Tuliaisia Job Shadowing -jaksolta Englannista

Vietin viime viikon Englannissa Erasmus+-vaihdossa Job Shadowing -jakson muodossa. Tarkempi sijaintini oli Bridgwater & Taunton College pienessä Bridgwaterin kaupungissa Somersetissa läntisessä Englannissa. Matkallani minulla oli lisäksi oivallinen tilaisuus pieneen ekskursioon Lontoossa. Vierailu oli todella kiinnostava katsaus englantilaiseen koulutusjärjestelmään, ja olen hyvin kiitollinen oppilaitokselleni Business College Helsingille silmiä avaavasta mahdollisuudesta vaihtoon.

Terveisiä Englannista.jpg

Vierailuni aikana pääsin seuraamaan eri oppiaineiden opetusta. Seurattavia aineita olivat englantilainen kirjallisuus, ranskan ja espanjan kieli, sosiologia ja psykologia. Samaan aikaan, kun Suomessa kohistiin koulutuskeskustelun ympärillä Helsingin Sanomain kerrottua uusien opetusmenetelmien oppimistuloksia heikentävistä vaikutuksista, Englannissa opiskelussa käytettiin vanhoja kunnon kyniä, kumeja ja paperilehtiöitä. Ja tietenkin kirjoja. Pääsin muun muassa seuraamaan, miten 16-17-vuotiaat opiskelijat esittivät minulle otteen Thomas Mannin Tohtori Faustusta. En malttanut olla samaan aikaan pohtimatta, miten hankalaa minkään kirjan lukeminen saman ikäisille suomalaisille onkaan – puhumattakaan, että joutuisi lukemaan ja analysoimaan Tohtori Faustuksen kaltaista kaunokirjallisuutta.

Pienryhmä - BTC.jpg
Ranskan opiskelua neljän opiskelijan ryhmässä opettajan johdolla. Digitaalisia välineitä oppilaat käyttivät tarvittaessa, mutta pääsääntöisesti käytössä olivat kynät ja paperivihot.

Luokkatilat ja opiskelijaryhmät olivat selvästi suomalaisia verrokkejaan pienempiä, mikä on varmasti opiskelijoiden oppimisen kannalta erinomainen asia. Ainakin oman havaintoni mukaan meillä Suomen suurissa ryhmissä osa opiskelijoista tietoisesti kaivautuu johonkin digimaailmoihin, joissa opettaja tai opetus ei heitä tavoita tai häiritse. Suuressa luokkatilassa opettaja väistämättä jää usein liian kauas opiskelijoista, mitä Englannissa näkemissäni opetustilanteissa ei tapahtunut. Opettaja oli fyysisesti hyvin lähellä oppilaitaan, ja hänellä oli oikeastaan kaikissa opetustilanteissa paljon aikaa kullekin opiskelijalle. Kuitenkin kenties juuri pienissä ryhmissä opiskeltaessa digitaaliset ympäristöt ja apuvälineet voisivat tukea oppimista suuria ryhmiä paremmin, sillä suurissa luokissa ja ryhmissä on helppo kadota sinne jonnekin viettämään aikaa opiskelun sijaan. Pienessä ryhmässä tällainen ei ole mahdollista. Englannissa ei puhelimia pöydillä tai opiskelijoiden käsissä näkynyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, jolloin opiskelija haki jotakin täsmätietoa puheena olleeseen aiheeseen.

Nautin suunnattomasti matkastani, ja paneudun muistiinpanojeni maailmaan tarkemmin heti huomenissa virallisen matkaraporttini puitteissa. Sain monia ajatuksia omaankin opetukseeni tuleville vuosille, ja uskon niiden avulla saavuttavani tulevaisuudessa nykyistä parempia tuloksia opetuksessani. Moni havaitsemani asia vaatii paljonkin työstämistä, mutta sitähän opettaja joka tapauksessa tekee. Aivan ensimmäinen asia lienee oppilaiden vieroittaminen oppituntien ajaksi digitaalisista välineistä niinä aikoina, kun oppiminen ei näiden välineiden käyttöä juuri nimenomaisesti edellytä. Sanoisin, että opettamissani aineissa digivälineet eivät tuota erityisempää lisäarvoa, vaan ovat useimmiten tiellä ja haitaksi.

Keskustelinkin maanantaina ensi töikseni omien opiskelijoideni kanssa siitä, miten suuri ero lukevien ja lukemattomien opiskelijoiden sanavarastoilla on, ja millainen vaikutus heikolla sanavarastolla on oppimiseen. Toivon, että tulevaisuudessa yhä useampi opiskelijani kannustukseni saattelemana innostuisi lukemisesta ja sitä kautta oppimisesta.

