Tämän tekstin olen palauttanut tarkistukseen 5.6.2020 Helsingin yliopiston Kauhun ja pelon heijastuksia -kurssille, jolla käsiteltiin erilaisia kauhun ja pelon lähteitä modernissa maailmassa. Teksti sattui silmiini ohimennen etsiessäni vähän muita tekstejä, ja halusin jakaa sen. Tekstin oheiskuvat olen ottanut Pariisin alla kulkevista katakombeista vuonna 2018 ja matkalta Sarajevosta vuonna 2016. Kuvien kopiointi ja uudelleenkäyttö on kiellettyä.
Kuoleman kohteet kiinnostuksena
Siinä missä kauhun synnyttäjät voivat populaarikulttuurissa olla kuvitteellisia henkimaailman olentoja, on toisaalta osa kauhun ja pelon kokemuksista lähtöisin ihmisestä itsestään ja tosista tai todentuntuisista tapahtumista. Tieteen monet saavutukset ovat useissa tapauksissa perintöä nykymaailmassa epäeettisistä tutkimustavoista, joissa ihmisille on saatettu tehdä karmivia kokeita. Klassisissa kauhutarinoissa tiedemiehet voivatkin olla suorastaan hulluja (Hänninen & Latvanen 1996: 226), ja tosielämässä Auschwitzin keskitysleirin kuolemanenkeliksi kutsuttu lääkäri Josef Mengele leikkeli potilaitaan
ilman nukutusta tai työnsi myrkkypistoksia uhriensa silmiin brutaaleita ihmiskokeita tehdessään. Eräänlainen stereotyyppinen reaalimaailman hullu tiedemies tai keksijä on myös tanskalainen Peter Madsen, joka surmasi ja paloitteli ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin sukellusveneessään elokuussa 2017. Karmivista tositapahtumista esimerkkejä ovat myös terrori-iskut, koulusurmat tai Norjassa Utöyan saarella 2011 tapahtunut joukkoampuminen. Nämä kaikki voivat herättää ikäkausikokemuksia: Mitä teit, kun Myyrmannissa räjähti pommi vuonna 2002? Tai mitä teit New Yorkin 9/11-iskujen aikaan vuonna 2001? Rikalan (2020) mukaan ylipäätään kuolema kokemuksena on nykypäivänä vähemmän arkipäiväinen tapahtuma kuin edeltäneinä vuosisatoina, jolloin ihmisten elinikä on ollut lyhyempi ja kuolema erilaisissa yhteisöissä tiiviimmin läsnä.
Omasta mielestäni taruhahmoja huomattavasti pelottavampi ja siksi kiehtovampi ilmiö onkin juuri ihmisen oma julmuus toisia ihmisiä kohtaan. Olen vieraillut lukuisissa matkakohteissa, joiden menneisyyteen kuuluu järkyttäviä tai ahdistavia tapahtumia. Hänninen ja Latvanen (1996: 336) toteavatkin, että ihminen pelkää toista ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Synkät kohteet sisältävät nähdäkseni sodan ja kuoleman lisäksi yhteiskuntaa hallitsevan valvontakoneiston, jollainen oli esimerkiksi DDR:n salainen poliisi Stasi. Se vastasi Benthamin (Mononen 2019: 97) hahmottelemaa ahdistavaa, kaiken kuulevaa ja näkevää panoptikonia. Synkkä turismi1 ja sen tarjoamat kohteet houkuttelevat olemalla eräänlaisia muistomerkkejä, joiden seinät kuiskivat tarinaansa menneisyyden inhimillisistä uhreista. Tällaisia muistomerkkejä ovat esimerkiksi Anne Frank Huis Amsterdamissa, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo Puolassa, Omaha Beach Ranskan Normandiassa tai Sarajevon kaupunki verisestä sisällissodasta kertovine museoineen ja tapahtumapaikkoineen. Farmakin (2013: 281) mukaan synkkää turismia tiedetään olleen aina 1000-luvulta lähtien. Sodan kauhut, kuolema ja katastrofit ovat siis kiehtoneet ihmisiä jo pitkään.
Synkkien kohteiden kiehtovuuden motiiveista on esitetty lukuisia ajatuksia, joita Seatonin ja Lennonin (Farmaki 2013: 283) mukaan ovat muiden ihmisten epäonnen näkemisen tuottama “mielihyvä” sekä kuoleman läheisyyden havaitseminen ja pohdinta. Dann (Farmaki 2013: 283) puolestaan on jaotellut kahdeksan erilaista motiivia sisältäen uutuudenviehätyksen, nostalgiankaipuun tai vaikkapa rikosten ihannoinnin. Itse lisäisin tähän kunnioituksen tapahtumien aikalaisia kohtaan sekä kiinnostuksen tarinoita, yhteiskunnallisia järjestelmiä, historiaa tai ihmismielen pimeän puolen ja kollektiivisten motiiveiden ymmärtämistä kohtaan. Samankaltaisia huomioita ovat tehneet Poria ym. 2006 (Farmaki 2013: 284). Ennen kaikkea kuolema ja traagiset tapahtumat herättävät voimakkaita tunteita.
