Ihminen itse kauhun lähteenä: Synkkä turismi tarkasteltavana ilmiönä

Tämän tekstin olen palauttanut tarkistukseen 5.6.2020 Helsingin yliopiston Kauhun ja pelon heijastuksia -kurssille, jolla käsiteltiin erilaisia kauhun ja pelon lähteitä modernissa maailmassa. Teksti sattui silmiini ohimennen etsiessäni vähän muita tekstejä, ja halusin jakaa sen. Tekstin oheiskuvat olen ottanut Pariisin alla kulkevista katakombeista vuonna 2018 ja matkalta Sarajevosta vuonna 2016. Kuvien kopiointi ja uudelleenkäyttö on kiellettyä.

Kuoleman kohteet kiinnostuksena

Siinä missä kauhun synnyttäjät voivat populaarikulttuurissa olla kuvitteellisia henkimaailman olentoja, on toisaalta osa kauhun ja pelon kokemuksista lähtöisin ihmisestä itsestään ja tosista tai todentuntuisista tapahtumista. Tieteen monet saavutukset ovat useissa tapauksissa perintöä nykymaailmassa epäeettisistä tutkimustavoista, joissa ihmisille on saatettu tehdä karmivia kokeita. Klassisissa kauhutarinoissa tiedemiehet voivatkin olla suorastaan hulluja (Hänninen & Latvanen 1996: 226), ja tosielämässä Auschwitzin keskitysleirin kuolemanenkeliksi kutsuttu lääkäri Josef Mengele leikkeli potilaitaan
ilman nukutusta tai työnsi myrkkypistoksia uhriensa silmiin brutaaleita ihmiskokeita tehdessään. Eräänlainen stereotyyppinen reaalimaailman hullu tiedemies tai keksijä on myös tanskalainen Peter Madsen, joka surmasi ja paloitteli ruotsalaisen toimittajan Kim Wallin sukellusveneessään elokuussa 2017. Karmivista tositapahtumista esimerkkejä ovat myös terrori-iskut, koulusurmat tai Norjassa Utöyan saarella 2011 tapahtunut joukkoampuminen. Nämä kaikki voivat herättää ikäkausikokemuksia: Mitä teit, kun Myyrmannissa räjähti pommi vuonna 2002? Tai mitä teit New Yorkin 9/11-iskujen aikaan vuonna 2001? Rikalan (2020) mukaan ylipäätään kuolema kokemuksena on nykypäivänä vähemmän arkipäiväinen tapahtuma kuin edeltäneinä vuosisatoina, jolloin ihmisten elinikä on ollut lyhyempi ja kuolema erilaisissa yhteisöissä tiiviimmin läsnä.

Omasta mielestäni taruhahmoja huomattavasti pelottavampi ja siksi kiehtovampi ilmiö onkin juuri ihmisen oma julmuus toisia ihmisiä kohtaan. Olen vieraillut lukuisissa matkakohteissa, joiden menneisyyteen kuuluu järkyttäviä tai ahdistavia tapahtumia. Hänninen ja Latvanen (1996: 336) toteavatkin, että ihminen pelkää toista ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Synkät kohteet sisältävät nähdäkseni sodan ja kuoleman lisäksi yhteiskuntaa hallitsevan valvontakoneiston, jollainen oli esimerkiksi DDR:n salainen poliisi Stasi. Se vastasi Benthamin (Mononen 2019: 97) hahmottelemaa ahdistavaa, kaiken kuulevaa ja näkevää panoptikonia. Synkkä turismi1 ja sen tarjoamat kohteet houkuttelevat olemalla eräänlaisia muistomerkkejä, joiden seinät kuiskivat tarinaansa menneisyyden inhimillisistä uhreista. Tällaisia muistomerkkejä ovat esimerkiksi Anne Frank Huis Amsterdamissa, Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseo Puolassa, Omaha Beach Ranskan Normandiassa tai Sarajevon kaupunki verisestä sisällissodasta kertovine museoineen ja tapahtumapaikkoineen. Farmakin (2013: 281) mukaan synkkää turismia tiedetään olleen aina 1000-luvulta lähtien. Sodan kauhut, kuolema ja katastrofit ovat siis kiehtoneet ihmisiä jo pitkään.

Sarajevon lentokentän alittava Toivon tunneli (Tunnel of Hope, Tunel Spasa) toimi valmistuttuaan 1993 kaupungin piirityksen aikaan 1992-95 käytännössä ainoana huoltokäytävänä piiritetyn kaupungin ja ulkomaailman välillä. Sarajevossa Tunel Spasa -museossa on yhä pieni pätkä tunnelia. Kuva © Ville Kilpiä 2016

Synkkien kohteiden kiehtovuuden motiiveista on esitetty lukuisia ajatuksia, joita Seatonin ja Lennonin (Farmaki 2013: 283) mukaan ovat muiden ihmisten epäonnen näkemisen tuottama “mielihyvä” sekä kuoleman läheisyyden havaitseminen ja pohdinta. Dann (Farmaki 2013: 283) puolestaan on jaotellut kahdeksan erilaista motiivia sisältäen uutuudenviehätyksen, nostalgiankaipuun tai vaikkapa rikosten ihannoinnin. Itse lisäisin tähän kunnioituksen tapahtumien aikalaisia kohtaan sekä kiinnostuksen tarinoita, yhteiskunnallisia järjestelmiä, historiaa tai ihmismielen pimeän puolen ja kollektiivisten motiiveiden ymmärtämistä kohtaan. Samankaltaisia huomioita ovat tehneet Poria ym. 2006 (Farmaki 2013: 284). Ennen kaikkea kuolema ja traagiset tapahtumat herättävät voimakkaita tunteita.

Historialliset tapahtumat, jotka voivat johtaa koko ihmiskuntaa koskettaviin seurauksiin, saattavat juontaa juurensa yksittäisen ihmisen toimista, kuten 1. maailmansodan käynnistäneet Sarajevon laukaukset vuonna 1914. Tällaisten laajempien tapahtumien syitä voidaan etsiä yhteiskunnallisesta jakautuneisuudesta ja joukkopsykologiasta, jossa liikehdintä ei välttämättä ole enää yksittäisten ihmisten hallittavissa. Gustave Le Bonin ja Gabriel Tarden ajatus joukkosielusta oli jo Hitlerin ja Mussolinin tiedossa, ja vaikkei Le Bonia pidetäkään suurena sosiaalipsykologian klassikkona, voidaan hänen ajatuksiaan pitää edelleen relevantteina nykypäivän yhteiskunnallisessa liikehdinnässä (Helkama ym. 1998: 327-328). Le Bon kuvasi ihmisen toimintaa muun muassa seuraavasti: ”Joukossa ihmiset toimivat anonyymeinä (- -), eivätkä ota enää vastuuta teoistaan.” Alentuneen minätietoisuuden vuoksi ihminen voi toimia joukossa impulsiivisesti ja emotionaalisesti ollen samalla ulkoisten yllykkeiden johdettavissa (Helkama ym. 1998: 331). Pelottavaa on mielestäni ajatus, että ihmisjoukot provosoituina ja manipuloituina voivat toimia arvaamattomasti, tunteettomasti ja toteuttaa kyseenalaistamatta tekoja, jollaiset yksiselitteisesti ovat tuomittavia ja väärin. Juuri tästä syystä Washingtonin The US Holocaust Memorial Museum tai Sarajevon Museum of Crimes Against Humanity & Genocide 1992-95 ovat niin tärkeitä: niiden keskeinen tehtävä on vuodesta toiseen muistuttaa ihmisiä ihmisten omista hirmuteoista sekä sokeudesta omaa toimintaansa kohtaan (Lennon & Foley 1999: 50).

US Holocaust Memorial Museum on esimerkki haasteista, jollaisia muistomerkkeihin
helposti liittyy. Samalla niiden kautta on mahdollista pohtia, mitä muistomerkkien palveluntarjoajien olisi hyvä huomioida. Esitetyn ja todellisen välille syntyy helposti aukko2, joka hämärtää vierailijoiden ymmärrystä todellisista tapahtumista. (Lennon & Foley 1999: 49.) Muistomerkit myös helposti turistoituvat ja karnevalisoituvat, kuten on käynyt Berliinin Checkpoint Charlielle. Mielestäni kiinnostavimmat kokemukset ovat syntyneet paikoissa, joissa inhimilliset kokemukset, mukaan lukien kärsimys, esitetään sellaisena kuin aikalaiset sen ovat kokeneet. Samalla vierailijana minun on ollut mahdollista käsitellä tapahtumia mielessäni ja tarvittaessa keskustella heränneistä kysymyksistä vaikkapa museon henkilökunnan kanssa.

1Engl. dark tourism (Foley & Lennon 1996, teoksessa Farmaki 2013: 281)
2Engl. gap in reality

Lähteet

FARMAKI, ANNA 2013: Dark tourism revisited: a supply/demand conceptualisation.
International Journal of Culture, Tourism and Hospitality Research 3/2013, s. 281-292.

HELKAMA, KLAUS, RAUNI MYLLYNIEMI & KARMELA LIEBKIND 1998: Johdatus
sosiaalipsykologiaan. Edita, Helsinki.

HÄNNINEN, HARTO & MARKO LATVANEN 1996: Verikekkerit. Kauhun käsikirja.
Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki.

LENNON, J. JOHN & MALCOLM FOLEY 1999: Interpretation of the Unigmaginable: The US
Holocaust Memorial Museum, Washington, DC, and “dark tourism”. Journal of Travel
Research, 1999, 46-50.

MONONEN, SINI 2019: Interventio virtuaaliseen väkivaltaan. Vainoavan vallan fiktio ja
vastarinnan strategiat Pilvi Takalan installaatiossa Admirer. Niin & Näin 1/2019, s.
97-104.

RIKALA, ANNA-REETTA 2020: Kohti tuntematonta -näyttely. Vantaan kaupunki, videotallenne osoitteessa https://vantaakanava.fi/virtuaalimatka-museoihin-vantaan-kaupunginmuseo/. Katsottu 5.6.2020.

Johtamisen psykologia II -kurssin portfolio (osa 6): Portfolion loppupohdinta

Tämän postaukseni pohdinta perustuu varsinaisesti Furmanin ym. (2004) onnistumishaastattelun kysymyksille sekä omaan pohdintaani kurssityölle asettamani alkuperäisen tavoitteen osalta. Alkuun pohdin onnistumisiani opiskeluissani laajemmassa mittakaavassa, etenen sitä kautta varsinaiseen kurssin aikana saavuttamiini oivalluksiin ja lopuksi vastaan Furmanin ym. onnistumisia koskeviin kysymyksiin.

Opintopolkuni kokonaisuutena alkutekijöistään tähän päivään asti on ollut suuri onnistuminen, jolla olen tullut luoneeksi tilanteen, jossa töitä löytyy tulevaisuudessa suhteellisen varmasti – ja myös valinnanvaihtoehtoja löytyy. Nämä ovat oman kokemukseni mukaan tärkeitä seikkoja yhä pidempään ja yhä haastavammaksi ja kompleksisemmaksi käyvässä työelämässä. Peruskoulun jälkeen olen opiskellut ylioppilaaksi, liikunnanohjaajaksi, tenniksen huippuvalmentajaksi (Suomen Tennisliitto Huippuvalmentajatutkinto 2004), humanististen tieteiden kandidaatiksi, filosofian maisteriksi suomalaisessa filologiassa ja ammatilliseksi opettajaksi. Laajat sivuaineet olen tehnyt johtamisessa ja psykologiassa. Perusopintotasoiset sivuaineet minulta löytyvät viestinnässä, erityispedagogiikassa, tilasto-, kasvatus- ja taloustieteessä sekä kirjallisuudessa. Tällä hetkellä teen hallintotieteen maisterintutkintoa johtamisen psykologiassa Lapin yliopistossa sekä kirjallisuuden aineopintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Ensi lukuvuoden aikana tulen suorittamaan vielä Lapin yliopiston kasvatus- ja yhteiskuntatieteiden tiedekuntien yhteistyönä järjestettävät koulutusjohtamisen ja opetushallinnon perusopintotasoiset sivuaineopinnot, jotka antavat pätevyyden työskennellä esimiestehtävissä koulutusalalla (Asetus opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista, 1998/986, §2). Jo yksistään hallintotieteen maisteriopintopaikan saavuttaminen kevään 2020 haussa oli minulle suuri onnistuminen, sillä jaossa oli tuolloin ainoastaan kaksi opiskelupaikkaa kandintutkinnon kyseisessä oppiaineessa suorittaneiden lisäksi. Johtamisen psykologian opinnot yhdistettynä kaikkiin muihin aiemmin tekemiini opintoihin luovat mielestäni kiinnostavan opintopolun, jonka parasta antia on mielestäni taito hahmottaa ja hallita laajoja kokonaisuuksia hyvin erilaisista aiheista ja tuottaa oppimastani laadukasta ja akateemiset konventiot täyttävää tekstiä. Samalla johtamisen psykologian opinnoissa kykenen nivomaan yhteen Helsingin yliopistossa suorittamani johtamisen ja psykologian laajat sivuaineopinnot.