Avain tulevaisuuteen -lehti julkaistu

Myyntiä opiskeleva luokkani Business College Helsingissä on julkaissut joulukuun alkajaisiksi oman Avain tulevaisuuteen -luokkalehden. Kyse on lehdestä, jonka maahanmuuttajataustaiset opiskelijat tekivät alusta lähtien käytännössä itse. Samalla se on ollut projekti, johon on kuulunut runsaasti niitä asioita, joita opiskelijoiden tulee työelämää kohti kouluttautuessaan osata. Näin ollen käytännön lehtityössä tulee harjoiteltua juuri niitä asioita, joita muutoin harjoittelisimme teoriassa ikään kuin “leikkien” oikeaa työskentelyä. Nyt olemme lähteneet liikkeelle siitä, että harjoittelemme oikeaa lehdentekoa ja opimme siinä samalla.

Avain tulevaisuuteen.jpg
Avain tulevaisuuteen -lehden kannessa poseeraa selvästi tutun näköinen “maikka”.

Lehdentekoprojektimme lähti liikkeelle varsinaisesti syyskuun puolivälissä, jolloin valitsimme lehdelle luokan sisältä päätoimittajan. Oma roolini lehdenteossa on ollut ohjaavan opettajan rooli, mikä on sopinut minulle erinomaisesti. Aikuisten myyntiä opiskelevien opiskelijoideni vastuulle ovat vastaavasti jääneet kaikki lehdentekoon liittyvät toimenpiteet, joissa olen toiminut lähinnä tukena. Luonnollisesti olen pitänyt ikään kuin lehden kokonaistoimintaa hyppysissäni. Alun perin lähdimme projektissa varsinaisesti liikkeelle harjoittelemalla Adoben Creative Cloud -ohjelmistopakettiin kuuluvien PhotoShop- ja InDesign-ohjelmien käyttöä. Tehtyjen harjoitusten mentyä hyvin uskaltauduimme aloittamaan varsinaisen lehtiprojektin.

Lehden painotyöhön apurahaa Suomen Liikemiesten Kauppaopiston Säätiöltä

Luonnollisesti liiketoiminnan opintoihin kuuluu keskeisenä asiana tarjouspyyntöjen kirjoittaminen ja tuotteiden kilpailuttaminen. Tämän toteutimme lähettämällä tarjouspyynnöt useampaan painotaloon, ja saamiemme tarjousten pohjalta valitsimme painotyön toteuttajaksi X-Print Oy:n Mäntsälästä. Avain tulevaisuuteen -lehden ensimmäinen painettu versio on malliltaan 16-sivuinen 4-värinen ja A4-kokoinen. Painoksen koko on 500 kappaletta.

Projektille haimme syksyn 2018 haussa Suomen Liikemiesten Kauppaopiston Säätiön apurahaa, ja lehtemme sai lupauksen apurahasta, joka kattaa 70 % lehden painokuluista.
– Lehti on erinomainen esimerkki yhdessä tekemisestä ja laajasti oppimista tukevasta toiminnasta. Projektille oli esitetty selkeä budjetti, ja lisäksi lopputuloksena on konkreettinen tuote. Hakemus oli myös hyvin tehty ja perusteltu, kuvaa Säätiön toimitusjohtaja Oili Teppana perusteita Avain tulevaisuuteen -lehden tukemiseen.

Koska apurahaa oli saatavissa 70 % projektin kustannuksista, jäi 30 % kustannuksista lehtiprojektin omaksi riskiksi. Mikäli lehtiä saadaan riittävästi myytyä, tarkoituksemme on lähteä keväällä opiskelijoiden kanssa pienelle opintomatkalle vaikkapa Tallinnaan. Toisin sanoen jokainen myyty lehti tarkoittaa tukea opiskelijatyölle.

ISSN-rekisteröinti ja mediamyynnin harjoittelua

Koska toivottavasti lehden toiminta saa tulevaisuudessa jatkoa vaikkapa koko oppilaitoksemme yhteisenä opiskelijalehtenä, haimme luonnollisesti lehdelle Kansalliskirjastosta virallisen ISSN-rekisteröinnin. Rekisteröinnin saaminen teki lehtiprojektista välittömästi hieman aiempaa virallisemman.

Tulevaisuudessa lehden kustannukset on tarkoitus kattaa itsenäisesti ilman ulkopuolisia apurahoja. Tällöin lehden tulee luonnollisesti nousta vielä seuraavalle kehitystasolleen. Tuleviin lehtiin onkin tarkoitus myydä mainostilaa. Lisäksi osa lehden kustannuksista on tarkoitus kattaa myyntituotoilla. Nyt ilmestyneen lehden kustannuksia on tarkoitus kattaa yksinomaan myyntituotoilla, sillä mainostilaa ensimmäisessä painetussa julkaisussa ei ole. Tulevaisuudessa myynnin osaamisalaa opiskelevien opiskelijoidemme kanssa on luonnollisesti tarpeen harjoitella myös mainostilan myyntiä. Näin opiskelijani tulevat käytännössä nähneiksi lehtityön kaikki vaiheet aina suunnittelusta rahoituksen varmistamiseen, budjetointiin, käytännön toteutukseen, painotyön kilpailutukseen ja valmisteluun sekä lopulta lehtien myyntiin.

