Rapautuiko koulutuksen tasa-arvo jo?

Aamun Hesarissa 18.11.2018 on mielenkiintoinen uutinen, jossa psykologian emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja psykologian tohtori Aino Saarinen ruotivat peruskoulua koskevaa tuoretta (vielä julkistamatonta) tutkimusta ja uusien oppimismenetelmien tasa-arvoa. Heikentyneiden oppimistulosten taustalta on löydetty digitaalistumisen ja muiden muodikkaiden opetusmenetelmien lisääntyminen oppimisessa. Parhaimmillaan ne ovat menetelminä erinomaisia, mutteivät suinkaan sovi kaikille, kuten tutkimus näkyy lehtijutun perusteella osoittavan. Tämä keskustelu on mielestäni joka tapauksessa jatkumoa samalle aihepiirille, josta taannoin kerrottiin Hesarissa ammatillisen koulutuksen osalta: koulutus eriarvoistuu vauhdilla. Pääsyy tähän eriarvoistumiseen on nähdäkseni siinä, ettei osa opiskelijoista kykene ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, mitä juuri digitaalisuus ja ilmiöoppimisen kaltaiset modernit opetusmenetelmät vaatisivat. Yhteiskunnan kiihtyvä vaatimustaso joka tapauksessa ajaa siihen suuntaan, että vastuuta sysätään nuorille yhä aikaisemmin. Siinä sitä sitten kilvan ihmetellään, kun osa kykenee vastuun ottamaan samalla kun toiset eivät edes tiedä, mitä se semmoinen vastuu tarkoittaa.

koulutarvikkeet
“Vanhassa vara parempi”, sanoi jo vanhan kansan sananlasku.

Ammatillisen opettajan näkökulmasta nyt puheena oleva tutkimus ei aiheuta erityisiä ihmetysreaktioita, joskaan ei riemunkiljahduksiakaan. Kirjoitin aiheesta blogissani pienen pamfletin 5.10.2018, jossa muun muassa pohdin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja yhteiskunnan vahvuuksia menneinä vuosikymmeninä. Peräänkuulutin maalaisjärjen käyttöä kasvatuksessa ja koulutuksessa niin kouluissa kuin kotonakin. Jos minulta kasvatuksen ammattilaisena kysyttäisiin, heivaisin ihan ensimmäiseksi monista vuorovaikutustilanteista mobiililaitteet ja sosiaaliset mediat huis hittoon. Saattaisin jopa ottaa käyttöön ihan perinteiset lyijykynät ja ruutupaperivihot, ja joka tapauksessa lisäisin lukemista, kuuntelemista, kyselemistä ja vastaamista.

Olen keskustellut opetusmenetelmistä usein myös opettajakollegoideni kanssa. Olemme ihmetelleet, miten kaikki entinen on saatu näyttämään niin huonolta ja kaikki uusi tavoittelemisen arvoiselta. Samasta aiheesta kirjoitti myös Arno Kotro omassa 6.4.2018 päivätyssä Opettaja-lehden kolumnissaan. Sen vuoksi olenkin hyvilläni, että tärkeään aiheeseen pureudutaan nyt oikein tutkimuksen voimin – ei ainoastaan musta tuntuu -tyyppisellä hymistelyllä, jossa kaikki uusi on että “WAU” ja kaikki entinen että “YÄK, en syö”. Samalla lähetän Arkadianmäen “viisaille” oman lyhyen oppimäärän viestini: Älä myy halvalla tai heitä pois (lue: leikkaa) sellaista, minkä arvoa et ymmärrä tai itse pysty arvioimaan. Jo aikoinaan urheillessani opin keskeisen opin, joka kuului seuraavasti: “Voittavaa taktiikkaa ei kannata muuttaa.”

Kohti eriarvoistuvaa koulutusta

Kuten Hesarin jutussakin sanotaan, digitaalisuuden pitäisi kouluympäristössä palvella oppimista – ei olla itseisarvo sinänsä. Sanotaan tämä vielä selkokielellä: digitaalisuuden tulee olla väline oppimiseen. Jos se toimii ja aikaansaa pysyvää ajatusrakenteiden kehittymistä suotuisaan suuntaan, upeaa. Jos taas digitaaliset välineet hajottavat oppijan keskittymistä, aikaansaavat levottomuutta ja estävät oppimista, kuten nyt ollaan tutkimuksessa havaitsemassa (ja käytännön opetustyössä jo ajat sitten), on syytä harkita vakavasti pitäytymistä perinteisessä opettajalähtöisessä mallissa, jossa opettaja kykenee varmistamaan oppilaiden pysymisen mukana opetuksessa.