Lukuisista suorituksistani huolimatta olen hyvin tietoinen siitä, että esimerkiksi perusopinnot antavat vain lähtökohdat etsiä lisää tietoa ja syventää omaa osaamista kyseisessä aiheessa. Sama pätee pohjimmiltaan aineopintoihin, kandidaatin- ja maisterintutkintoihin. Dunning-Kruger-efektin eli kognitiivisen ylivertaisuusvinouman mukaan meille ihmisille syntyy helposti taipumus yliarvioida omia kykyjämme (Yle 2022). Näin ollen tämän kurssityön ajatuksenani oli pohtia ja syventää omaa asiantuntijuuttani johtamisen psykologian alueella, vaikka tiedostin jo kurssityön alkuvaiheessa, etten muutamassa kuukaudessa kykene vielä saavuttamaan kovinkaan syvää asiantuntijan statusta. Tämän kurssityöni yhtenä aiheena on ollut siis saada kokonaiskäsitys siitä, miksi nimenomaan nyt Lapin yliopistossa opiskelemani johtamisen psykologia nojaa niin voimakkaasti kokemuksentutkimukseen ja millä tavoin johtamisen psykologia asettuu tieteiden kentälle suhteessa vaikkapa psykologiaan tai sosiaalipsykologiaan. Uskon ja tässä vaiheessa jo tiedänkin, että kunnollisen pohjan luominen antaa minulle myös entistä vahvemmat lähtökohdat tulevaan pro gradu -työskentelyyni.

Kurssin aikana olen kirjoittanut seuraavat kirjoitukset:

Tämä nyt käsillä oleva kirjoitukseni on siis portfolioni kuudes osa, jossa pohdin onnistumistani tämän kurssin työskentelyssä.

Kurssin tehtävänanto, tavoite ja omat havaintoni

Kurssin tehtävänantona oli kurssin aikana suunnitella itsenäisesti ja pienryhmän kesken omaan elämäntilanteeseen ja motiiveihin sopiva oppimistavoite, joka on mahdollista toteuttaa opintojakson loppuun mennessä. Tavoitteen valinnassa oli tarkoituksena valita mahdollisimman konkreettinen tavoite, johon kuuluisi konkreettista tekemistä. Oleellista oli havainnoida, kokeilla aktiivisesti ja saada kokemuksen kautta uutta ymmärrystä ja oivalluksia.

Kurssin osalta havaitsin jo hyvin pian, että minun on sittenkin keskityttävä joihinkin tiettyihin teemoihin, sillä oma osaaminen ja asiantuntemus ovat niin laajoja käsitteitä, ettei niitä vain kerta kaikkiaan kuukausien kuluessa kirjoiteta auki tekstiksi. Ja jos kirjoitetaankin, hiljaista tietoa on niin valtavasti hyvin erilaisista aiheista, että tekstimuotoon puettuna sellaisesta tulisi vähintäänkin kirja tai pari. Niinpä ennen kaikkea päädyin paneutumaan johtamisen psykologiaan muutamien teemojen kautta. Rikoin hieman tehtävänantoa siinä, että minulle oli tärkeää nimenomaan saada tutustua johtamisen psykologiaan teemana ja johtamiseen aiheena, koska minulla oli siihen liittyen runsaasti havaintoja ja keskustelukokemuksia työelämän varrelta. Muun muassa helposti unohtuvaa johtamisen kontekstisidonnaisuutta käsittelin edellisessä kirjoituksessani kontekstin vaikutuksista johtamismetodeihin. Omaksi oppimistavoitteekseni valitsin itselleni hyvin sopivan oman ammatillisen kehittymiseni reflektoinnin. Muutin tätä tavoitetta matkan varrella, ja lopulliseksi tavoitteekseni valikoitui “tunnistaa ja sanallistaa metatasolla omaa johtamisen psykologian osaamistani”.

Vaikka en ole työurallani tähän mennessä toiminut varsinaisissa esimies- tai johtotehtävissä, katson, että vahvuuksiani vuorovaikuttajana ovat ennen kaikkea taito kuunnella, keskustella ja kohdata ihmisiä. Kykenen myös helposti myöntämään olleeni väärässä silloin kun olen väärässä – siis kun keskustelukumppanini esimerkiksi esittää vahvemmat argumentit oman näkökulmansa tueksi tai faktat selvästi osoittavat tekemäni päätöksen vääräksi. Tätä päätöksentekoa, virheiden myöntämisen ja korjaavien toimenpiteiden merkitystä käsittelin kirjoituksessani kontekstia koskevassa kirjoituksessani. Esimiestyössä keskeistä on nähdäkseni ymmärtää yksilöiden omia motivaation kokemuksia yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi erilaisissa johtamistilanteissa. Kuten aiemmassa kontekstia käsittelevässä kirjoituksessani pohdin, myös johtamistilanteet vaihtelevat ja edellyttävät hyvin erilaisia toimintatapoja.

Tekemäni kokonaisuus on siis osa laajempaa henkilökohtaiseen kehittymiseen linkittyvää prosessia, joka ei projektin tavoin ala ja pääty johonkin tiettyyn hetkeen. Tämän kurssityön osalta kyse on projektista, jonka olen katsonut olevan hetki laajemmassa kehitysprosessissani. Tehtävän katson liittyvän tehtävänannon tehtävään 4, joka sisälsi onnistumisten arvostamista.

Työssä onnistuminen

Joulukuussa 2021 tapasimme Johtamisen psykologia II -kurssin osalta Rovaniemellä, jossa kävimme läpi erilaisia harjoitteita liittyen käyttäytymiseen ryhmätilanteissa. Erityisesti minulle jäi mieleen harjoite, jossa esitettiin pareittain ideoita, joihin piti sanoa aina ensiksi “joo” ja jatkaa sitten ideaa eteenpäin. Teimme myös harjoitteen, jossa kerroimme pareittain itsestämme kaiken aikaa päällekkäin puhuen ilman että kykenimme kuuntelemaan parin ajatuksia. Teimme myös pieniä draamaharjoituksia, joissa esitimme lyhyitä katkelmia jostakin tapahtumista. En valitettavasti aivan tarkalleen muista, millaisia ryhmäharjoitteita teimme näiden parin lähitapaamiskerran aikana, sillä kyseiset harjoitteet olisi pitänyt muistaa ja ehtiä opetustilanteen ohessa merkitä muistiin.

Näiden lähitapaamisten jälkeen meillä oli noin kerran kuukaudessa pienryhmätapaaminen, jossa kävimme läpi etenemistämme. Pohdimme näissä tapaamisissa muun muassa sitä, olimmeko ymmärtäneet tehtävänannon aivan oikein. Saimme myös vertaistukea ryhmän jäseniltä siinä, miten olimme töissämme edenneet. Hahmottelin aluksi jonkinlaista multitaskingin vähentämiseen liittyvää konkreettista kehitystavoitetta, mutta kerran Seinäjoen ammattikorkeakoululle lukemaan pyöräillessäni mieleeni pälkähti, että minullahan on kaiken aikaa jatkuva kehitysprosessi käynnissä, jota kuvaan tällä verkkosivustollani. Päätin toteuttaa tämän kurssin kurssityöni blogikirjoitusten sarjana, jossa pohdin johtamisen psykologian osaamistani, asiantuntijaidentiteettiä ja aiheeseen liittyviä teemoja oman johtamisen psykologian asiantuntijana kehittymisen näkökulmasta. Toisin sanoen minua kiinnostavat yleensä asiat, kuten mitä tiedän jo nyt, ja mitä en vielä tiedä. Huhti-toukokuun vaihteessa 2022 tapasimme vielä koko ryhmän osalta Teamsissa, jossa esittelimme omat kehitystavoitteemme. Koin, että oma valintani pohtia asiantuntijuutta identiteettinä ja kertynyttä johtamisen psykologian osaamistani oli hyvin itseni näköinen ja siten onnistunut.

Millä tavoin sitten koen onnistuneeni työssä? Mielestäni olen työlläni onnistunut ennen kaikkea hahmottelemaan itselleni johtamisen psykologian asettumisen tieteen kentälle ja pohjoissuomalaisen kokemuksentutkimuksellisen johtamisen psykologian tutkimusperinteen suhteen perinteiseen psykologian tutkimusperinteeseen. Lisäksi nähdäkseni identiteettiä ja ihmiskäsityksiä koskevat kirjoitukseni avasivat uusia polkuja, joita voin hyödyntää matkallani kohti syvempää johtamisen psykologian asiantuntijuutta. Minulle erityisen tärkeää yleensäkin on hahmottaa kokonaisuus, jonka kentällä liikutaan. Yksityiskohtaisempia toimintamalleja on tältä pohjalta mahdollista lähteä kehittämään.

Epäonnistuminen tehtävänantoon verrattuna oli ehkä varsinaisesti se, etten kehittänyt tehtävänannon mukaisesti jotakin konkreettista taitoa, jota olisin sitten ihmisten parissa harjaannuttanut. Olen ollut tämän lukuvuoden ajan opintovapaalla, mikä on tarkoittanut sitä, etten ole ollut säännöllisesti esimerkiksi opiskelijoiden kanssa tekemisissä. Toisaalta sitten taas oman ihmiskäsityksen, identiteettien ja asiantuntijuuden pohdinnan pohjalta on mahdollista tarkastella itseä, omaa toimintaa ja jopa koko yhteiskuntaa syvemmin, kuin jos olisin jättänyt nämä pohdinnat väliin. Tämä tehtävä sillä tavoin, kuin olen sen nyt tehnyt, on ollut hyvin minun näköiseni. En koe päästäneeni itseäni helpommalla verrattuna siihen, että olisin ottanut jonkin konkreettisen kehitystavoitteen, jota olisin lähtenyt työstämään.

Onnistumishaastattelun kysymykset (Furman ym. 2004)

Miten selität, että onnistuit?

Onnistumiset ovat monen osatekijän summia. Luonnollisesti onnistuneiden opinto- tai työprojektien taustalle tarvitaan esimerkiksi omaa motivaatiota ja uteliaisuutta oppimista ja maailman ilmiöitä kohtaan sekä laajojen kokonaisuuksien hahmottamista. Kiinnostavaa on, millaista uutta oppia ja tietoa opiskelu tuottaa verrattuna aiemmin olemassa olleeseen tietoon. Tämän vuoden keskeinen onnistuminen on ollut opintojen vauhdikas eteneminen ja erilaiset näkökulmat johtamiseen ja johtamisen psykologiaan.

Selitän yleensä onnistumiset ahkeruudella ja pitkäjänteisellä etenemisellä valittua tavoitetta kohti. Myös onnistumiset ovat suhteellisia, eli vaikkapa urheilussa dikotominen jaottelu onnistuminen-epäonnistuminen-akselilla ei anna oikeanlaista kuvaa suorituksesta. Yleensä mikä tahansa suoritus sisältää sekä onnistuneita että epäonnistuneita elementtejä. Kehittymisessä tavoitteena on yksinkertaisesti karsia epäonnistuneita osasuorituksia ja vakioida onnistuneita. Tämä puolestaan edellyttää riittävästi toistoja. Fyysisessä urheilussa tämä tarkoittaa laadukkaita liiketoistoja, asiantuntijuuden lisäämisessä ymmärtääkseni laadukasta ja tavoitteellista osaamisen kehittämistä. Tässä yhtälössä tulos riippuu keskeisesti laadusta ja määrästä. Opiskeluvuoteni aikana minulla on ollut runsaasti aikaa laadukkaaseen ja nousujohteiseen opiskeluun, mikä nähdäkseni selittää onnistumisiani.

Mistä taidoistasi, kyvyistäsi ja vahvuuksistasi tämä onnistuminen kertoo?

Onnistuminen kertoo ainakin hyvin toteutetusta suunnitelmasta ja keskittymisestä opiskeluun. Koen tämän vuoden aikana saaneeni keskittyä täysin opiskeluun ja oppimiseen, ja syksyllä tekemäni suunnitelmat etenemisestä ovat toteutuneet oikeastaan täysimääräisesti.

Koen, että keskeinen vahvuuteni on realististen tavoitteiden asettaminen ja resurssien allokointi tavoitteiden saavuttamiseen. Tässä tapauksessa olen budjetoinut aikaa resurssina tiettyjen opintosuoritusten tekemiseen, ja olen pysynyt aikataulussani mielestäni vähintään kohtuullisesti. Johtamisen psykologian lisäksi olen edistänyt kirjallisuuden opintojani ikään kuin harrastuksenani aina silloin, kun muilta opinnoilta on aikaa jäänyt. Tämä on tarjonnut mielestäni hyvää vaihtelua varsinaisten opintojeni oheen. Koen myös muuten harrastusteni tukevan opiskelua. Erityisesti liikunta on tuonut vastapainoa arkiselle työlle.