Myyntityö seuraavalle tasolle

On ollut hienoa huomata, miten opiskelijat ovat ottaneet lehtiprojektin omakseen. Samalla olen itse oppinut paljon vastuun antamisesta opiskelijoille. Nähdäkseni nimenomaan vastuun antaminen on ensimmäinen keskeinen askel vastuun kantamiseen. Kun opiskelija havaitsee hallitsevansa homman, hän uskoakseni saa itseluottamusta toteuttaa vastaavia asioita tulevaisuudessa itsenäisesti. Oma luokkani on maahanmuuttajien ryhmä, ja heille erityisesti 16-sivuisen suomenkielisen painetun lehden tekeminen on kova juttu.

Aikaisemmin opiskelijamme ovat ottaneet maksut vastaan erilaisissa myyntitilanteissa ainoastaan käteisenä. Me otimme tämän projektin myötä opiskelijoideni kanssa askelen myös seuraavalle tasolle hyväksymällä korttimaksut iZettle-korttimaksupäätteen kautta. Tämä ei ollutkaan aivan yksinkertaista, joten lopulta hankin korttimaksupäätteen itselleni. Samalla opiskelijat ovat itsenäisesti valmistelleet myyntistandin ja yhtenäiset myyntiasustukset, jotka kaikki tuovat esille koulumme uutta ja raikasta brändiä.

Toivotan oppilailleni paljon onnea tuoreen lehden julkaisusta. Olen heistä valtavan ylpeä.

Avain tulevaisuuteen - myynti.jpg
Opiskelijani myymässä Avain tulevaisuuteen -lehtiä koulumme aulassa.

Rapautuiko koulutuksen tasa-arvo jo?

Aamun Hesarissa 18.11.2018 on mielenkiintoinen uutinen, jossa psykologian emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja psykologian tohtori Aino Saarinen ruotivat peruskoulua koskevaa tuoretta (vielä julkistamatonta) tutkimusta ja uusien oppimismenetelmien tasa-arvoa. Heikentyneiden oppimistulosten taustalta on löydetty digitaalistumisen ja muiden muodikkaiden opetusmenetelmien lisääntyminen oppimisessa. Parhaimmillaan ne ovat menetelminä erinomaisia, mutteivät suinkaan sovi kaikille, kuten tutkimus näkyy lehtijutun perusteella osoittavan. Tämä keskustelu on mielestäni joka tapauksessa jatkumoa samalle aihepiirille, josta taannoin kerrottiin Hesarissa ammatillisen koulutuksen osalta: koulutus eriarvoistuu vauhdilla. Pääsyy tähän eriarvoistumiseen on nähdäkseni siinä, ettei osa opiskelijoista kykene ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan, mitä juuri digitaalisuus ja ilmiöoppimisen kaltaiset modernit opetusmenetelmät vaatisivat. Yhteiskunnan kiihtyvä vaatimustaso joka tapauksessa ajaa siihen suuntaan, että vastuuta sysätään nuorille yhä aikaisemmin. Siinä sitä sitten kilvan ihmetellään, kun osa kykenee vastuun ottamaan samalla kun toiset eivät edes tiedä, mitä se semmoinen vastuu tarkoittaa.

koulutarvikkeet
“Vanhassa vara parempi”, sanoi jo vanhan kansan sananlasku.

Ammatillisen opettajan näkökulmasta nyt puheena oleva tutkimus ei aiheuta erityisiä ihmetysreaktioita, joskaan ei riemunkiljahduksiakaan. Kirjoitin aiheesta blogissani pienen pamfletin 5.10.2018, jossa muun muassa pohdin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja yhteiskunnan vahvuuksia menneinä vuosikymmeninä. Peräänkuulutin maalaisjärjen käyttöä kasvatuksessa ja koulutuksessa niin kouluissa kuin kotonakin. Jos minulta kasvatuksen ammattilaisena kysyttäisiin, heivaisin ihan ensimmäiseksi monista vuorovaikutustilanteista mobiililaitteet ja sosiaaliset mediat huis hittoon. Saattaisin jopa ottaa käyttöön ihan perinteiset lyijykynät ja ruutupaperivihot, ja joka tapauksessa lisäisin lukemista, kuuntelemista, kyselemistä ja vastaamista.

Olen keskustellut opetusmenetelmistä usein myös opettajakollegoideni kanssa. Olemme ihmetelleet, miten kaikki entinen on saatu näyttämään niin huonolta ja kaikki uusi tavoittelemisen arvoiselta. Samasta aiheesta kirjoitti myös Arno Kotro omassa 6.4.2018 päivätyssä Opettaja-lehden kolumnissaan. Sen vuoksi olenkin hyvilläni, että tärkeään aiheeseen pureudutaan nyt oikein tutkimuksen voimin – ei ainoastaan musta tuntuu -tyyppisellä hymistelyllä, jossa kaikki uusi on että “WAU” ja kaikki entinen että “YÄK, en syö”. Samalla lähetän Arkadianmäen “viisaille” oman lyhyen oppimäärän viestini: Älä myy halvalla tai heitä pois (lue: leikkaa) sellaista, minkä arvoa et ymmärrä tai itse pysty arvioimaan. Jo aikoinaan urheillessani opin keskeisen opin, joka kuului seuraavasti: “Voittavaa taktiikkaa ei kannata muuttaa.”