Historialliset tapahtumat, jotka voivat johtaa koko ihmiskuntaa koskettaviin seurauksiin, saattavat juontaa juurensa yksittäisen ihmisen toimista, kuten 1. maailmansodan käynnistäneet Sarajevon laukaukset vuonna 1914. Tällaisten laajempien tapahtumien syitä voidaan etsiä yhteiskunnallisesta jakautuneisuudesta ja joukkopsykologiasta, jossa liikehdintä ei välttämättä ole enää yksittäisten ihmisten hallittavissa. Gustave Le Bonin ja Gabriel Tarden ajatus joukkosielusta oli jo Hitlerin ja Mussolinin tiedossa, ja vaikkei Le Bonia pidetäkään suurena sosiaalipsykologian klassikkona, voidaan hänen ajatuksiaan pitää edelleen relevantteina nykypäivän yhteiskunnallisessa liikehdinnässä (Helkama ym. 1998: 327-328). Le Bon kuvasi ihmisen toimintaa muun muassa seuraavasti: ”Joukossa ihmiset toimivat anonyymeinä (- -), eivätkä ota enää vastuuta teoistaan.” Alentuneen minätietoisuuden vuoksi ihminen voi toimia joukossa impulsiivisesti ja emotionaalisesti ollen samalla ulkoisten yllykkeiden johdettavissa (Helkama ym. 1998: 331). Pelottavaa on mielestäni ajatus, että ihmisjoukot provosoituina ja manipuloituina voivat toimia arvaamattomasti, tunteettomasti ja toteuttaa kyseenalaistamatta tekoja, jollaiset yksiselitteisesti ovat tuomittavia ja väärin. Juuri tästä syystä Washingtonin The US Holocaust Memorial Museum tai Sarajevon Museum of Crimes Against Humanity & Genocide 1992-95 ovat niin tärkeitä: niiden keskeinen tehtävä on vuodesta toiseen muistuttaa ihmisiä ihmisten omista hirmuteoista sekä sokeudesta omaa toimintaansa kohtaan (Lennon & Foley 1999: 50).
US Holocaust Memorial Museum on esimerkki haasteista, jollaisia muistomerkkeihin
helposti liittyy. Samalla niiden kautta on mahdollista pohtia, mitä muistomerkkien palveluntarjoajien olisi hyvä huomioida. Esitetyn ja todellisen välille syntyy helposti aukko2, joka hämärtää vierailijoiden ymmärrystä todellisista tapahtumista. (Lennon & Foley 1999: 49.) Muistomerkit myös helposti turistoituvat ja karnevalisoituvat, kuten on käynyt Berliinin Checkpoint Charlielle. Mielestäni kiinnostavimmat kokemukset ovat syntyneet paikoissa, joissa inhimilliset kokemukset, mukaan lukien kärsimys, esitetään sellaisena kuin aikalaiset sen ovat kokeneet. Samalla vierailijana minun on ollut mahdollista käsitellä tapahtumia mielessäni ja tarvittaessa keskustella heränneistä kysymyksistä vaikkapa museon henkilökunnan kanssa.
1Engl. dark tourism (Foley & Lennon 1996, teoksessa Farmaki 2013: 281)
2Engl. gap in reality
Lähteet
FARMAKI, ANNA 2013: Dark tourism revisited: a supply/demand conceptualisation.
International Journal of Culture, Tourism and Hospitality Research 3/2013, s. 281-292.
HELKAMA, KLAUS, RAUNI MYLLYNIEMI & KARMELA LIEBKIND 1998: Johdatus
sosiaalipsykologiaan. Edita, Helsinki.
HÄNNINEN, HARTO & MARKO LATVANEN 1996: Verikekkerit. Kauhun käsikirja.
Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki.
LENNON, J. JOHN & MALCOLM FOLEY 1999: Interpretation of the Unigmaginable: The US
Holocaust Memorial Museum, Washington, DC, and “dark tourism”. Journal of Travel
Research, 1999, 46-50.
MONONEN, SINI 2019: Interventio virtuaaliseen väkivaltaan. Vainoavan vallan fiktio ja
vastarinnan strategiat Pilvi Takalan installaatiossa Admirer. Niin & Näin 1/2019, s.
97-104.
RIKALA, ANNA-REETTA 2020: Kohti tuntematonta -näyttely. Vantaan kaupunki, videotallenne osoitteessa https://vantaakanava.fi/virtuaalimatka-museoihin-vantaan-kaupunginmuseo/. Katsottu 5.6.2020.