Myös sujuva, nopea ja virheetön kirjoittaminen sekä tietotekninen osaaminen ovat vahvuuksiani, jotka lisäävät ja tukevat opiskelutehoa. Syksyllä mursin vasemman ranteeni pelissä, mikä olisi pilannut muutoin hyvän opiskelusyksyni lopun, mutta kirjoitin tuona aikana laajan itsensä johtamisen esseen käytännössä sanelemalla työn Wordin sanelutoiminnon avulla. Pitkäjänteinen opiskelu edellyttää pitkäjänteisyyttä ja hyviä itsensä johtamisen taitoja. Tämän opiskeluvuoden aikana olen suorittanut kaiken kaikkiaan noin 90 opintopistettä, mikä kertoo mielestäni sitoutumisesta ja määrätietoisuudesta edettäessä kohti tavoitteita.

Ketkä henkilöt auttoivat tai tukivat sinua, ja mistä voisit heitä kiittää heitä?

Työskentelyyni olen saanut tärkeää tukea useista suunnista. Olen viettänyt runsaasti aikaa Seinäjoen ammattikorkeakoulun Kampus-talolla, jonka kirjastolta olen erityisesti saanut tukea ja apua opintoihini. Lisäksi aivan erinomainen tuki on ollut opiskelijahintainen lounas arkipäivisin Kampus-talon Sodexolla. Heidän ansiostaan olen onnistunut opintovuoteni aikana välttämään nälkäkuoleman. Vähemmän aikaa olen viettänyt varsinaisen yliopistoni Lapin yliopiston kampuksella, mutta jonkin verran myös siellä. Luonnollisesti omalle yliopistolleni olen kiitollisuudenvelassa erityisesti siksi, että minulla ylipäätään on mahdollisuus opiskella perustutkinto-opiskelijana. Rovaniemellä vieraillessani olen kerta toisensa jälkeen majoittunut opiskelijahinnoin Hostel Cafe Kodissa, ja paikan päälle olen saapunut kerta toisensa jälkeen opiskelijahintaisin VR:n kyydein. Taloudellisesti vuosi on sujunut melko hyvin, sillä olen saanut Työllisyysrahaston aikuiskoulutustukea. Voisi oikeastaan yhteenvetona sanoa, että Suomessa opiskelija ja opiskelua harrastava työntekijä saa monenlaista tukea, jollaisesta monessa muussa maassa opiskelijat voivat vain haaveilla. Työnantajalleni Sedulle haluan luonnollisesti esittää perustavaa laatua olevan kiitokseni siitä, että olen tämän kuluneen vuoden saanut viettää opintovapaalla.

Tukea olen luonnollisesti saanut lisäksi opinnoissa opettajilta, jotka ovat kurssien toteutuksesta vastanneet. Apua on aina voinut kysyä, jos sellaista on tarvinnut, mutta itse olen lähtökohtaisesti yleensä tehtävistä suoriutunut. Sitten tärkeä tuki opintoihini on tullut perheeltäni ja kavereiltani. Erityisesti isä ja äiti sekä sisarukseni ovat olleet tärkeänä tukena ja kannustaneet eteenpäin. Padel-kaverit Padel Or Die -klubilla ovat tarjonneet vastapainoa lukemiselle ja koulunkäynnille.

Miksi tämä onnistuminen oli sinulle tärkeä asia?

Toki onnistuminen on aina mukavampaa kuin epäonnistuminen, vaikka edellä jo pohdin onnistuneen ja epäonnistuneen suorituksen olevan monesti liian selkeä jaottelu. Onnistumiset sisältävät epäonnistumisia ja päinvastoin. Yleisesti ottaen koko opintovapaavuosi on ollut minulle tärkeä onnistuminen. Osaamisen kehittymisessä kyse on aina onnistumisesta, vaikka aikataulutus voi epäonnistua. Omalla kohdallani aikataulutus oli tehty sellaiseksi, että kaikki mitä saan aikaan on onnistuminen.

Tämän vuoden jälkeen opinnot ovat minulla sellaisessa vaiheessa, jossa johtamisen psykologian pääaineopinnoistani puuttuu käytännössä enää pro gradu ja tämän meneillään olevan kurssin 5 op:n laajuinen kirjallinen työ. Kirjallisuuden opinnoista minuolla puuttuu noin 15 op. Nämä jäljellä olevat työt ja edellä mainitsemani koulutusjohtamisen ja opetushallinnon sivuaineen kykenen tekemään etänä kotikaupungistani työn ohella, mikä oli keskeinen tämän vuoden opintotavoitteeni. Koska varsinainen päivätyöni pitää minut tiiviisti Etelä-Pohjanmaalla, minun oli saatava opinnot tähän vaiheeseen voidakseni jatkaa niitä itsenäisesti kohti valmistumista. Tämä on siis perimmäinen syy sille, miksi onnistuminen oli tärkeää.

Jos tämä onnistuminen on enne siitä, että jotakin myönteistä on tapahtumassa, niin mitä se voisi olla?

Onnistumiset enteilevät luonnollisesti tässä tapauksessa sitä, että omat työllisyysnäkymäni paranevat entisestään. Kirjallisuuden aineopintojen valmistuessa minun on mahdollista hakea pätevänä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työpaikkoja lukiosta tai perusopetuksen puolelta. Vastaavasti johtamisen psykologian ja tulevien koulutusjohtamisen sivuaineopintojen myötä minun on mahdollista hakea esimiestehtäviin koulutusalalle tai muuten esimerkiksi kunnallishallinnon, HR-alalle ja niin edelleen. Koska olemme oletettavasti hyvin pitkään muuttuvassa työelämässä, opintojen mukanaan tuoma osaaminen on hyvin tervetullut henkilökohtainen lisäresurssi matkaan mukaan. Luonnollisesti opinnot tuovat mukanaan osaamista, joka antaa varmuutta ja osaamista erilaisiin työtehtäviin. Lisäksi valmistuvat opinnot antavat aina aiheen juhlaan, mikä on sekin upea juttu.

johtamisen psykologian oppimisportfolio
Maisterinsormus on perinteikäs ansiomerkki, jota saa akateemisen etiketin mukaisesti käyttää osallistuttuaan yliopiston promootiojuhlaan. Osallistuin Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon 26.5.2017. Kuvassa oma maisterinsormukseni.

Jos vastaavanlaisia onnistumisia tapahtuu jatkossa enemmänkin, niin mitä siitä voi parhaimmassa tapauksessa seurata?

Kuten edellä todettua, toivon, että jatkossa tekemäni opinnot avaavat yhä uusia ovia työelämässä. Saamani osaamisen osalta uskon, että osaamiseni riittää hyvin monenlaisiin työtehtäviin tulevaisuudessa. Toisaalta on kiinnostavaa nähdä, sattuuko työelämässä myös olemaan matkassa vähän onnea, että saisin sopivia työtarjouksia, jotka sitten poikisivat yhä kiinnostavampia mahdollisuuksia. Toisaalta päivästä toiseen on tehtävä hyvää ja laadukasta työtä, jotta kykenen tuottamaan kulloisellekin työnantajalleni laadukasta työtä vastineeksi saamastani palkasta.

Vastaavasti opiskeleminen ja oppiminen elämäntapana jo itsessään ovat antaneet minulle paljon elämyksiä matkani varrella. Kaikista opinnoista on jäänyt jonkinlainen muistijälki ja jotakin kiinnostavaa, jota on sitten voinut myöhemmin yhdistellä erilaisissa elämäntilanteissa, keskusteluissa ja niin edelleen yhä uudenlaisiksi näkökulmiksi. Olen myös oppinut, että hyvin moni tieteenala on lähellä toisiaan ja tietyt teoreettiset viitekehykset seuraavat tieteenalalta toiselle. Vaikkapa psykologia, tietojenkäsittelytiede ja kognitiotiede ovat esimerkiksi hyvin lähellä toisiaan, mutta tutkivat hyvin toistensa kaltaisia ilmiöitä hieman erilaisista näkökulmista. Tällaiset havainnot ja oivallukset ovat minusta kiinnostavia. Toisin sanoen mitä enemmän opiskelen, sitä enemmän elämyksiä koen oppimisen parissa ja lisäksi CV:ni tulee samalla yhä kiinnostavammaksi.

Lähteet

FURMAN, BEN, TAPANI AHOLA & HARRI HIRVIHUHTA 2004: Työpaikan pelisäännöt ja kuinka ne tehdään. Tammi, Helsinki.

Yle 2022: Valheenpaljastaja: Dunning-Kruger-efekti selittää netin amatööriepidemiologien itsevarmuutta. Internet-lähde osoitteessa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/06/30/valheenpaljastaja-dunning-kruger-efekti-selittaa-netin-amatooriepidemiologien. Luettu 30.5.2022.

Johtamisen psykologia II -kurssin portfolio (osa 5): Konteksti vaikuttaa johtamisen metodeihin

Tämän kirjoitukseni pohja syntyi isäni Heikin kanssa käydystä keskustelusta tiistaina 17.5.2022. Isä kertoi lukeneensa Ilkka-Pohjalaisessa 16.5.2022 julkaistun professori Vesa Routamaan kirjoituksen johtamiskoulutuksesta. Koska paneudun omassa Johtamisen psykologia II -kurssin portfoliossani nimenomaan johtamista koskeviin kysymyksiin, aihe jäi mieleeni ja päätin koota siitä kumpuavia ajatuksia lyhyeen kirjoitukseen. Ajatukseni kuitenkin laajeni samaan tahtiin kuin kirjoitustyötä tein, ja niinpä tässäkin oli pakko jossakin vaiheessa vain rajata työn laajuutta. Seuraavassa kuitenkin ajatuksiani oppimastani ja tutkimastani liittyen johtamiseen ilmiönä.

Kirjoituksessa Routamaa sanoo muun muassa seuraavaa:

“Suurin osa johtamiskoulutusta ylipäätään on koko lailla turhaa, kun koulutettavalle ei synny pätevällä tavalla itsetuntemusta, jonka pohjalta voisi aidosti johtajana kehittyä.”

Vesa Routamaa, I-P 16.5.2022

Kiinnostavia johtajan itsetuntemuksen kasvun vaatimuksen lisäksi olivat Routamaan esille nostamat case-kirjasto ja case-kirjoittamisen kurssi, jollaisille selvästi olisi käyttöä ja tarvetta nykypäivänkin johtamiskoulutuksessa. Johtamisen psykologian koulutuksessa olen opiskellut muun muassa itsensä johtamista, joka mielestäni avasi kiinnostavalla tavalla muun muassa ihmiskäsityksiä ja siten antoi johtamisen psykologian alan tuntemukseen mielestäni paljon. Riskejä kartoittavien skenaarioiden ja case-tapausten kartoittamisen avulla on mahdollista tutkia etukäteen tavanomaisia ja mahdollisia tapahtumia ja toimintaa. Näiden mallien perusteella on mahdollista valmistaa organisaation toimintaa jo ennalta siihen, että skenaarioiden mukaiset tapahtumat realisoituvat. Ennalta varautumista kutsutaan proaktiivisuudeksi. Henkilöstöjohtamisessa varautumiseen pitäisi nähdäkseni kuulua muun muassa avainhenkilöiden ja organisaation toiminnan kannalta kriittisen osaamisen kartoitus ja sen saatavuuden varmistaminen.

Johtamisesta käydyn keskustelun yksi ongelma lienee nimenomaan Routamaan mainitsema ihmis- ja itsetuntemus, mutta sen oheen nostan myös johtamiskontekstin ja asian osaamisen unohtamisen. Myös johtamista koskevan ajanjakson kesto vaikuttaa nähdäkseni kontekstiin. Onko hyvä ja ihmisläheinen päivittäisjohtaja välttämättä hyvä luomaan toimivia strategioita, näkemään markkinasyklien ylitse ja tekemään pitkän kantaman päätöksiä, joiden avulla yritys selviytyy voittajana kireästä markkinatilanteesta? Kirjakaupat ja lentoasemien pokkarikirjastot ovat täynnään erilaisia yleisiä johtamisteoksia, joista lukija voi ajatuksen tasolla opiskella, miten tärkeä osa johtamista vuorovaikutus on. Johtaminen kuitenkin tapahtuu muuttuvissa tilanteissa ja konteksteissa, jotka yleiset johtamisesta esitetyt periaatteet jättävät huomiotta. Esimerkiksi pirulliset kompleksiset eteen tulevat ongelmat täytyy ratkaista tavalla tai toisella, eikä skenaarioanalyyseihin perustuvia “oikeita ratkaisuita” välttämättä ole olemassakaan.