Kohti eriarvoistuvaa koulutusta

Kuten Hesarin jutussakin sanotaan, digitaalisuuden pitäisi kouluympäristössä palvella oppimista – ei olla itseisarvo sinänsä. Sanotaan tämä vielä selkokielellä: digitaalisuuden tulee olla väline oppimiseen. Jos se toimii ja aikaansaa pysyvää ajatusrakenteiden kehittymistä suotuisaan suuntaan, upeaa. Jos taas digitaaliset välineet hajottavat oppijan keskittymistä, aikaansaavat levottomuutta ja estävät oppimista, kuten nyt ollaan tutkimuksessa havaitsemassa (ja käytännön opetustyössä jo ajat sitten), on syytä harkita vakavasti pitäytymistä perinteisessä opettajalähtöisessä mallissa, jossa opettaja kykenee varmistamaan oppilaiden pysymisen mukana opetuksessa.

Osalle omista opiskelijoistani opettajajohtoinen oppimisen malli on jo aivan tuntematon käsite, eikä valtaosa oppimisensa kanssa ongelmissa olevista kykene digivälineriippuvuutensa keskellä keskittymään mihinkään oppimista edistävään. Niinpä osalle opiskelijoista ammatillinen koulutus tarjoaa ainoastaan videoiden katselua, pelaamista tai musiikin kuuntelua päivästä toiseen rästitehtävien karttuessa. Useille ryhmilleni pyrin lisäämään elämää tässä maailmassa ainakin toviksi lukemalla heille ääneen, jolloin digivälineet laitetaan kokonaan pois opiskelijoiden ulottuvilta. Tämä rauhoittaa oppimistilanteen oitis lukuhetken ajaksi.

Gaussin kellokäyrän toisessa ääripäässä ovat ne opiskelijat, jotka osaavat ja hahmottavat laajoja kokonaisuuksia tuosta noin vain. Eli kyse on juuri siitä, mistä Hesarin jutussa kerrotaan: koulutus eriarvoistaa opiskelijoita. Huippuopiskelijat ovat motivoituneita, tuntevat itselleen sopivat oppimistavat ja käyvät säännöllisesti koulua. Heikot eivät kykene keskittymään tai osallistumaan oppimistapahtumiin oikeastaan lainkaan. Pahimmillaan he stressaantuvat entisestään, kärsivät univaikeuksista ja ryhtyvät lintsaamaan. Tällainen kierre lisää eriarvoistumista entisestään.

Perinteet kunniaan

Taannoin Yle uutisoi, että kirjoja lukevien nuorten sanavarasto voi olla jopa 70 000 sanaa, kun taas lukemattomien vain 15 000. Nämä tulokset hätkähdyttävät. Vaikka samaisessa uutisessa pehmiteltiin varsinaista ongelmaa, kyse on siitä, että digitaalisessa ympäristössä keskittyminen hajautuu jatkuvasti erilaisten aktiviteettien kesken. Perinteistä kirjaa luettaessa keskittyminen pysyy tiiviisti lukemisessa. Myös vaikkapa iltasatujen lukeminen yhdessä on tehokasta sanavaraston kehittymisen ja turvallisen yhdessäolon kannalta. Laaja sanavarasto mahdollistaa myös monenlaisten muiden taitojen suotuisan kehittymisen, sillä lukeminen kehittää abstraktia hahmotusta ja luetun ymmärtämistä. Tätä tarvitaan myös matemaattisissa tehtävissä.

Kyse ei siis ole mistään kovin ihmeellisestä rakettitieteestä. Itse asiassa valtavan suuria asioita voitaisiin saada kansallisella tasolla aikaan pienellä vaivannäöllä, josta voitaisiin saavuttaa hyötyjä monilla muillakin yhteiskunnan tasoilla. Ja ennen kaikkea on syytä arvostaa perinteitä siinä, mitä opetukseen tulee. Toki monessa asiassa ollaan menty myös suotuisaan suuntaan, eikä mielestäni ikinä ole tarvetta palata niin kauas menneisyyteen, että karttakepit viuhuisivat ja oppimistilanne olisi pelottava. Sen sijaan tietyt rajat ja perinteikkäät mallit oppimisessa ja opetuksessa ovat edelleen relevantteja – ja parhaimmillaan niitä voidaan maustaa moderneilla menetelmillä. Lopettaisin kuitenkin välittömästi opettajalähtöisen opetustilanteen demonisoinnin.