Osalle omista opiskelijoistani opettajajohtoinen oppimisen malli on jo aivan tuntematon käsite, eikä valtaosa oppimisensa kanssa ongelmissa olevista kykene digivälineriippuvuutensa keskellä keskittymään mihinkään oppimista edistävään. Niinpä osalle opiskelijoista ammatillinen koulutus tarjoaa ainoastaan videoiden katselua, pelaamista tai musiikin kuuntelua päivästä toiseen rästitehtävien karttuessa. Useille ryhmilleni pyrin lisäämään elämää tässä maailmassa ainakin toviksi lukemalla heille ääneen, jolloin digivälineet laitetaan kokonaan pois opiskelijoiden ulottuvilta. Tämä rauhoittaa oppimistilanteen oitis lukuhetken ajaksi.

Gaussin kellokäyrän toisessa ääripäässä ovat ne opiskelijat, jotka osaavat ja hahmottavat laajoja kokonaisuuksia tuosta noin vain. Eli kyse on juuri siitä, mistä Hesarin jutussa kerrotaan: koulutus eriarvoistaa opiskelijoita. Huippuopiskelijat ovat motivoituneita, tuntevat itselleen sopivat oppimistavat ja käyvät säännöllisesti koulua. Heikot eivät kykene keskittymään tai osallistumaan oppimistapahtumiin oikeastaan lainkaan. Pahimmillaan he stressaantuvat entisestään, kärsivät univaikeuksista ja ryhtyvät lintsaamaan. Tällainen kierre lisää eriarvoistumista entisestään.

Perinteet kunniaan

Taannoin Yle uutisoi, että kirjoja lukevien nuorten sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, kun taas lukemattomien vain 15 000. Nämä tulokset hätkähdyttävät. Vaikka samaisessa uutisessa pehmiteltiin varsinaista ongelmaa, kyse on siitä, että digitaalisessa ympäristössä keskittyminen hajautuu jatkuvasti erilaisten aktiviteettien kesken. Perinteistä kirjaa luettaessa keskittyminen pysyy tiiviisti lukemisessa. Myös vaikkapa iltasatujen lukeminen yhdessä on tehokasta sanavaraston kehittymisen ja turvallisen yhdessäolon kannalta. Laaja sanavarasto mahdollistaa myös monenlaisten muiden taitojen suotuisan kehittymisen, sillä lukeminen kehittää abstraktia hahmotusta ja luetun ymmärtämistä. Tätä tarvitaan myös matemaattisissa tehtävissä.

Kyse ei siis ole mistään kovin ihmeellisestä rakettitieteestä. Itse asiassa valtavan suuria asioita voitaisiin saada kansallisella tasolla aikaan pienellä vaivannäöllä, josta voitaisiin saavuttaa hyötyjä monilla muillakin yhteiskunnan tasoilla. Ja ennen kaikkea on syytä arvostaa perinteitä siinä, mitä opetukseen tulee. Toki monessa asiassa ollaan menty myös suotuisaan suuntaan, eikä mielestäni ikinä ole tarvetta palata niin kauas menneisyyteen, että karttakepit viuhuisivat ja oppimistilanne olisi pelottava. Sen sijaan tietyt rajat ja perinteikkäät mallit oppimisessa ja opetuksessa ovat edelleen relevantteja – ja parhaimmillaan niitä voidaan maustaa moderneilla menetelmillä. Lopettaisin kuitenkin välittömästi opettajalähtöisen opetustilanteen demonisoinnin.

Asiantuntijoiden roolista verkkokeskusteluissa

Luin vastikään pari kiinnostavaa blogitekstiä siitä, pitäisikö tutkijoiden olla läsnä verkossa tuomassa omaa asiantuntijuuttaan osaksi laajempaa keskustelua. Kysymys nimimerkin Maikki kirjoituksessa oli Onko pakko?. Ystäväni Johanna puolestaan toteaa postauksessaan, että hän käy mieluiten erikoisalaansa – musliminaisten pukeutumista koskevaa poliittista debattia – koskevaa keskustelua verkon sijaan mieluiten kasvokkain. Kiinnostavia näkökulmia yhtä kaikki. Seuraavassa pohdin ja pyrin argumentoimaan sen puolesta, minkä vuoksi tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden on minusta ehdottoman tärkeää olla mukana verkossa käytävissä keskusteluissa.

Kiinnostukseni asiantuntijoiden rooliin verkossa käytävässä keskustelussa pulpahti alun perin esille keskustellessani isäni kanssa asiantuntijablogin perustamisesta ja kirjoittamisesta. Ja viimeistään tämä postaukseni sai tuulta purjeisiinsa luettuani Helsingin Sanomista 4.1.2018 jutun lääketieteen tohtori Juhani Knuutista, joka ajoittaisista kritiikkimyrskyistä välittämättä oikoo blogissaan virheellisiä terveyteen liittyviä käsityksiä ja uskomuksia.

Populismia vai popularisointia?