Ongelmia on myös luvassa, jos johtaja ei uskalla tehdä lainkaan päätöksiä pelätessään vääriä päätöksiä. Toki riskejä täytyy kyetä arvioimaan ennalta, mutta myöskään huonoja päätöksiä ei pidä pelätä. Tästä telakkateollisuuden suurmies Martin Saarikangas puhui taannoin Ylen haastattelussa (9:00) sanoessaan, että huonojen päätösten kohdalla täytyy kyetä tunnistamaan päätöksen ongelma, tunnustamaan se huonoksi, tarvittaessa perua tehty päätös ja muuttaa suuntaa. Aina tehty päätös ei välttämättä myöskään ole kokonaisuudessaan huono, vaan voi sisältää ongelmallisia osia. Korjaavien toimenpiteiden jälkeen uuden päätöksen seurauksia täytyy seurata ja tarvittaessa edelleen korjata. Saarikangas myös sanoo, ettei päätöksentekoa saa pelätä väärien päätösten pelossa eikä väärien päätösten kohdalla päitä saa pudota, mutta kahta kertaa ei samaa väärää päätöstä saa tehdä. Toki joskus voi käydä niinkin, ettei koko organisaatiota ole riittävän kriittisen väärän päätöksen jälkeen olemassakaan, kuten kävi perinteikkäälle Primulan leipomokonsernille vuonna 2012 konsernin taloudellisen toiminnan kannalta kriittisten päätösten seurauksena.

Saarikangas painottaa haastattelussa myös työntekijöiden ottamista mukaan tavoitteiden asettamiseen ja päätöksentekoprosessiin sekä avoimuutta kertoa asioita suoraan myös työntekijöille. Kun tavoitteet on yhdessä asetettu ja työyhteisöön syntyy yhdessä tekemisen henki, voidaan yksittäisten työntekijöiden ja koko työyhteisön sitoutumisenkin olettaa olevan parempaa. Sitten vain tehdään päätökset siitä, miten näihin tavoitteisiin on tarkoitus yltää. Olen työskennellyt linjaorganisaatioiden mukaisissa työyhteisöissä, joissa tiedon halutaan kulkevan jähmeästi esimiesten kautta sinne ja tänne. Ihmisten johtamisen painottaminen (leadership) on mielestäni erittäin tärkeä asia, sillä usein johtaminen ja esimiestyö nähdään kulmahuoneissa tapahtuvana datan arviointina, sen perusteella ylhäältä alaspäin valutettavina päätöksinä ja kontrollointina (management). Toki johtamisessa täytyy huomioida myös saatu aineisto, jonka kautta tavoitteisiin pääsemistä voidaan seurata, mutta olennaista on mielestäni saada henkilöstö yhteisten tavoitteiden taakse ja innostuneesti toteuttamaan asetettujen tavoitteiden mukaisia tehtäviä. Keskeinen kysymys onkin, miten saada jokainen työyhteisön jäsen innostumaan yhteisestä missiosta ja kokemaan itsensä tärkeäksi palaseksi yhteisten tavoitteiden saavuttamisessa. Yksi keino tässä on mielestäni myöhemmin esittelemäni näkökulma omistajuuteen.

Johtamiskontekstista, -tyyleistä ja toimintaympäristön tuntemuksesta

Kuten edellä sanoin, usein johtamista koskevassa keskustelussa unohdetaan johtamiskonteksti ja organisaatioiden ja työtehtävien erilaisuus. Pyrkimyksenä on puristaa johtaminen yksinkertaiseen muottiin, josta pystyttäisiin tekemään kloonattuja toimintamalleja mitä erilaisimpiin eteen tuleviin tilanteisiin ja toimintaympäristöihin. Kuitenkin organisaatiot voivat olla hyvin erilaisia ja toteuttaa hyvin erilaisia tehtäviä omassa ympäristössään. Kyse voi olla yksityisen sektorin monikansallisesta, täysin paikallisesta, pienestä tai suuresta yrityksestä. Kyse voi olla poliittisesta päätöksenteosta ja johtamisesta tai monenlaisista julkisen sektorin organisaatioista, voittoa tavoittelemattomista edunvalvontaa tai muuta tehtävää toteuttavista yhdistyksistä tai vaikkapa uskonnollisista yhteisöistä. Kaikissa organisaatioissa on omanlaisensa toimintakulttuuri, jonka puitteissa toimintaa toteutetaan erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Organisaatioihin kuuluvan johtamisen lisäksi voidaan puhua muunkinlaisesta johtamisesta. Itsensä johtaminen kuuluu oikeastaan jokaiselle työntekijälle. Vastaavasti esimerkiksi presidentti-instituution kohdalla puhutaan mielipidevaikuttajuudesta tai -johtajuudesta, eli johtajuutta ilmenee myös virallisten organisaatioiden ulkopuolella tapahtuvana vaikuttamisena ihmisiin. Johtaminen on siis täysin yleisluontoinen käsite, joka toteutuu kussakin kompleksisessa kontekstissa eri tavoin tilannetekijät huomioiden. Johtamisen toteutumiseen vaikuttavat luonnollisesti myös johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet, tiedot, taidot ja menneisyys. Vaikka yleisiä johtamisen ihanteita voidaan listata loputtomasti ja johtamista tarkastella niiden kautta, on edellä mainittu johtamiskontekstien, tavoitteiden ja muiden sekamelska pidettävä mielessä.

Räsänen-Ala-Aho (2011: 7) puhuu palvelevasta johtamisesta vapaaehtoistyössä, jollaista hän ei koe havainneensa työelämän johtamismalleissa. Tällaiselle johtajuudelle ominaista on itse varsinaisen johtamistehtävän sijaan sitoutuminen tehtävään johtajan oman kasvun ja vapaaehtoisjärjestöön sitoutumisen näkökulmasta. Näkisin tässä ajattelussa viitteitä myös altruistisesta muiden hyväksi tekemisestä, jota aiemmin käsittelin itsensä johtamisen ihmiskäsityksiä pohtiessani. Miksi palvelevaa johtamista ei tapahtuisi työelämän johtamiskonteksteissa? Olen tästä eri mieltä, sillä olemme käsitelleet johtamisen psykologian opinnoissamme palvelevaa johtamista aikaisemmin. Robert Greenleafin palvelevan johtamisen filosofia (servant leadership) on tunnettu jo 1970-luvulta lähtien, ja siihen kuuluvat ihmisten arvostaminen, luottamus, valmentaminen, mahdollistaminen ja palveleminen (Ryhänen 2018: 7). Palvelevuus johtamisessa voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että johtaja tai esihenkilö luo työntekijöille parhaat mahdolliset puitteet ja resurssit työssä menestymiseen. Työntekijöiden yksilölliset preferenssit vaikuttavat myös johtamiseen. Joillekin työntekijöille työ on vain työtä ja elämäntilanteisiin liittyen vaikkapa motivaatio tai sitoutuminen työhön voi muuttua. Parasta olisi, jos työntekijän henkilökohtaiset kehittymis- ja muut tavoitteet, arvot ja päämäärät laajemminkin olisivat työyhteisön ja työtehtävän vastaavien kanssa yhteneväiset.

Sanotaan, ettei johtajan tarvitse tietää kaikkea kaikesta. Hänen täytyy kyetä kokoamaan ympärilleen osaavia asiantuntijoita, jotka sitoutetaan tuottamaan paras mahdollinen osaamisensa mukainen työpanos organisaation käyttöön yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Johtajan täytyy kyetä tunnistamaan millaisia työntekijät ovat kyetäkseen kohtaamaan nämä ja saamaan heistä irti parhaan mahdollisen suorituksen. Tästä pitäisi sitten seurata henkilökohtaisten ja organisaatiokohtaisten tavoitteiden saavuttamista, mistä puolestaan pitäisi sitten työntekijöitä palkita tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Johtamiskontekstien eroista käytän yleensä esimerkkinä armeijan taistelutilannetta tai onnettomuuspaikalle saapuvan pelastushenkilöstön toimintaa verrattuna tavanomaiseen päivään toimistossa. Kun tilanne on kriittinen ja kyse on ihmishengistä ja sekunneista, johtaminen kiteytetään yksinkertaisiin komentoihin, koordinaatteihin tai vaikkapa käsimerkkeihin. Joissakin johtamistilanteissa keskustelua ääneen ei edes voi käyttää. Tarkoituksena on saada aikaan mahdollisimman ymmärrettävä ja yksinkertainen ohje yhteistoiminnasta, jossa jokaisella yksilöllä ja yksiköllä on oma roolinsa ja ymmärrys omasta merkityksestään toiminnan kokonaisuuteen. Mitä enemmän kokemusta ja harjoitusta ammattilaisilla on tällaisista tilanteista ja toistensa kanssa toimimisesta, sen vähemmän ääneen annettuja komentoja edes tarvitaan. Kukaan ei odota neuvottelevaa, valmentavaa ja keskustelevaa johtajuutta, kun kyse on ihmishengistä. Vastaavasti tavanomaisessa päivittäisjohtamisessa keskusteleva, vuorovaikutteinen, toimintaa ohjaava ja valmentava johtajuus on tärkeämpää.

Tehty päätös aiheuttaa väistämättä seurauksia

Erilaisten johtamiseen kuuluvia päätöksiä tekevien tahojen tulisi kyetä tarkastelemaan päätöstensä seurauksia kriittisesti mielellään jo päätöstä valmisteltaessa ja vielä silläkin hetkellä, kun tehdyn päätöksen seuraukset alkavat ilmetä. Ensinnäkin päivittäisestä toiminnasta etääntynyt johto voi tehdä päätöksen, joka ruohonjuuritason työntekijöissä aiheuttaa ihmetystä. Pahimmillaan tehdyt päätökset voivat tarpeettomasti vaikeuttaa päivittäistä työntekoa ja nostaa työnteon kustannuksia, sillä johtoryhmässä pieneltä piirulta tuntuva suunnanmuutos tai lisäohjeistus voi ruohonjuuritasolla tarkoittaa suuria ja tarpeettoman tuntuisia muutoksia. Tämä tarkoittaa myös vaikkapa poliittista päätöksentekoa, joka asettaa ruohonjuuritason toimijoille paikoitellen mahdottomia vaatimuksia. Tällaisia seurauksia voi olla mahdotonta arvioida, elleivät päätöksentekijät tunne riittävällä tasolla johdettaviensa arkea tai kykene arvioimaan tekemänsä päätöksen seurauksia objektiivisesti. Esimerkiksi vastikään eräs Twitteristi pohti potilastietojärjestelmä Apotin laskeneen työnsä tuottavuutta omassa työtehtävässään peräti 21 %, millä on toteutuessaan IT-järjestelmän kalliiseen hintaan lisättynä valtava yhteiskunnallinen hinta. IT-järjestelmienhän pitäisi päinvastoin nostaa työskentelyn tuottavuutta ja parantaa laatua, jolloin investointi on jonkinlaisen takaisinmaksuajan puitteissa kannattava.

Sen lisäksi, että johtamisen pitäisi perustua tietoon eli kertyneeseen dataan, täytyisi johtamisessa kyetä huomioimaan myös työntekijöiden kokemus. Edellä mainittu tuottavuuden lasku voidaan luonnollisesti pyrkiä kompensoimaan entiselle tasolle vaatimalla työntekijältä entistä suurempaa työpanosta, mikä saattaa johtaa pitkään jatkuessaan uupumiseen ja joka tapauksessa työn entistä suurempiin kustannuksiin.

Omistajuus osana motivointia ja sitouttamista

Parhaimmillaan työ tukee tekijänsä yksilöllisiä tulevaisuuden tavoitteita ja antaa eväitä henkilökohtaiselle kehittymiselle ja urapolulle. Jollekin kyseinen työtehtävä on urapolun huipennus, joku toinen taas haluaa kivuta tätä polkua kohti uusia korkeuksia. Erilaiset vaihtoehdot ja yksilölliset preferenssit pitäisi kyetä tunnistamaan ja yksilöitä niissä tukemaan. Kannustaminen ja tukeminen eteenpäin urapolulla voi antaa työnantajalle maineen erinomaisena astinlautana kohti uusia työtehtäviä niiden kohdalla, jotka eivät kyseisessä työpaikassa tai -tehtävässä ole kuin välietapilla. Helpoin keino tulevaisuuden tavoitteiden kartoittamiseen on kysyminen työntekijältä itseltään, mitä tämä tulevaisuudeltaan haluaa ja toivoo. On tärkeää ymmärtää, että työntekijälle työpaikan vaihtaminen kuuluu elämään eikä sitä pitäisi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Toisaalta yksi keino työntekijän sitouttamiseen on omistajuuden kokemuksen mahdollistaminen ja painottaminen.

Suomessa omistamista ja omistajuutta selvästi aliarvioidaan, vaikkei pitäisi. Pikemminkin sitä pitäisi korostaa ja vahvistaa. Omistaminen ja omistamisen kokemus on aivan olennaista, kun mietitään, miten ihminen sitoutuu johonkin tekemäänsä työhön tai tehtävään. Aspegren (2015) listaa omistajuudesta muun muassa seuraavia asioita ja hyötyjä:

  1. Tavoitteiden selkeys osana johtamista ja toiminnan ohjausta
  2. Työntekijän omakohtaiset tavoitteet
  3. Palkitseminen
  4. Etenemisen seuranta ja noteeraaminen
  5. Yhteinen arviointi (oma lisäys: tarvittaessa suunnan muuttaminen)
  6. Avuliaisuus
  7. Mikro-omistajuus
  8. Oman tavoitteellisuuden ohjaaminen

Mielestäni tähän listaan pitäisi ehdottomasti lisätä myös taloudellinen tai muunlainen hyöty; onhan omistamisessa aina myös taloudellinen riskinsä. Omistuksen kohde voi pahimmillaan menettää arvonsa kokonaan, mikäli kyse on jonkinlaista konkreettista arvoa sisältävästä kohteesta. Joka tapauksessa tämä Aspegrenin suhteellisen sekalainen listaus sisältää niitä elementtejä, jotka mielestäni sisältävät omistamisen hyötyjä. Edellä esille nostamassani Martin Saarikankaan haastattelussa tämä nostaa myös projektien omistajuuden ja palkitsemisen keskeiseksi asiaksi johtamisessa (43:00). Hänen mukaansa telakkahenkilöstön palkitsemisjärjestelmän muinainen ydin oli, että jos vuotuinen tulos ylitti budjetoidun, 1/3 tästä ylittävästä osasta jaettiin tasapuolisesti koko henkilöstölle. Näin jokainen työntekijä saatiin kokemaan, että he tekevät itselleen työtä. Sitoutuminen lisääntyi.