Writing Traditional Letters

I have been writing traditional letters lately to my friends and important people of my life. Writing also means telling these people how important and meaningful they are to me. For example a few days ago I wrote a bedtime story to my goddaughter. I mostly write with my old style typewriter, that makes the letters very unique. When I have this kind of a skill, why wouldn’t I use it to bring good feelings to people around me. At the same time writing is very stylish, and it makes these writing moments very beautiful. And I have a possibility to experience something special with the people who get my letters.

I just wish I had got this idea of writing letters a long time ago, because writing and getting letters makes people a lot happier than just sending and receiving e-mails or other short messages. Besides, there are a lot of people in the world, who don’t even have e-mail address or receive any text messages. You really have to live that moment with your typewriter. When seeing the letter ready you feel proud of yourself. Trust me! And if you don’t believe it, just try it.

Writing letters is at the same time my statement to the modern world, where Finnish Posti is not delivering letters on some weekdays, where stamps cost 1,50 € each (ridiculous, you must be kidding me!), where people must be so efficient that they must think about their performance even when they are laying on the beach on their free time. And where we are multitasking like crazy all the time so that we are not able to concentrate on anything properly.

However, don’t worry, if you didn’t get a mail from me yet. I have many people who I want to write letters to. Luckily I have plenty of time ahead to write without any stressing.

Perinteisten kirjeiden kirjoittamista

Olen kirjoittanut viime aikoina kirjeitä ystävilleni ja ihmisille, jotka ovat elämässäni tärkeitä. Kirjeiden kirjoittaminen tarkoittaa samalla, että haluan kertoa heille, kuinka tärkeitä ja merkityksellisiä he ovatkaan. Esimerkiksi toissapäivänä kirjoitin iltasadun pienelle kummitytölleni. Enimmäkseen kirjoitan vanhalla kirjoituskoneellani, mikä tekee kirjeistä yksilöllisiä ja ainutlaatuisia. Koska minulla on tällainen taito kirjoittaa, miksipä en käyttäisi sitä tuodakseni kanssaihmisteni elämään pieniä ilon ja onnen hetkiä. Samalla kirjoittaminen on todella tyylikästä, ja kirjoitushetket ovat hyvin kauniita. Minulla on samalla mahdollisuus itsellänikin kokea jotakin erityistä näiden kirjeiden kohteideni kanssa.

Toivon vain, että olisin saanut tämän idean kirjeiden kirjoittamisesta jo ajat sitten, sillä kirjoittaminen ja kirjeiden vastaanottaminen saavat ihmiset paljon onnellisemmiksi kuin “moderni” sähköpostien ja muiden pikaviestien kirjoittaminen ja vastaanottaminen. Sitä paitsi maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei edes ole sähköpostia tai mahdollisuutta erilaisten modernien viestien saamiseen. Kirjettä kirjoittaessasi sinun täytyy todella elää tuo kirjoitushetki kirjoituskoneesi ääressä ajatellen kirjeesi kohdetta. Ja kun olet saanut kirjeen valmiiksi, tunnet itsestäsi ylpeyttä. Usko pois! Ja ellet usko, kokeile vaikka itse.

Kirjeiden kirjoittaminen on samalla oma statementini modernille maailmalle, jossa Suomen Posti ei jaa kirjeitä joinain viikonpäivinä, jossa postimerkit maksavat 1,50 € (lähestulkoon 10 mummomarkkaa – älkää naurattako!) kappaleelta, tai jossa ihmisten täytyy ajatella suoriutumistaan jopa maatessaan rantatuolissaan lomallaan. Ja jossa me multitaskaamme hulluina niin, ettemme kykene enää keskittymään mihinkään tehtävään kunnolla.

Silti, älä huolestu, mikäli et vielä saanut minulta kirjettä. Minulla on hyvin monia ihmisiä, joille haluan kirjoittaa. Onneksi minulla on loppuelämä aikaa kirjoittaa ilman että otan kirjoittamisesta minkäänlaista stressiä.

Here are some pictures of these moments in my own writing studio. / Tässä on muutamia kuvia hetkistä omasta kirjoitusstudiossani.

Letter start.jpg
Photo © Ville Kilpiä 2018. All rights reserved.
Kirje.jpg
Photo © Ville Kilpiä 2018. All rights reserved.
Writing studio
Photo © Ville Kilpiä 2018. All rights reserved.

Pamfletti: Maalaisjärkeä ja aikaa kasvatukseen ja vuorovaikutukseen – yhteiskunnassa, koulussa ja kotona

Kuten ehkä tiedät, työskentelen ammatillisena opettajana Business College Helsingissä. Erityis-alojani opetuksessa ovat äidinkieli, viestintä ja psykologia, joiden lisäksi olen opettanut liikuntaa ja terveystietoa. Suomen kielen varsinaisen tutkintoni lisäksi olen opiskellut sivuaineinani muun muuassa laajan sivuaineen psykologiaa sekä lyhyet sivuaineet kasvatustieteessä ja erityispedagogiikassa. Lisäksi olen opiskellut ammatillisen opettajan pätevyysopinnot Haaga-Helian ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja paljon, paljon muuta. Päätoimisena tuntiopettajana olen työskennellyt nyt yhteensä kolmisen vuotta aloitettuani opetus-urani lokakuussa 2015 silloisessa Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa – nykyisessä Business College Helsingissä.