Olen kuullut aikaisemminkin, että asiantuntijat jättäytyvät tai jäävät tukevine argumentteineen keskusteluissa usein taka-alalle, kun kaikkein äänekkäin joukko ratkoo huutoäänestyksellä keskusteluiden voittajat. Helsingin Sanomien jutussa asia kuvataan näin: “Karismaattiset johtajat maalaavat (- -) värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu (- -) lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.” Poliittisessa keskustelussa tätä kutsutaan kotoisasti populismiksi. Populismin sijaan näkisin mieluummin tutkimustiedon popularisointia – siis laadukkaan tiedon yleistajuistamista ja tuomista paremmin tavallisten kansalaisten ulottuville.

Muistan kuulleeni taannoin, ettei erääseen ruokavalioita käsittelevään televisiokeskusteluun tahtonut löytyä halukasta ravitsemustieteilijää esittämään tieteelliseen tietoon perustuvia näkökulmia aiheesta. He eivät halunneet joutua myrskynsilmään. Knuuti sanoo samaa Helsingin Sanomien jutussa toteamalla: “Joistain terveysaiheista kirjoittaminen onkin kuin istuisi muurahaiskekoon alasti.” Kirjoitettuaan erään jutun siitä, “että maidosta on tehty turhaan pahis, hän sai kimppuunsa kriitikkojen armeijan. Heitä oli turha yrittää vakuuttaa tutkitulla tiedolla.”

Tämä on mielestäni kiinnostava mutta samalla pelottava ja ikävä piirre yleisessä keskustelussa. Jos asiantuntija ei halua tai uskalla esittää tutkittuun tietoon perustuvaa näkemystään, keskustelu on mielestäni väärillä urilla. Itse lähden keskusteluihin aina haastamaan ennen kaikkea omaa näkemystäni; olipa näkökulmani tai mielipiteeni miten vakaaseen tutkittuun tietoon perustuvaa tahansa. Sama ominaisuus on myös tutkimustiedolla, jonka keskeisiä ominaispiirteitä ovat muun muassa itseäänkorjaavuus, julkisuus ja jatkuva totuudenmukaisuuteen pyrkiminen. Vasta-argumentit on tärkeää kuunnella, ja lopulta vahvin argumentti voittaa. Silti sen paremmin omaa mielipidettä kuin yleistä tutkimustietoakaan ei tarvitse eikä pidä kumota huutoäänestyksen perusteella. Sen sijaan toisinaan tarvitaan lisää tutkimustietoa, jonka kautta saadaan lisävalaistusta tutkittavaan asiaan tai ilmiöön.

Asiantuntemuksen jakaminen verkossa – uhka vai mahdollisuus?

Mitä tutkija sitten hyötyy tai saa osallistuessaan verkkokeskusteluun? Jakamistalous on siitä kiinnostava talouden muoto, että vuosien opiskelun pohjalta saavutettu asiantuntemus pitäisi jakaa ilmaiseksi verkossa kaikkien saataville ja vieläpä mahdollisimman helppoon ja yksinkertaiseen muotoon puristettuna. Maikki lainaakin teosta Aalto & Uusisaari: Löydy – Brändää itsesi verkossa (2010), jonka mukaan asiantuntijan motiivit verkkovaikuttamiseen voivat olla halu tulla oman alansa tunnustetuksi asiantuntijaksi, verkostoituminen sekä oman osaamisen myyminen ja siten taloudellisen hyödyn saavuttaminen.

Knuuti kuitenkin kertoo Helsingin Sanomissa, ettei hänellä ole agendaa, hän ei saa rahaa miltään taholta eikä hän myöskään edusta mitään intressiryhmää. Hänen motiivinsa on siis oman asiantuntemuksen ja tutkimustiedon tuominen mukaan keskusteluun ja siten keskustelun laadun yleinen parantaminen. Mielelläni näkisinkin asiantuntijan motiivin olevan välittömän “palkkion” sijaan yleisen keskustelun laadun parantaminen tuomalla keskusteluun mukaan se, mitä tiede aiheesta sanoo. Toki seuraus tällaisesta voi olla Aallon & Uusisaaren esittämällä tavalla tutkijan oma hyöty, mutta ehkä hyöty voisi olla mieluummin seuraus aktiivisesta keskusteluun osallistumisesta itse tarkoituksen sijaan.

Näkisinkin, että asiantuntemuksen tuominen keskusteluihin sisältää suuremman mahdollisuuden kuin uhan. Toki verkossa kohtaa monenlaisia näkemyksiä, suoranaisia uskomuksiin perustuvia väitteitä ja kriittisiä kannanottoja. Kukaties vihapuhettakin. Keskusteluiden kokonaislaadun parantamisen kannalta tutkittuun tietoon perustuvat näkökulmat ovat kuitenkin tärkeitä. Minusta yksi keskeinen kysymys vastaanväittäjälle onkin: “Mihin tutkimukseen tai lähteeseen perustat näkemyksesi?”

Toivonkin, että verkossa käytävien debattien kokonaislaatu kasvaa ja paranee tulevaisuudessa sitä mukaa, kun eri alojen asiantuntijat sankoin joukoin lähtevät tuomaan asiantuntemustaan mukaan keskusteluihin.