Omistamisen ei välttämättä tarvitse edes sisältää mitään konkreettista taloudellista omistussuhdetta, vaan se voi olla vaikkapa koulutuksessa kokemus oman opintoprojektin omistajuudesta: kokemista itselle tekemisestä ja itselle hyödyn tuottamisesta. Painottaisin tällaisia kokemuksia ehdottomasti esimiestehtävissä, kuten olen tehnyt työssäni opettajana. Business College Helsingin kollegani Otto Burman (2019) puhuu väitöstutkimuksessaan IPY-ilmiöistä, jotka koostuvat toistensa suhteen vuorovaikutteisessa suhteessa olevasta oppimisen ilosta (I), oppimisen psykologisesta omistajuudesta (P) ja yrittäjämäisestä oppimisesta (Y). Nähdäkseni oppimisen tematiikan lisäksi tämä voidaan laajentaa siten, että “oppimisen” käsitteen tilalle sijoitetaan sana “työ”. Burman kuvaa Y-elementtiä myös työelämästä tutun “sisäisen yrittäjyyden” käsitteen avulla.

Kuva: Otto Burman (2019: 16)

Sanoisin, että työntekijän motivoimisessa pelkkä palkkauksen ja taloudellisen hyödyn riittävyyden ajattelu aliarvioi yksilöllistä kokemusta oman työn merkityksestä. Jollekin yksilölle taloudellinen hyöty on täysin sivuseikka, kun taas työyhteisön viihtyisyys ja työn merkityksellisyys ovat tärkeämpiä tekijöitä. Myös kokemus siitä, että työ antaa palkan lisäksi sisältöä elämään ja on hyvin organisoitu, on oletettavasti yhä tärkeämpää nykypäivän työntekijöille. Voisiko tässä olla myös yksi syy Yhdysvalloista alkaneelle the Great Resignation -ilmiölle?

Työelämän merkityksellisyyden kokemus on suomalaisenkin työelämän ja erityisesti johtamisen keskeinen haaste ja samalla mahdollisuus. Menestyksekäs johtaminen edellyttää työntekijöiden ja näiden henkilökohtaisten preferenssien ymmärtämistä ja huomioon ottamista.

Lähteet

ASPEGREN, MIA 2015: Omistajuuden tunne – se pieni ero. Blogikirjoitus osoitteessa https://johtamispsykologi.wordpress.com/2015/04/06/omistajuuden-tunne-se-pieni-ero/. Internet-lähde, luettu 18.5.2022.

BURMAN, OTTO 2019: Oppimisilmapiirin tekijöinä ilo, psykologinen omistajuus sekä yrittäjämäinen oppiminen – oppimisen ilon rakenneyhtälömallinnus. Väitöstutkimus, University of Eastern Finland.

RYHÄNEN, EEVA-MARIA 2018: Palvelevan johtajuuden ja työelämän uusien haasteiden yhteys työntekijöiden työriippuvuuteen ja pystyvyyden tunteeseen. Helsingin yliopisto, kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Internet-lähde osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/298371. Luettu 19.5.2022.

RÄSÄNEN-ALA-AHO, MARJA-LEENA 2011: Johtamistyylit ja johtamistyytyväisyys partiojohtamisessa. Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun maisterintutkinnon tutkielma. Internet-lähde osoitteessa http://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-201111181630. Luettu 19.5.2022.

Yleisradio 2021: Itse asiassa kuultuna – Martin Saarikangas. Internet-lähde osoitteessa https://areena.yle.fi/1-50397455. Katsottu 18.5.2022.

Johtamisen psykologia II -kurssin portfolio (osa 4): Ymmärtävä tieteenfilosofia ja ihmiskäsitykset

Tämä kirjoitukseni perustuu taannoiseen Itsensä johtamisen kurssiin, johon kuuluvassa esseessäni tutustuin ihmiskäsityksiin ennen kaikkea itsensä johtamisen näkökulmasta. Loppussa peilaan tätä vielä holistiseen ihmiskäsitykseen sekä edellisessä Johtamisen psykologia II -kurssin portfoliotyössäni käsittelemäni Lauri Rauhalan näkemyksiin ihmisyydestä. Työn loppuun poimin vielä omia ajatuksiani pitäen mielessäni Perttulan tärkeänä pitämän ajatuksen siitä, että ihmistyötä tekevät kirkastavat itse omaa ihmiskäsitystään (Perttula 1999, kts. Tökkäri 2015: 22-24).

Ihmiskäsityksellä tarkoitetaan kokonaiskäsitystä siitä, millainen ihminen on – sisältäen käsityksen ihmisen olemuksesta, asemasta osana luontoa ja yhteiskuntaa, kehitysmahdollisuudet sekä tekijät, jotka vaikuttavat kehitykseen. (Tieteen termipankki 2022.)


Ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroa voidaan karkeasti kuvata siten, että siinä missä luonnontieteet haluavat selittää ja ennustaa ilmiöitä, ihmistieteiden tarkoituksena on ymmärtää. Näkemystä, jossa ihmistieteiden lähestymistapa poikkeaa luonnontieteistä, kutsutaan metodologiseksi dualismiksi. Ymmärtävä lähestymistapa tarkoittaa siis dualismissa ihmistieteiden ymmärtävää näkökulmaa, jossa tutkitaan inhimillisiä toimijoita lähtien näiden omasta kokemusmaailmasta. Metodologisen dualismin vastakohta on metodologinen monismi, jonka mukaan eri tieteenalojen tutkimukseen soveltuu yksi ja sama metodologia, jota vain sovelletaan kyseisen tutkimussuuntauksen erityistarpeisiin (Tieteen termipankki 2021). Sen osa on ontologinen monismi, joka kieltää ihmistieteiltä muun muassa kokemusten, sosiaalisten suhteiden, yhteiskunnallisten rakenteiden ja inhimillisten kulttuureiden kaltaisten kohteiden olemassaolon. Se näki tutkittavan todellisuuden ainoastaan luonnontieteiden keinoin tarkasteltavana todellisuutena. Metodologisen monismin ja dualismin välinen kiista käynnistyi 1800-luvulla, jolloin monismia kannattanut John Stuart Mill päätteli tiedon perustuvan aina havaintoon ja tieteellisen tiedon perustuvan yksittäistapausten kautta induktiivisiin yleistyksiin. Tätä näkemystä asettui vastustamaan Wilhelm Dilthey, jonka mukaan ihmistieteissä tarvitaan tutkimuskohteen ”sisäisen elämän” ymmärtämistä – ikään kuin toisen ihmisen asemaan asettumalla. (Raatikainen 2005: 2–5.) Samalla toisen ihmisen ymmärtäminen, tämän asemaan asettuminen ja johtajana toimiminen edellyttävät jäsentynyttä käsitystä ihmisistä toimijoina.

Perttula (2012) erottelee ihmisten ja itsensä johtamisessa neljä ihmiskäsitystä: 1) essentialismin, 2) naturalismin, 3) kulturalismin ja 4) eksistentialismin. Essentialistiseen ihmiskäsitykseen kuuluu moraalisten ihanteiden asettaminen ihmiselle, ja myös johtaminen tulee nähdä tähän tähtäävänä tavoitteellisena toimintana. Yhtenäisten ihanteiden mukaisesti toimivassa yhteiskunnassa johtaminen on selkeää, mutta muuttuu pirstaleisemmassa ympäristössä ongelmalliseksi. Naturalismi näkee ihmisen muun elollisen kaltaisena siten, ettei ihmisellä ole varsinaista ihmisen olemusta. Naturalismi rajaa ihmiskäsityksen ulkopuolelle kaiken, mitä ei pysty havaitsemaan. Ihmisten johtaminen naturalistisesta näkökulmasta perustuu tietoon, jota johtajalla täytyy olla alaisia enemmän. Vastaavasti itsensä johtamisessa kiinnostus tulee kohdentaa ympäristöön itsen sijaan tavoitteena lisätä johtamiseen oikeuttavaa tietomäärää. Kulturalismin ihmiskäsitykseen kuuluu elämää jäsentävä normatiivinen merkitysjärjestelmä, jonka olennaisia osia ovat kieli ja muut symbolit. Ihminen erottuu olennosta symboleiden sisältämien merkitysten kautta. Ihmisten johtamisessa kulturalistisesta näkökulmasta on olennaista ymmärtää kaksoisrooli, jossa kulttuureita samanaikaisesti on ja niitä luodaan kaikkialla siellä, missä ihmisiä on. Johtaminen onkin ennen kaikkea ihmisten välisen vuorovaikutuksen johtamista. Itsensä johtamisen näkökulmasta yksilö on jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ympäröivään maailmaan ja siten se, millainen hän on, määräytyy yksinomaan vuorovaikutuksen tuloksena – välttäen kategorisointia ja määrittelyitä. Haaste on tasapainotella kulttuuriin mukautumisen ja uuden luomisen välillä. Eksistentialismissa olennaista on ihmisen oleminen ja tiettyjen syntymän ja kuoleman kaltaisten pakollisten raamien puitteissa tapahtuva valinnanvapaus, jotka toteutuvat kullakin ihmisellä yksilöllisesti menneen ja tulevan välisessä nykyhetkessä. Tulevaisuuteen edetessään ihminen toteuttaa vapauttaan. Eksistentiaalinen johtaja on rinnallakulkija, joka johtaa alaistensa tekemiä valintoja kohti ihmisenä kasvua. Itsensä johtamisen näkökulmasta kyse on yksilöllisistä valinnoista, joiden kautta itseään johtava johtaa itseään kohti suurempaa rohkeutta elämässä. Tästä ensiksi hyötyvät itseään johtavaa lähellä olevat, sillä eksistentialismi korostaa vastuuta lähellä olevista. Vasta sitten hyöty kohdistuu itseään johtavaan itseensä. (Perttula 2012: 126–138.)

Kuten aiemmin totesin, itsensä johtamisen voidaan katsoa kuuluvan nimenomaan ja ainoastaan aikuisuuteen. Samalla nostin esille Erik Eriksonin (1959, kts. Perttula 2012: 40) näkemyksen mukaan aikuisena toiminta kohdistuu itsen ulkopuolelle, kun taas lapsuus ja nuoruus on itseen keskittyvää oman identiteetin etsinnän aikaa. Aikuisena kehittyminen on Perttulan (2012: 40) ajatuksen mukaan kasvavaa taitoa tehdä elämästä oma elämä – siis elämä yksilöllisenä projektina. Tässä projektissa länsimaisissa yhteiskunnissa nostetaan erityisen tärkeään rooliin taloudellinen hyvinvointi. Perttula (2012: 40) näkee uudenlaisen taloutta korostavan ja itsen keskiöön nostavan psykologisen näkemyksen aikuiseksi kehittymisestä riskinä onnellisuudelle, jolle olennaisempaa on itsen sijaan keskittyminen taitoon elää. Tästä näkökulmasta tarkastellen itsensä johtaminen voidaan nähdä siis ennen kaikkea elämäntaitona, jossa etsitään tietoista hyvinvointia.

Ihmisen toiminta voidaankin nähdä joko itseen tai ulospäin suuntautuvaksi. Itseen suuntautuessaan toiminta on kokemuksen mahdollistava subjekti ja itse objekti. Itse voi olla myös subjekti, joka Jungin sanoin on psyyken ydin, keksijä ja organisaattori. Itsensä johtamisen näkökulmasta tämä kokija on tärkeä. Itsen tarkastellessa itseään subjektina ihminen katsoo sisäänpäin ja keskittyy itseensä. Kun ottaa kohteekseen elämäntilanteensa, ihminen katsoo ulospäin itsestä maailmaan. Erikson ja Havighurst näkevät, että kehittyminen aikuiseksi tarkoittaa huomion siirtämistä itsestä objektina ulkopuoliseen maailmaan ja huolenpitoon toisista. Näin itsensä johtamista olisi sen erottaminen, missä tällaista huolenpitoa on mahdollista toteuttaa. (Perttula 2012: 42–43.) Tämä tarkoittaa nähdäkseni altruismia, jossa toimitaan vilpittömästi ottaen huomioon toisten etu. Tämä toteutuu konkreettisimmin mielestäni erityisesti vanhemmuudessa, jossa vanhemmat selvästi asettavat lastensa edun omansa edelle. Piaget’n postformaalia ajattelua käsitellessään Perttula (2012: 49) toteaakin itsensä johtamisessa parhaiden valintojen sisältävän yhdistelmän henkilökohtaista ja yleispätevää, ja itsensä johtamisen näin ollen henkisenä taitona toimia muiden hyväksi kyeten samalla tunnistamaan hyvän ulottuvan myös itseen.