Opintojeni ohella olen tarkastellut ja pohtinut suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuuksia menneinä vuosina, jolloin itse olen käynyt koulua ja opiskellut. Oman näkemykseni ja myös OECD:n PISA-testien mukaan suomalainen koulutusjärjestelmä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa tuottanut erinomaisia tuloksia, mistä osoituksena on testitulosten ohella maamme 1900-luvun suoranainen taloudellinen ihme. Toki koulutuksen lisäksi talouden rakenne on ollut monin tavoin hyvin erilainen, ja menestyksen taustalla on ollut valtavasti menneiden sukupolvien ahkeraa työtä.

Nähdäkseni koulutuksen osalta erinomaisiin tuloksiin on kuluneina vuosikymmeninä päästy melko kustannustehokkaalla mallilla, mutta kun kansainvälistä menestystä alkoi tulla, alettiin itsekin tutkia tehokkaammin syitä omaan menestykseen. Kun tarpeeksi tutkii ja ryhtyy sörkkimään jo valmiiksi toimivia asioita, lipsahdetaan helpohkosti jäykkyyteen, jossa pienetkin kustannussäästöt saavat pahasti hallaa aikaan. Joku voisi sanoa, että rentous puuttuu ja “puristetaan mailaa liiaksi”. Seuraavassa pohdinkin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestyksen kulmakiviä, ja toivon oheen kiinnostavia näkemyksiä.

Mihin suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys on perustunut?

tytöt koulussa.jpg
Läheskään aina emme tarvitse digitaalisia välineitä. Suosittelen itse kullekin perinteisten asioiden kokeilemista.

Opintojeni ja kokemukseni pohjalta avaan pelin kuvailemalla muutamia sellaisia tekijöitä, joihin suomalaisen koulutusjärjestelmän ja sitä kautta yhteiskunnan menestys on mielestäni nojannut. En nimittäin halua irrottaa koulutusta erilliseksi saarekkeeksi muusta yhteiskunnasta. Sanoisin, että koulutuksen menestyksen pohja on saavutettu erittäin yksinkertaisilla maalaisjärkisillä ja varsin edullisilla asioilla, jotka ovat luoneet pohjan lasten ja nuorten monipuoliselle taitojen kehittymiselle. Tähän ei luultavasti tarvittu määrärahoja, vaan ennemminkin puhdasta aikaa ja rakkautta.

1. Maalaisjärkinen yhteistyö koulun ja kodin välillä

Koulun ja kodin välille tarvitaan saumatonta yhteistyötä sekä maalaisjärkeä. Koulutusta ja kasvatustehtävää ei menneinä vuosina ulkoistettu kouluille, kuten se tänä päivänä näkyy monissa tapauksissa olevan. Tämän päivän yhteiskunnassa tehokkuuden ja työelämän vaatimusten lisääntyminen on selvästi vähentänyt vanhempien kykyä viettää aikaa lastensa kanssa. Tästäkin yhteisestä ajasta digi-laitteet vievät niin aikuisten kuin lastenkin huomiota pois luontaisesta vuorovaikutuksesta, ja ongelmat voivat kasaantua lasten hakiessa huomiota, jota eivät ehkä muuten saa. Luonnollinen ja kiireetön vuorovaikutus edellyttää näet aitoa ja vilpitöntä kiinnostusta toisiamme ja toistemme asioita kohtaan. Kun kysyt, mitä toiselle kuuluu, ole kiinnostunut hänen vastauksestaan. Älä ainakaan käännä katsettasi puhelimeesi.

Stressi, univaikeudet ja keskittymiskyvyn puute toistuvat omassa työssäni hyvin usein nuorten kanssa keskustellessani. Mielestäni nuorten ei pitäisi joutua kokemaan mitään näistä, vaan heidän pitää saada viettää tasapainoista, mukavaa ja vapaata fiksun nuoren ihmisen elämää ilman suurempia suorituspaineita. Tässä on mielestäni yhteiskunnallisen mission paikka: haluan omasta puolestani auttaa omia opiskelijoitani keskittymään tekeillä oleviin asioihin tahtia hidastamalla. Toivon mahdollisimman monen vanhemman osallistuvan tällaiseen kiireettömän mutta aikaansaavan elämän tukemiseen kotona. Jos digilaitteiden sijaan ei tahdo löytyä mitään muuta tekemistä, niin iltasadun lukeminen, lautapelin pelaaminen, ongelle meneminen tai keskustelu mistä tahansa asioista yhdessä voi tarjota sellaista yhteistä tekemistä, joka muistetaan vielä vuosien päästäkin. Voit aloittaa vaikkapa vanhasta kunnon sadusta, jossa jänis ja kilpikonna juoksivat kilpaa.

