaisesta vuorovaikutuksesta, ja ongelmat voivat kasaantua lasten hakiessa huomiota, jota eivät ehkä muuten saa. Luonnollinen ja kiireetön vuorovaikutus edellyttää näet aitoa ja vilpitöntä kiinnostusta toisiamme ja toistemme asioita kohtaan. Kun kysyt, mitä toiselle kuuluu, ole kiinnostunut hänen vastauksestaan. Älä ainakaan käännä katsettasi puhelimeesi.
Stressi, univaikeudet ja keskittymiskyvyn puute toistuvat omassa työssäni hyvin usein nuorten kanssa keskustellessani. Mielestäni nuorten ei pitäisi joutua kokemaan mitään näistä, vaan heidän pitää saada viettää tasapainoista, mukavaa ja vapaata fiksun nuoren ihmisen elämää ilman suurempia suorituspaineita. Tässä on mielestäni yhteiskunnallisen mission paikka: haluan omasta puolestani auttaa omia opiskelijoitani keskittymään tekeillä oleviin asioihin tahtia hidastamalla. Toivon mahdollisimman monen vanhemman osallistuvan tällaiseen kiireettömän mutta aikaansaavan elämän tukemiseen kotona. Jos digilaitteiden sijaan ei tahdo löytyä mitään muuta tekemistä, niin iltasadun lukeminen, lautapelin pelaaminen, ongelle meneminen tai keskustelu mistä tahansa asioista yhdessä voi tarjota sellaista yhteistä tekemistä, joka muistetaan vielä vuosien päästäkin. Voit aloittaa vaikkapa vanhasta kunnon sadusta, jossa jänis ja kilpikonna juoksivat kilpaa.
2. Lukutaito on kansalaistaito
Lukutaito on tärkeä taito mitä tahansa sitten opiskeletkin tai teetkin. Lukutaitoon ja luetun ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti kielellinen taitavuus, jollaista ei voi ostaa kaupasta. Tai oikeastaan… melkeinpä voikin. Kyllähän kirjoja ja lehtiä kaupasta saa ostettua. Niiden lukemiseen vain tarvitaan keskittymistä ja aikaa. Positiivisen suhtautumisen lukemista kohtaan voi myös opettaa lukemalla lapselle iltasatua tai vaikkapa tilaamalla hänelle Aku Ankka -lehden. Moni lapsi on menneinä vuosina oppinut lukutaidon Aku Ankan parissa. Iltasadun lukeminen on muuten erittäin nerokas juttu kielitaidon kannalta. Se on samalla yhteistä tekemistä, se ei maksa mitään eikä rasita ketään, ja se tarjoaa kielellisiä mielikuvia juuri ennen nukahtamista. Unen aikana aivoihin päivän aikana tullut kielellinen informaatio jäsentyy ja järjestyy uudelleen, ja viimeiseksi ennen nukahtamista kuultu tarina oletettavasti jäsentyy erinomaisesti aivoihin.
Tällainen menneiden vuosien kodeissa lukeminen ja lukemaan kannustaminen loi nähdäkseni erittäin vahvan pohjan kielelliselle taitavuudelle, josta on tutkitusti monipuolista hyötyä eri oppiaineissa. Jopa matemaattisten ongelmien ratkaiseminen edellyttää kielellistä taitavuutta ja abstraktien asioiden kielellistä hahmottamista. Suosittelenkin lämpimästi suopeaa ja kannustavaa suhtautumista lukemista kohtaan, ja tässäkin tapauksessa digitaalisten välineiden laittamista sivuun.
3. Mielikuvitukseen ja ongelmanratkaisuun kannustaminen aidossa vuorovaikutuksessa
Suomalaiselle kulttuurille ainutlaatuisen nerokas tapa on keskustella lapsen kanssa kysymyksin, joissa aikuinen haastaa lapsen ratkaisemaan pieniä kielellisiä ongelmia. Monessa muussa kulttuurissa, vaikkapa Aasiassa, lapselta kysytään asioita ainoastaan silloin, jos halutaan saada häneltä vastaus kysymykseen. Meikäläisittäin keskustelu saattaa mennä vaikka seuraavaan tapaan:
– Mikäs se sinulla on siinä? (vaikka hyvin tiedetään, että pallohan se siinä pienissä käsissä on)
– Pallo.
– No niinpä onkin, onpa se hieno. Keneltä sinä sait sen?
– Äidiltä.
– Mitä sinä ajattelit sillä tehdä?
– Vierittää.
– Haluaisitko ojentaa sen vaikka Ville-sedälle, kun Ville-setäkin haluaisi ihastella sitä. Muistatkos, kuka on Ville-setä?
Tällainen keskustelu edellyttää pienimuotoista ongelmanratkaisua, joka saa pienen ihmisen aivonystyrät työskentelemään kiivaasti. Hän myös luultavasti kokee, että hänen kanssaan halutaan käydä keskustelua. Tämä tukee lapsen kehitystä, koska hän kokee samalla itsensä arvokkaaksi keskustelun osapuoleksi. Kukapa meistä ei haluaisi tuntea itseään arvokkaaksi – olimmepa isoja tai pieniä? Pyrinkin keskustelemaan mahdollisimman paljon lasten ja nuorten kanssa aina, kun heitä on jossakin lähettyvillä. Puhelinta en tarvitse silloin ollenkaan, eli palaan tässä siihen kirjoitukseni alussa mainitsemaani kasvatuksen maalaisjärkisyyteen.