Perttulan 2012: 46–47 mukaan aikuinen sekä yksilöityy että yksilöllistyy. Yksilöitymisellä hän tarkoittaa prosessia, joka tuottaa tulokseksi yksilölle ymmärryksen kollektiivisuudelle rakentuvasta subjektiivisuudesta. Tämän näkökulman mukaan itsensä johtaminen ohjaa ihmisiä lähemmäs toisiaan auttaen ymmärtämään ihmisten samanlaisuutta. Yksilöllistyminen puolestaan tarkoittaa sosiaalistumista kulttuurisiin odotuksiin eläen ja kehittyen muista erilliseksi yksilöksi. Globaalin liian pitkälle viedyn individualismin ja itsekeskeisyyden Perttula mainitsee esimerkiksi liian vahvasta yksilöllistymisestä. Yhteisöllisyyden ja keskinäisen vastuun lisäämisessä on taas panostettava aikuisten yksilöitymiseen. Itsensä johtamisen hän näkee erityisesti osana tätä kehitystä.

Vielä yhtenä näkökulmana esittelen Piaget’n formaaleiden operaatioiden kauden jälkeen alkavan niin sanotun postformaalin ajattelun. Perttula (2012: 49) yhdistää postformaalin ajattelun Lauri Rauhalan fenomenologis-eksistentiaaliseen henkisen toiminnan teoriaan, ja yhdistelmänä syntyy näkemys aikuisen kokonaisvaltaisista henkisistä taidoista. Postformaalille ajattelulle on ominaista relativistinen maailmankatsomus eli tietoisuus kaiken suhteellisuudesta, joka mieltää todellisuuden muuttuvaksi ja sisäisesti ristiriitaiseksi. Sen on ajateltu yhdistävän muun muassa ihmisen metakognitiivisia taitoja, joiden avulla ihminen hahmottaa ajattelutapojaan kokonaisuuksina, sekä itseohjautuvaa ajattelua. Itsensä johtamisessa postformaali näkemys tarkoittaa yksilöllistynyttä toimintatapaa, joka äärimmäisyytenä voi olla narsistinen. (Perttula 2012: 49.) Kuten edellä totesin, yksilöllistyminen tarkoittaa sosiaalistumista kulttuurisiin odotuksiin ja kehitystä muista erilliseksi yksilöksi. Esimerkiksi oman ajattelun kehittymisessä ja omien mielipiteiden muodostuksessa tällainen aikuisen kehitysvaihe on oleellinen ja tärkeä. Vaikka liiallinen yksilöllistyminen onkin mahdollinen, edellyttää nykypäivän maailma nähdäkseni yhä enemmän tällaisia yksilöllistyneitä taitoja, itsetuntemusta ja kykyä niiden hyödyntämiseen. Yhä kasvavat vaatimukset työelämässä, opiskelussa, perhe-elämässä ja niiden yhdistelmissä vaativat taitoja ja suoranaista kovuutta, jotka voivat korostaa äärimmäisiä piirteitä. Nähdäkseni tämän vuoksi itsensä johtamisen taidoille ja niiden myötä tuleville tunneälykkyyden ja empatian kaltaisille vastakkaisille pehmeille taidoille on yhä kasvavia tarpeita.

Aiemmassa postauksessani johtamisen psykologiasta tieteen kentällä kuvailin, että Rauhalan ja hänen vaikutuksestaan koko myöhemmän kokemuksentutkimuksellisen johtamisen psykologian ajattelua kuvastaa holistinen ihmiskäsitys, jossa yksilö jäsentyy kolmen olemispuolen – kehollisuuden, tajunnallisuuden ja situationaalisuuden – muodostamana kokonaisuutena (Latomaa 2015: 46, Koivumäki 2020). Johtamisen psykologian voidaan nähdä asettuvan holistisen ihmiskäsityksen kentälle seuraavan kuvaajan mukaisesti.

Kuva: Johtamisen psykologia ja holistinen ihmiskäsitys. (Luentomateriaali, Tökkäri 2022)

Ajatuksia ihmiskäsityksistä

Perttulan (2012) itsensä johtamiseen liittyvistä ihmiskäsityksistä minua puhuttelevat eniten kulturalismi ja eksistentialismi. Kulturalismissa kulttuureita ajatellaan olevan ja luotavan kaikkialla, missä ihmisiä on (kulttuurinen kaksoisrooli). Luomiseen liittyy ajatus aktiivisesta luomistyöstä, mutta paremminkin pitäisi sanoa, että kulttuurit syntyvät ja elävät paljolti myös tiedostamatta – ja myös elämme erilaisten kulttuuristen tasojen vuorovaikutussuhteissa niitä tiedostamatta tai huomaamatta. Tämän ajatuksen mukaan ihmisen yksilöllinen oleminen määräytyy tämän vuorovaikutuksen tuloksena. Tästäkin oma näkökulmani hieman poikkeaa, sillä näen ihmisen olemisen määräytyvän sekä perimän (nature) että ympäristön (nurture) kautta, joista kulttuuriset tavat ja tottumukset kuuluvat nähdäkseni vuorovaikutteisesti kumpaankin. Kehityspsykologiassa puhutaan riskitekijöistä ja suojaavista tekijöistä, jotka vaikuttavat vuorovaikutuksellisesti yksilön kehitykseen sekä yksilönä että yhteisönsä jäsenenä. Synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella yksilö sopeutuu ja mukautuu tietyllä tavalla ympäristöönsä saaden sen kautta tietynlaista responssia käyttäytymisestään, mikä vuorostaan vaikuttaa yksilön toimintaan – ja päinvastoin. Kulttuurit puolestaan muodostuvat ja muodostavat erilaisia tasoja, joihin identifioituminen puolestaan vaikuttaa myös yksilöllisten identiteettien rakentumiseen. Kuten edellä sanon, kulturalistisessa ihmiskäsityksessä haaste on tasapainotella kulttuuriin mukautumisen ja uuden luomisen välillä – ehkä sittenkin mieluummin oikeanlaisten ja itselle sopivien kulttuuristen tasojen löytämisen ja niihin mukautumisen kanssa.

Eksistentialistisen ajattelun mukaan olennaisia olivat siis elämään kuuluvat pakolliset raamit ja niiden puitteissa tapahtuva yksilöllinen valinnanvapaus menneen ja tulevan välisessä nykyhetkessä. Elämänkulkuun kuuluvia pakollisia ja kaikkia koskevia raameja ovat esimerkiksi syntymä ja kuolema sekä niiden välissä tapahtuva elämänkaaren kulku. Johtaja nähdään rinnallakulkijana, joka ohjaa alaisiaan kohti ihmisenä kasvua ja yhä suurempaa rohkeutta elämässä. Eksistentialismi korostaa vastuuta muista, ja johtaja saa hyödyn välillisesti muiden kasvun näkemisen kautta. Tämä ajatus korostaa altruistista ajatusmallia, jossa johtaja asettaa muut itsensä edelle, mitä voidaan verrata vanhempien pyyteettömään lasten asettamiseen omien tarpeidensa edelle. Koen elämässäni usein tehneeni näin, ja erityisesti opettajan työhön tämä ajatus sopii mainiosti. Toisaalta saan työstäni taloudellisen palkkion, toisin kuin vanhemmat omien lastensa kohdalla. Näillä motiivi altruismille on siis lähtökohdiltaan aivan erilainen ja lähtökohtaisesti jotenkin puhtaampi. Toisaalta enhän minäkään työssäni ajattele ensisijaisesti rahaa, vaan hyvin tehtyä työtä, opiskelijoitani ja näiden tulevaisuutta. Taloudellinen palkkio on ennemminkin työn positiivinen sivutuote. Näin ollen koen, että työstä tai vuorovaikutuksesta saatava palkkio voi todella olla monenlainen – palkasta hyvään mieleen ja suorasta epäsuoraan (palkka omalle tilille vs. toisen onnistumisen, kasvun, hyvän mielen tms. näkeminen). Sosiaalipsykologiaan kuuluva yliperusteluefekti (esim. taloudellinen palkkio lähtökohtaisesti motivoivasta tai palkitsevasta työstä) voi myös tehdä lähtökohtaisesti kiinnostavan työn tekijänsä näkökulmasta epäkiinnostavaksi.

Holistisen ihmiskäsityksen ja Rauhalan “kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen” pohjana ovat yksilön kolme olemispuolta: kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Rauhalan ajattelussa yksilöä tulee aina ihmissuhdetyössä kohdella yksilönä keinotekoisten luokitteluiden sijaan. Tämä ajatus minun on opettajana ja valmentajana helppo tunnistaa omassa ajattelussani. Tunnen myös omakohtaisesti sen, miten vaikeaa minun on ajatella itseni johonkin tiettyyn valmiiksi annettuun lokeroon, jossa ominaisuuksiani tarkastellaan tilastollisesti. Toisaalta meille ihmisille on hyvin tyypillistä tehdä erilaisia keinotekoisia luokitteluita voidaksemme paremmin ymmärtää kanssaihmistemme toimintaa ja tarkastella näitä yleistyksien kautta. Kehollisuuden ja tajunnallisuuden liittyessä nimenomaan yksilöön itseensä situationaalisuus ymmärtääkseni ottaa huomioon tilannesidonnaisuuden, ympäristön ja vuorovaikutuksen samalla tavoin, kuin psyko-fyysis-sosiaalisessa ajatuksessa sosiaalinen.

Lähteet

KOIVUMÄKI, PIIA 2020: Rauhalan osoittama suunta – holistinen ihmiskäsitys. Hulluna Suomessa – ja vähän muuallakin. Internet-lähde osoitteessa https://madinfinland.org/rauhalan-osoittama-suunta-holistinen-ihmiskasitys/. Luettu 14.4.2022.

Latomaa, Timo 2015: Lauri Rauhalan merkitys ymmärtävän psykologian kehittelylle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 39-71.

Perttula, Juha 2012: Itsensäjohtaminen. Teoksessa Perttula J. & A. Syväjärvi (toim.) Johtamisen psykologia. Juva: PS-kustannus, 125–156.

PERTTULA JUHA & ANTTI SYVÄJÄRVI (toim.) 2012: Johtamisen psykologia. PS-kustannus, Juva.

Tieteen termipankki 2021: Metodologinen monismi. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:metodologinen_monismi. Luettu 6.11.2021.

Tieteen termipankki 2022: Ihmiskäsitys. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:ihmisk%C3%A4sitys. Luettu 28.4.2022.

TÖKKÄRI, VIRPI (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapland University Press, Rovaniemi. Internet-lähde osoitteessa https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62321/Kokemuksen_tutkimus_V_verkkoversio_pdfa.pdf?sequence=5&isAllowed=y. Luettu 1.4.2022.

Tökkäri, Virpi 2015: Lauri Rauhalan merkityksestä Juha Perttulan fenomenologiselle ajattelulle ja kokemuksen tutkimukselle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 15-38.

RAATIKAINEN, PANU 2005: Ihmistieteet – tiedettä vai tulkintaa? Internet-lähde osoitteessa https://philpapers.org/archive/RAAIT.pdf. Luettu 5.11.2021.

Kohti kotimaisen kertomakirjallisuuden verkkotenttiä

Kuten otsikosta on nähtävissä, valmistaudun parhaillani Jyväskylän avoimen yliopiston Kotimaisen kertomakirjallisuuden verkkotenttiä. Olen aikeissa lukea siihen seuraavat teokset ja annetut kohdat. Tämän kurssin ja Lapin yliopiston Johtamisen psykologia II -kurssin jälkeen aion viettää ansaitun pitkän kesäloman.

Päivitys 10.5.2022: Luku-urakka on sujunut vauhdikkaasti, ja olen toistaiseksi lukenut teoksista Rintalan Pojat, Salaman Juhannustanssit, Mukan Maa on syntinen laulu ja Liksomin Yhden yön pysäkin. Onervan Mirdja on parhaillaan luvussa. Teosten lukeminen on toistaiseksi tuntunut mukavalta ja urakka on sujunut yllättävänkin sujuvasti, ja useimpien teosten lukemiseen on mennyt noin muutama päivä.