2. Lukutaito on kansalaistaito

Lukutaito on tärkeä taito mitä tahansa sitten opiskeletkin tai teetkin. Lukutaitoon ja luetun ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti kielellinen taitavuus, jollaista ei voi ostaa kaupasta. Tai oikeastaan… melkeinpä voikin. Kyllähän kirjoja ja lehtiä kaupasta saa ostettua. Niiden lukemiseen vain tarvitaan keskittymistä ja aikaa. Positiivisen suhtautumisen lukemista kohtaan voi myös opettaa lukemalla lapselle iltasatua tai vaikkapa tilaamalla hänelle Aku Ankka -lehden. Moni lapsi on menneinä vuosina oppinut lukutaidon Aku Ankan parissa. Iltasadun lukeminen on muuten erittäin nerokas juttu kielitaidon kannalta. Se on samalla yhteistä tekemistä, se ei maksa mitään eikä rasita ketään, ja se tarjoaa kielellisiä mielikuvia juuri ennen nukahtamista. Unen aikana aivoihin päivän aikana tullut kielellinen informaatio jäsentyy ja järjestyy uudelleen, ja viimeiseksi ennen nukahtamista kuultu tarina oletettavasti jäsentyy erinomaisesti aivoihin.

Tällainen menneiden vuosien kodeissa lukeminen ja lukemaan kannustaminen loi nähdäkseni erittäin vahvan pohjan kielelliselle taitavuudelle, josta on tutkitusti monipuolista hyötyä eri oppiaineissa. Jopa matemaattisten ongelmien ratkaiseminen edellyttää kielellistä taitavuutta ja abstraktien asioiden kielellistä hahmottamista. Suosittelenkin lämpimästi suopeaa ja kannustavaa suhtautumista lukemista kohtaan, ja tässäkin tapauksessa digitaalisten välineiden laittamista sivuun.

3. Mielikuvitukseen ja ongelmanratkaisuun kannustaminen aidossa vuorovaikutuksessa

Suomalaiselle kulttuurille ainutlaatuisen nerokas tapa on keskustella lapsen kanssa kysymyksin, joissa aikuinen haastaa lapsen ratkaisemaan pieniä kielellisiä ongelmia. Monessa muussa kulttuurissa, vaikkapa Aasiassa, lapselta kysytään asioita ainoastaan silloin, jos halutaan saada häneltä vastaus kysymykseen. Meikäläisittäin keskustelu saattaa mennä vaikka seuraavaan tapaan:

– Mikäs se sinulla on siinä? (vaikka hyvin tiedetään, että pallohan se siinä pienissä käsissä on)
– Pallo.
– No niinpä onkin, onpa se hieno. Keneltä sinä sait sen?
– Äidiltä.
– Mitä sinä ajattelit sillä tehdä?
– Vierittää.
– Haluaisitko ojentaa sen vaikka Ville-sedälle, kun Ville-setäkin haluaisi ihastella sitä. Muistatkos, kuka on Ville-setä?

Tällainen keskustelu edellyttää pienimuotoista ongelmanratkaisua, joka saa pienen ihmisen aivonystyrät työskentelemään kiivaasti. Hän myös luultavasti kokee, että hänen kanssaan halutaan käydä keskustelua. Tämä tukee lapsen kehitystä, koska hän kokee samalla itsensä arvokkaaksi keskustelun osapuoleksi. Kukapa meistä ei haluaisi tuntea itseään arvokkaaksi – olimmepa isoja tai pieniä? Pyrinkin keskustelemaan mahdollisimman paljon lasten ja nuorten kanssa aina, kun heitä on jossakin lähettyvillä. Puhelinta en tarvitse silloin ollenkaan, eli palaan tässä siihen kirjoitukseni alussa mainitsemaani kasvatuksen maalaisjärkisyyteen.

4. Vanhojen hyvien opetusmallien säilyttäminen uusien muotivirtausten ohella

Urheiluvalmennuksessa tyypillinen toteamus on, ettei voittavaa taktiikkaa kannata mennä muuttamaan. Jos asiat toimivat, kannattaa jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Toki tieto oman menestyksen syistä on tärkeää siltä varalta, että kilpailutilanne muuttuu äkisti kiperämmäksi. Tällöin voidaan tarvittaessa tehdä korjaavia toimenpiteitä.

Suomessa koulutukseen ja akateemiseen tutkimukseen käytettäviä määrärahoja on viimeisen vuosikymmenen aikana leikattu roimasti. Tämä on yksiselitteisesti typerää ja lyhytnäköistä politiikkaa. Samaan aikaan suomalaisen koulutuksen menestystä on alettu yhä tarkemmin mitata PISA-testien ja korkeakouluvertailuiden avulla, jolloin keskiöön on noussut nimenomaan se, mitä kouluissa tapahtuu. Samalla kotien olennaisen tärkeä merkitys lapsen kehitykselle ja kasvulle on lipsahtanut keskustelussa sivuraiteelle. Samalla digimaailman tarjoama ärsykkeiden tulva on lävähtänyt niin koulumaailmaan kuin koteihinkin, mikä heikentää keskittymistä – jos ette usko, niin tulkaa katsomaan kouluun tai seuratkaa tilannetta kotona.