4. Vanhojen hyvien opetusmallien säilyttäminen uusien muotivirtausten ohella
Urheiluvalmennuksessa tyypillinen toteamus on, ettei voittavaa taktiikkaa kannata mennä muuttamaan. Jos asiat toimivat, kannattaa jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Toki tieto oman menestyksen syistä on tärkeää siltä varalta, että kilpailutilanne muuttuu äkisti kiperämmäksi. Tällöin voidaan tarvittaessa tehdä korjaavia toimenpiteitä.
Suomessa koulutukseen ja akateemiseen tutkimukseen käytettäviä määrärahoja on viimeisen vuosikymmenen aikana leikattu roimasti. Tämä on yksiselitteisesti typerää ja lyhytnäköistä politiikkaa. Samaan aikaan suomalaisen koulutuksen menestystä on alettu yhä tarkemmin mitata PISA-testien ja korkeakouluvertailuiden avulla, jolloin keskiöön on noussut nimenomaan se, mitä kouluissa tapahtuu. Samalla kotien olennaisen tärkeä merkitys lapsen kehitykselle ja kasvulle on lipsahtanut keskustelussa sivuraiteelle. Samalla digimaailman tarjoama ärsykkeiden tulva on lävähtänyt niin koulumaailmaan kuin koteihinkin, mikä heikentää keskittymistä – jos ette usko, niin tulkaa katsomaan kouluun tai seuratkaa tilannetta kotona.
Digitaalisuuden, tehokkuusvaatimusten ja tulosten mitattavuuden lisääntyminen ovat nähdäkseni keskeisiä syitä sille, että suomalaisessa koulutuksessa heitetään laidan yli erinomaisen toimivia perinteikkäitä opetusmenetelmiä ja korvataan niitä uusilla muotivirtauksilla. En sano, etteivätkö uudet välineet ja järjestelmät toimisi, mutta vanhoissa opetusmenetelmissä ei välttämättä ole mitään vikaa. Haluan tässä yhteydessä nostaa uudelleen lukuun Arno Kotron taannoisen kolumnin Opettaja-lehdestä, jossa kuvataan tätä tismalleen samaa tilannetta.
5. Kotikasvatuksen ja koulutuksen arvostuksen nostaminen keskiöön
Menneinä vuosina koulutusta arvostettiin, ja erityisesti nykypäivänä kouluttautumisen ja ennen kaikkea osaamisen merkitys on erityisen tärkeä. Maamme korkeaa ja ilmaista koulutusta on syytä arvostaa niin, että pyrimme kokonaisvaltaisesti tukemaan ihan jokaisen ihmisen kiinnostusta oppimista kohtaan – olipa roolimme sitten poliitikko, opettaja tai vaikkapa se tärkein kasvattaja, lapsen tai nuoren oma huoltaja. Onkin syytä nostaa keskiöön niin laadukas kotikasvatus kuin opetuskin, joiden merkitystä kokonaisuudessa tuskin voi kylliksi korostaa. Uskon, että sillä ihan tavanomaisella maahamme kuuluvalla maalaisjärjellä pystymme kukin nostamaan tasoamme kasvatustehtävässä, ja yhteispelillä parantamaan saavutettavia tuloksia. Näin uskon, että saamme yhä useamman nuoren ohjattua pois syrjäytymisen polulta kohti yhteiskunnan keskiötä.
Lopuksi
Nähdäkseni yhteiskunnassamme ja koulutusjärjestelmässämme meillä on siis edelleen kaikki palaset olemassa, joiden avulla voimme halutessamme parantaa päivittäisen toimintamme kautta koko koulutusjärjestelmän toimivuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Onnistuminen kuitenkin edellyttää muutamia aivan keskeisiä muutoksia nykymenoon, jossa emme kuule emmekä näe toisiamme. Itse asiassa olen toisinaan miettinyt, näemmekö enää kohta itseämmekään paetessamme ja piiloutuessamme kaikkien niiden digitaalisten härveleidemme taakse.
Toivon, että voimme tulevaisuudessa yhä useammin ja oikein luvan kanssa hidastaa tahtia ja keskittyä siihen laadukkaaseen ja monivivahteiseen vuorovaikutukseen, jonka väliin eivät kohinan aiheuttajiksi änge lukuisat digitaaliset kanavat ja applikaatiot. Kehotan meitä kaikkia keskittymään paremmin kulloinkin tekeillä olevaan asiaan jatkuvan multitaskingin sijaan. Ainakin itse olen viime aikoina kokenut runsaasti onnistumisen elämyksiä viettäessäni enemmän aikaa virtuaalitodellisuuden sijaan reaalimaailmassa. Tämäkin kirjoitus tuli keskittyneesti kirjoitettua lähes yhdeltä istumalta, joskin sen suunnittelu pääkopassa oli aloitettu jo kenties vuosia sitten.