Pakollinen teos:

  • Mäkikalli, Aino; Steinby, Liisa (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) 2013.  (s. 59–153, Kertomakirjallisuus)

Valitut kuusi seuraavista romaaneista:

  • Onerva: Mirdja
  • Lehtonen: Putkinotko
  • Sillanpää: Nuorena nukkunut
  • Kilpi: Alastalon salissa
  • Pekkanen: Tehtaan varjossa
  • Viita: Moreeni
  • Linna: Täällä Pohjantähden alla I
  • Meri: Manillaköysi
  • Rintala: Pojat
  • Vartio: Hänen olivat linnut
  • Salama: Juhannustanssit
  • Mukka: Maa on syntinen laulu
  • Tuuri: Pohjanmaa
  • Kauranen: Sonja O. kävi täällä
  • Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
  • Carpelan: Alkutuuli
  • Fagerholm: Diiva
  • Salminen: Varasto
  • Statovci: Kissani Jugoslavia

Neljä novellikokoelmaa seuraavista:

  • Haanpää: Heta Rahko korkeassa iässä
  • Hyry: Maantieltä hän lähti
  • Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy
  • Liksom: Yhden yön pysäkki
  • Seppälä: Mitä sähkö on?
  • Schildt: Noitametsä ja muita novelleja
  • Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Lisäksi luetaan seuraavista teoksista ne osat, jotka liittyvät luettavaan kaunokirjallisuuteen:

  • Varpio, Yrjö; Lassila, Pertti (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1–3. Suomalaisen kirjallisuuden seura(SKS) 1999.
  • Hallila, Mika; Hosiaisluoma, Yrjö; Karkulehto, Sanna; Kirstinä, Leena; Ojajärvi, Jussi (toim.): Suomen nykykirjallisuus: 1 ja 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.

Johtamisen psykologia II -kurssin portfolio (osa 3): Johtamisen psykologia tieteen kentällä

Ajateltaessa johtamisen psykologian asiantuntijuutta identiteettinä täytyy luonnollisesti osata asettaa tutkittava aihe johonkin kohtaan tieteen kenttää. Minua on kiinnostanut kaiken aikaa johtamisen psykologiaa opiskellessani, miten johtamisen psykologia suhteutuu esimerkiksi toisiin lähellä oleviin tieteenaloihin kuten sosiaalipsykologiaan ja psykologiaan, tai millä tavoin se asettuu teorioiden ja ihmiskäsitysten kentälle.

Pohtiessani aiemmin johtamisen psykologian asiantuntijuutta identiteettinä, olen alkanut ajatella, ettei asiantuntijuus olekaan täydellisyyttä hipovaa tietämystä aiheesta, vaan sen tietämistä, mitä ei vielä aiheesta tiedä. Tietämystä siitä, mistä tietoa, kysymyksiä ja vastauksia on mahdollista etsiä ja löytää. Samalla hetkellä myöntäessäni tietämättömyyteni tulen vetäneeksi toisinaan mieleen hiipivältä “huijarisyndroomalta” maton jalkojen alta. Kaiken tietämisen tai kaiken tietämisen mahdollisuuden uskottelemisen sijaan olennaisempaa on tämän ajattelutavan myötä kiinnostus, innostus, halukkuus ja valmius selvittää ja ottaa asioista selvää siten kuin itse osaa ja kykenee. Tai ainakin yrittämään, vaikkei kykenisikään.

Seuraava Tökkärin (2020: 4) Latomaan (2015: 64) esityksen pohjalta muokkaama kuva kuvaa psykologian kehittymistä aikajanalla ja kokemuksellisen johtamisen psykologian sijoittumista tieteen kentällä.

Kuvio 1. Muokattu kuvaaja psykologian kehittymisestä tieteenalana (Latomaa 2015 & Tökkäri 2020) sekä johtamisen psykologiasta (vihreä alue) tieteen kentällä.

Empiiris-analyyttisyys ja hermeneutiikka tutkimuksessa

Jürgen Habermas on Hans-Georg Gadamerin tavoin pohtinut ennakkoluulojemme (opitut luku- ja katsantotavat) ehtoja: mitä aistimme, mitä pää erittelee ja mitä tietoa siitä syntyy? Ajatuksena on, että miten tieto ymmärretään, määrittelee sitä, millaisia tuloksia tutkimuksella saadaan aikaan. Filosofia.fi-sivuston mukaan Habermasin erityisalaa ovat yhteiskuntafilosofia ja hermeneutiikka, ja tässä esiteltävä tiedonintressiteoria on ollut hyvin vaikutusvaltainen yleisesti eri ihmistieteiden osa-alueilla. Habermasin tiedonintressiteorian ydin on typologia kahden dimension (“inhimillisen toiminnan aspekti” ja “tiede ja sen tavoite”) kautta avautuvaan malliin tiedonintressien kolmijaosta. (Helsingin avoin yliopisto 2022.)

Tiede ja sen tavoiteEmpiiris-analyyttiset
tieteet (faktat, informaation
kerääminen)
Hermeneuttiset
tieteet (tavoitteena
tulkinta)
Kriittiset yhteiskunta-
tieteet (yht.kunnallisten
suhteiden paljastaminen
ja maailman muuttaminen
Inhimillisen toiminnan
aspekti
TyöTekninen
tiedonintressi
KieliPraktinen
tiedonintressi
ValtaEmansipatorinen
tiedonintressi
Habermasin tiedonintressiteoria (Helsingin avoin yliopisto 2022).

Empiiris-analyyttisellä tutkimuksella tarkoitetaan fakta-informaation keräämistä, jonka tausta-ajatuksena on usko mahdollisuuksiin tuottaa kiistattomia, arvovapaita ja yleistettäviä tuloksia. Siihen kuuluu myös ajatus siitä, että maailmaa voidaan kuvata ‘Sein’-maailman (Miten asiat todella ovat?) ja ‘Sollen’-maailman (Miten asioiden tulisi olla?) avulla. Empiirisyys viittaa kokemusperäisyyteen, behavioristiseen tutkimusperinteeseen, syiden (riippumaton muuttuja) ja seurauksien (riippuva muuttuja) välisiin kausaliteetteihin sekä kvantitatiiviseen luonnontieteiden eksaktiuteen. Tämän työn kaltaisen tutkimustavan Habermas nimittää tekniseksi tiedonintressiksi. (Helsingin avoin yliopisto 2022.)

Hermeneuttinen tutkimus tarkoittaa ymmärtävää tutkimustapaa, jonka keskiössä ovat merkitykset ja niiden tulkinnat. Tähän liittyy keskeisesti kieli maailmaa konstituoivana entiteettinä, ja keskeisenä tutkimuskohteena on yleensä nimenomaan tämä tulkinta. Ihminen, niin tutkija kuin tutkittavakin elävät ja hengittävät tiettyjä arvoja ja kulttuurisia merkityksiä, joista ei voi päästä eroon. Tämä vaikuttaa ihmisen maailmankuvaan ja tulkintaan. Toisaalta hermeneutiikka huomioi myös sosiaaliset kontekstit ja ihmisen kyvyn mahdollisesti osata asettua muunlaisissakin kulttuureissa ja arvomaailmoissa elävien asemaan tehden tulkintoja niiden valossa. Kausaliteettien sijaan hermeneutiikassa etsitään suhteita ja arvoja, jotka ovat loogisia ja merkitysten ja muutoksen suhteen olennaisia. Aineistot ja tutkimustavat sisältävät syvähaastatteluita, osallistumista, kulttuurikonteksteihin perehtymistä, laadullisia aineistoja, tekstejä, kuvia ja dokumentteja. Tiedon muodostumisen prosessia kuvataan hermeneuttiseksi kehäksi, jossa yksityiskohdat vaikuttavat kokonaisuuden tulkintaan ja tulkintojen uudelleentulkinta tuottaa kehämäisesti yhä laajempaa ymmärrystä tutkittavasta kohteesta. Hermeneutiikan tiedonintressiä Habermas kuvaa termillä praktinen. Siinä missä tekninen tiedonintressi haluaa tuottaa säännönmukaisuuksia ja ennusteita, praktinen on kiinnostunut niiden rikkomisesta, vaihtoehtojen löytämisestä sekä intersubjektiivisen kommunikaation resurssien ja ehtojen parantamisesta. (Helsingin avoin yliopisto 2022, Jyväskylän yliopisto 2022.)

Habermasin mallin kolmannen yhteiskuntatieteellisen kohdan muodostavat kriittiset yhteiskuntatieteet, joihin kuuluvat yhteiskuntatieteissä emansipatorinen tiedonintressi ja näyttämötaiteessa anti-illusionistinen tiedonintressi. Emansipatorisella intressillä tarkoitetaan kriittisyyttä yhteiskunnallista vallan- ja luokkajakoa kohtaan. Tätä edustavat muun muassa muodikkaat feminismi ja eko-sosiaalinen ajattelu, joiden ajatellaan emansipoivan (vapauttavan) ihmisiä näkymättömien rakenteiden orjuudesta. Ricoeur (1986) taas on todennut hermeneuttisen ja kriittisen näkökulman tarvitsevan toisiaan, joten tämän näkemyksen pohjalta niitä ei tulisi nähdä toisiaan poissulkevina. Anti-illusionistinen tiedonintressi taas seuraa Bertold Brechtin ajatusta rikkoa näyttelijän ja katsojan rooleja sekä maailman esittämisen tapoja motivoiden vastaanottajaa aktiivisesti tekemään tulkintoja. (Helsingin avoin yliopisto 2022.)

Edellä oleva kuvaaja merkitsee ja kuvaa sitä, että kognitiivinen psykologia, neuropsykologia ja sosiaalipsykologia ovat perinteisesti pohjautuneet laajoihin kvantitatiivisiin aineistoihin ja tällä tavoin ihmismielen teknis-tilastolliseen tarkasteluun. Vastaavasti johtamisen psykologian pohjana on hermeneutiikka ja eksistentialismi, joista ensimmäiseen kuuluvat kokemukset, merkitykset ja niiden tulkinnat. Johtamisen psykologia nojaa vahvasti hermeneuttiseen taustaan, kun taas akateeminen ja kliininen psykologia edustavat juuri empiiris-analyyttistä tietoa – vastaavasti taas psykoterapia on perustaltaan ja käytänteiltään yleensä hermeneuttista (Tökkäri 2020: 4).

Seuraavassa tarkastelen tarkemmin eksistentialismia, fenomenologiaa ja dynaamista psykologiaa ja niiden kautta etenemistä kohti johtamisen psykologian aluetta.

Eksistentialismi, husserlilainen fenomenologia ja dynaaminen psykologia

Lähestyttäessä edeltävässä kuvaajassa johtamisen psykologian aluetta, sen kehitykseen ovat vaikuttaneet eksistentialismi, fenomenologia ja dynaaminen psykologia.

Fenomenologia on Edmund Husserlin perustama filosofian suuntaus, jossa olennaista on asioiden ja maailman ilmeneminen tietoisuudelle (Tieteen termipankki 2022c). Tökkäri (2020: 12-13) tosin mainitsee Husserlin oppi-isän Franz Brentanon ensimmäisenä varsinaisena fenomenologina, joka kehitti intentionaalisuuden kaltaiset ensimmäiset fenomenologiset käsitteet. Fenomenologialle tyypillistä on asioiden ja maailman ilmeneminen tietoisuudelle, eli olennaista ilmenemisessä ovat subjektiiviset, yksilöllisesti koetut aistimukset, kokemukset ja elämykset. Fenomenologia on monimuotoista. Husserlin ajattelulle ominaisia olivat tietoisuus ja intentionaalisuus eli suuntautuneisuus: havaittu objekti on aina merkityksellinen. Ihmisen toiminnassa ajattelemme aina jotakin, mikä eroaa esimerkiksi luonnonilmiöistä, jotka eivät suuntaudu johonkin itsensä ulkopuoliseen. Heidegger puolestaan sitoi ajattelussaan fenomenologian ontologiaan, joka kysyy: “Miten erilaiset olevat ovat todellisia?” Hän myös katsoi ihmisten elävän keskellä maailmaa, joka ilmaisee itseään asukkailleen. Näin hän hylkäsi Husserlin tietoisuuden ja intentionaalisuuden. (Tieteen termipankki 2022c.)

Husserlin ajatuksiin kannattaa vielä pysähtyä toviksi. Toisin kuin edeltäjänsä Brentano ja Wilhelm Dilthey, Husserl näki kokemusten ja merkitysten sisältävän myös muuttumatonta aikasidonnaisuuden ja konkreettiseen maailmaan sitoutumisen lisäksi. (Huemer 2019 & Kajander 2013; kts. Tökkäri 2020: 12). Näin voisi ajatella esimerkiksi kirjallisuutta lukiessa: menneiden vuosisatojen teokset saavat nykylukijan mielessä aikaan yhä uudenlaisia merkityksiä nykypäivän ihmisen maailmankuvan ja kokemusmaailman kautta. Toisaalta tietynlaiset merkitykset ja tarkoitteet säilyvät aikakaudesta toiseen. Hän kehitteli myös fenomenologisen reduktion mallia, jonka tarkoituksena on puhdas tietoisuus tai välitön kokemus, jossa ei ole mitään arvottavaa – ainoastaan kokemus itse. Tähän kuuluu keskeisesti sulkeistaminen, jolla pyritään karsimaan ajattelusta tai kokemuksista epäolennaisuudet – esimerkiksi aiempi tieto, ennakko-oletukset ja aiemmat asenteet. Husserlin ajattelussa fenomenologinen reduktio jakautui transsendentaaliseen reduktioon (epookki) ja eideettiseen reduktioon. Epookissa pyritään sulkeistamaan kaikki aiempi tietämys, kun taas eideettisessä reduktiossa sulkeistaminen kohdistuu tutkimuskohteeseen liittyviin tietoihin ja ennakko-oletuksiin. (Tökkäri 2020: 12.)