Digitaalisuuden, tehokkuusvaatimusten ja tulosten mitattavuuden lisääntyminen ovat nähdäkseni keskeisiä syitä sille, että suomalaisessa koulutuksessa heitetään laidan yli erinomaisen toimivia perinteikkäitä opetusmenetelmiä ja korvataan niitä uusilla muotivirtauksilla. En sano, etteivätkö uudet välineet ja järjestelmät toimisi, mutta vanhoissa opetusmenetelmissä ei välttämättä ole mitään vikaa. Haluan tässä yhteydessä nostaa uudelleen lukuun Arno Kotron taannoisen kolumnin Opettaja-lehdestä, jossa kuvataan tätä tismalleen samaa tilannetta.

5. Kotikasvatuksen ja koulutuksen arvostuksen nostaminen keskiöön

Menneinä vuosina koulutusta arvostettiin, ja erityisesti nykypäivänä kouluttautumisen ja ennen kaikkea osaamisen merkitys on erityisen tärkeä. Maamme korkeaa ja ilmaista koulutusta on syytä arvostaa niin, että pyrimme kokonaisvaltaisesti tukemaan ihan jokaisen ihmisen kiinnostusta oppimista kohtaan – olipa roolimme sitten poliitikko, opettaja tai vaikkapa se tärkein kasvattaja, lapsen tai nuoren oma huoltaja. Onkin syytä nostaa keskiöön niin laadukas kotikasvatus kuin opetuskin, joiden merkitystä kokonaisuudessa tuskin voi kylliksi korostaa. Uskon, että sillä ihan tavanomaisella maahamme kuuluvalla maalaisjärjellä pystymme kukin nostamaan tasoamme kasvatustehtävässä, ja yhteispelillä parantamaan saavutettavia tuloksia. Näin uskon, että saamme yhä useamman nuoren ohjattua pois syrjäytymisen polulta kohti yhteiskunnan keskiötä.

Lopuksi

Nähdäkseni yhteiskunnassamme ja koulutusjärjestelmässämme meillä on siis edelleen kaikki palaset olemassa, joiden avulla voimme halutessamme parantaa päivittäisen toimintamme kautta koko koulutusjärjestelmän toimivuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Onnistuminen kuitenkin edellyttää muutamia aivan keskeisiä muutoksia nykymenoon, jossa emme kuule emmekä näe toisiamme. Itse asiassa olen toisinaan miettinyt, näemmekö enää kohta itseämmekään paetessamme ja piiloutuessamme kaikkien niiden digitaalisten härveleidemme taakse.

Toivon, että voimme tulevaisuudessa yhä useammin ja oikein luvan kanssa hidastaa tahtia ja keskittyä siihen laadukkaaseen ja monivivahteiseen vuorovaikutukseen, jonka väliin eivät kohinan aiheuttajiksi änge lukuisat digitaaliset kanavat ja applikaatiot. Kehotan meitä kaikkia keskittymään paremmin kulloinkin tekeillä olevaan asiaan jatkuvan multitaskingin sijaan. Ainakin itse olen viime aikoina kokenut runsaasti onnistumisen elämyksiä viettäessäni enemmän aikaa virtuaalitodellisuuden sijaan reaalimaailmassa. Tämäkin kirjoitus tuli keskittyneesti kirjoitettua lähes yhdeltä istumalta, joskin sen suunnittelu pääkopassa oli aloitettu jo kenties vuosia sitten.

My #ScrollFreeSeptember Experiences

ScrollFreeSeptember.jpg
Picture © Royal Society for Public Health RSPH.

I told earlier, that I am participating Scroll Free September campaign, that was apparently founded by the Royal Society for Public Health RSPH of the United Kingdom. I got inspired, because I have been struggling with my social media presence, and this campaign offered me a good way to test how it felt living without social media. At first it felt like having withdrawal symptoms, when not allowed to scroll or even open the applications. But after a few days it started feeling better and a normal way to live without these external stimuli. I started feeling more relaxed, and have had more energy to other activities. Of course there have been other stressors during September, but I think I feel a lot better when concentrating better to activities I am currently doing. Social media definitely makes us multitask and increases our restlessness, and that is definitely not a good thing.

I have made a couple of exceptions in scrolling. I have used WhatsApp, YouTube and my own http://villekilpia.com webpage normally. I haven’t missed Twitter or Instagram at all. Of course I have longed for my Facebook friends and my LinkedIn network, but this month has made me realize the importance of living primarily real life – not spending my time in virtual reality. This test period has also helped me in figuring out how easily we create addictions and how hard it is to challenge these habits and manners.

After my #ScrollFreeSeptember experience I am probably going to abandon Twitter and Instagram. Similarly I am going to decrease using Facebook and LinkedIn dramatically compared to time I used to use in them. I was even thinking about whether it could be possible to live without internet connection at home or not. Why do we have to live online, or do we? Hmm… What do you think?