Eksistentialismi lähtee liikkeelle olemisesta ja ontologiasta. Näin eksistentialismi on fenomenologiaan nähden lähempänä tieteen ulkopuolisenkin olevaisuuden pohdinnan vuoksi kiistanalaista metafysiikkaa. Metafysiikan keskeisiä kysymyksiä ovat olleet, onko maailmassa ainoastaan aineellisia (materialismi), ainoastaan mentaalisia (idealismi) vai sekä aineellisia että mentaalisia entiteettejä (dualismi). Eksistentialismin keskeinen tutkimuskohde on inhimillinen olemassaolo ja sen perusta. Keskeisiä asioita ovat muun muassa maailma sellaisena kuin se on (riippumatta tietoisuudesta) sekä intentionaalisen aktin käsite, olemus ja kohde. Fenomenologia korostaa tiedollisuutta, kun taas eksistentialismin keskiössä on tunnekokemus. Myös filosofi, kirjailija ja aktivisti Jean-Paul Sartre oli tunnettu eksistentialismin edustaja, jonka työllä on ollut valtava merkitys myöhempään psykologian alan kehitykseen. Toisin kuin kartesiolaisessa näkökulmassa Sartren mukaan ontologinen suhde maailmaan on tietoteoriaan (tieto maailmasta) nähden ensisijainen. (Tieteen termipankki 2022a ja 2022b.)

Husserlin oppilas Martin Heidegger kehitti yhdisteli fenomenologian ja eksistentialismin ajatuksia, ja hänen ajatuksensa tunnetaan eksistentiaalisena fenomenologiana. Hän korosti tulkinnan osuutta kokemusten ymmärtämisessä. Siinä missä Husserl halusi havainnoida tietoisuutta objektiivisesti “puhtaana” sulkeistamalla, Heideggerin mukaan kokemuksessa ja sen ymmärryksessä on aina mukana subjektiivista tulkintaa. Heideggerin eksistentiaalinen fenomenologia tunnetaan myös nimityksillä eksistenssifilosofia, fenomenologinen hermeneutiikka ja eksistentiaalis-ontologinen hermeneutiikka. Koivumäki (2020) kutsuu sitä myös fundamentaaliontologiaksi. Husserlin ja Heideggerin ajatukset loivat pohjan “mannermaisina” tunnetuille filosofisille suuntauksille, ja heidän ajatuksensa antoivat myöhemmin esiteltävälle Lauri Rauhalalle keskeisiä vaikutteita. (Backman 2015: 79). Heidegger määritteli uudelleen aiempia käsitteitä, kuten hermeneuttisen kehän, jossa kehä on aiemman käsityksen vastaisesti tutkimuksellisen työkalun sijaan jokaisen ihmisen olemassaoloon kuuluvaa kehämäistä liikettä itseymmärryksen ja maailman ymmärryksen välillä. Hermeneutiikassa tapahtui niin sanottu ontologinen käänne, kun aiemmassa hermeneutiikassa keskiössä olivat menetelmä ja epistemologia, mutta Heideggerin ja Gadamerin ajattelussa kysymykset koskivat tulkinnan ja ymmärtämisen eksistentiaalis-ontologista pohjaa. Käytännön tasolla tutkijan (tulkitsija) ajatellaan olevan tutkittavan (tulkittava) kanssa samaa kokemus- ja elämismaailmaa, joten tutkija ei voi olla objektiivinen tarkkailija tutkittavan ollessa tästä irrallinen kohde (kts. esim. Perttulan fenologinen metodi). (Tontti 2002: 52 & Tökkäri 2020: 14-16.)

Edellä mainittujen suuntausten lisäksi nykyisen kaltaiseen johtamisen psykologian tutkimukseen ja näkemyksiin on vaikuttanut Freudin psykoanalyysiin perustuva psykodynaaminen teoria. Psykoanalyyttiseen näkökulmaan kuuluu ajatus, että ihmisen menneisyys vaikuttaa keskeisesti hänen kokemusmaailmaansa, ja että ihmisen psyyke koostuu Freudin mukaan tietoisesta ja tiedostamattomasta. Psykoanalyysin tavoitteena ja tarkoituksena on lisätä tutkittavan itsetuntemusta. Edellä esitellyn kuvaajan perusteella psykodynaamisella teorialla on ollut vaikutus tutkijoista ennen kaikkea Lauri Rauhalaan, jonka näkökulmiin paneudun seuraavaksi. Vaikutus psykologian alalla ei ihmetytä, sillä Freudin merkitys on ollut laaja monella muullakin tieteenalalla ja länsimaisessa kulttuurissa kirjallisuudesta elokuviin. Vaikka osa Freudin ajatuksista on myöhemmin hylätty ja niitä on kritisoitu, on psykologinen tutkimus ja tiede laajemminkin kiistattomasti hyötynyt valtavasti Freudin ajatuksista. (Yleisradio 2022.)

Lauri Rauhala: Ymmärtävän psykologian kehittelyä

Edellä mainitussa kuvaajassa varsinaista johtamisen psykologian ydintä edustavat Abraham Maslow’n humanistis-eksistentiaalinen psykologia ja Lauri Rauhalan eksistentiaalis-fenomenologinen psykologia. Latomaan (2015: 43-44) mukaan ymmärtävä psykologia on jo psykologiatieteen syntyvaiheissa 1800-luvun lopulla syntynyt traditio, joka on siis yhtä vanhaa perua kuin akateeminen psykologia. Ymmärtävä psykologia on kuitenkin terminä sikäli kyseenalainen, ettei siihen viitata sen paremmin psykologian historiassa kuin esimerkiksi Rauhalan töissäkään. Rauhalalla ei myöskään elinaikanaan ollut vaikutusta kansainvälisesti akateemisen psykologian kehitykseen, vaan lähinnä vaikutus oli suomalaisessa akateemisessa psykologiassa. Tämä vaikutus on ollut silti merkittävä, ja tätä työtä ovat jatkaneet muun muassa Juha Perttula ja Timo Latomaa. Latomaan mukaan Perttulan työn kautta Rauhalan vaikutus on Suomessa levinnyt myös muille tieteenaloille, kuten sosiaali- ja kulttuuritieteisiin. Lisäksi Perttulalla on ollut tärkeä merkitys siinä, että Rauhalan ajattelua on kyetty hyödyntämään kokemuksen tutkimuksessa ja ihmistyössä laajemminkin. Ymmärtävää psykologiaa voidaan pitää pohjoissuomalaisena ilmiönä sen sijoittuessa maantieteellisesti lähinnä Ouluun ja Perttulan kautta Rovaniemelle. (Latomaa 2015: 43-45.) Tätä taustaa vasten on luonnollisesti havaittavissa, että Lapin yliopistossa, jossa opiskelen, ymmärtävällä ja kokemuksentutkimuksellisella psykologialla on keskeinen asema. Latomaan (2015: 45-46) mukaan Rauhalan ajattelulla oli yhteistä psykoanalyysin kanssa mm. tulkinnan ja ymmärryksen käsitteet, vaikka ymmärtävästä psykologiasta ei psykoanalyysissä ainakaan muutamia vuosikymmeniä sitten puhuttukaan. Itse asiassa on kiinnostavaa huomata, kuten Latomaa toteaa, että suomalaisessa psykologian tutkimuksessa vielä 1980-luvulla behavioristinen ja kokeellinen tutkimus olivat psykologian tutkimuksen ihanteita, eikä edes vähitellen tieteenalalla paikkaansa ottanut kognitiivinen psykologia onnistunut näitä ihanteita muuttamaan (Latomaa 2015: 46-47).

Rauhalan ajatteluun ovat vaikuttaneet fenomenologia ja psykoanalyysi, joista jälkimmäisestä tulee tiedostamattoman käsite. Ymmärtääkseni Maslow’n humanismia Rauhalan työssä tukee muunlainen psykoanalyysin kritiikki. (Latomaa 2015: 51-52.) Toisaalta taas Rauhalan ja hänen vaikutuksestaan koko myöhemmän kokemuksentutkimuksellisen johtamisen psykologian ajattelua kuvastaa holistinen ihmiskäsitys, jossa yksilö jäsentyy kolmen olemispuolen, kehollisuuden, tajunnallisuuden ja situationalisuuden, muodostamana kokonaisuutena (Latomaa 2015: 46, Koivumäki 2020). Tätä Rauhalan “kokonaisvaltaiseksi ihmiskäsitykseksi” kutsumaa ajattelua kuvaa erinomaisesti Koivumäki (2020) kirjoituksessaan. Siinä hän kuvaa Rauhalan kehittäneen “kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen” ajatuksen Husserlin filosofisen fenomenologian ja Heideggerin fundamentaaliontologian pohjalta. Tökkäri (2015: 8) kuvaa Rauhalan “Nikkilän herätykseksi” kutsuman ja sittemmin hänen kirjallisen tuotantonsa keskeisen sanoman olevan, että “ihmisiä tulee ihmissuhdetyössä aina kohdella ainutlaatuisina yksilöinä keinotekoisten luokittelujen sijaan.” Rauhalan tutkimustyön edistämisessä keskeinen rooli on ollut Tökkärin (2015: 9) mukaan Juha Perttulalla.

Backmanin (2015: 74) mukaan yleensä filosofien keskeiset ajatukset voidaan yleensä kiteyttää yhteen keskeiseen käsitteeseen, joka Rauhalan tapauksessa olisi situationaalisen säätöpiirin malli. Situationaallisuus oli alun perin Heideggerin käsite, joka on siis kehollisen ja tajunnallisen olemisen ohella yksi kolmesta holistisessa ihmiskäsityksessä yhteen kietoutuvasta olemispuolesta. Siihen kuuluu muun muassa dynaaminen tilanteellisuus, sijoittuminen konkreettisiin olosuhteisiin, aikaan, paikkaan, kulttuuriin, kieleen, historiaan, yhteisöön, yhteiskuntaan ja ihmissuhteisiin. Kokemukset ovat kokemuksia jostakin asiasta tai ilmiöstä jossakin tietyssä situaatiossa eli elämäntilanteessa. Tietoisia ja tiedostamattomia merkityksenantoja eli kokemuksia puolestaan on erityyppisiä havaintoelämyksistä tunteisiin, arvostuksiin, uskomuksiin, mielipiteisiin, käsityksiin ja ajatteluun. Latomaan ajattelussa ihmismieli rakentuu tällaisista kokemuksista, jotka ovat mielikuvina ilmeneviä elämyksiä ja merkityksiä. (Latomaa 2015: 51.) Säätöpiiri puolestaan viittaa Backmanin (2015: 74) mukaan biologi Jakob Johann von Uexküllin toimintapiiri-käsitteeseen, joka puolestaan kuvasi jonkin eliön ja sen ympäristön välistä vuorovaikutusta. Backmanin mukaan situationaalisen säätöpiirin käsite nivoo yhteen ihmisenä olemisen ainutkertaisen tapahtumaluonteen; tilannesidonnaisuuden, tilapäisyyden ja tapauskohtaisuuden. (Backman 2015: 74-75.)

Perttulan (2014, kts. Tökkäri 2015: 22-23) mukaan Rauhalan työn pohjalta kiteyttämät tämän työn neljä kulmakiveä olivat:

  1. Ei ole psyykkisiä häiriöitä eikä sairauksia, vaan elämäntaidollisia puutteita.
  2. Ihminen on samaan aikaan kokonaisuus (ykseys) ja rakenteeltaan moniulotteinen (moneus).
  3. Ihmisen ontologinen analyysi on ensisijainen sekä tutkimus- että auttamistyössä.
  4. Ihmistutkimusta tehdään osana elämismaailmaa.

Koska työskentelen ihmistyössä opettajana, ja koska oman Johtamisen psykologia II -kurssin ajatukseni on kirkastaa omaa ammatillista identiteettiäni johtamisen psykologian asiantuntijana, Rauhalan ja Perttulan ajatukset ovat erittäin keskeisiä. Tähän liittyen Tökkäri sanoo Perttulan pitäneen tärkeänä, että ihmistyötä tekevät kirkastavat omaa ihmiskäsitystään. (Perttula 1999, kts. Tökkäri 2015: 22-24.) Niinpä seuraavassa blogipostauksessani paneudun ajatuksiin ihmiskäsityksestä ja pohdin omaa näkemystäni. Perttulan (1999, kts. Tökkäri 2015: 23) mukaan tämä oman ihmiskäsityksen ontologinen analyysi toteutetaan omakohtaista ajattelua hyödyntäen.

Lopuksi sananen tutkimusparadigmoista: Uuspositivistinen ja konstruktivistinen näkökulma

Psykologian tutkimus edustaa erilaisten tieteenfilosofioiden lisäksi erilaisia paradigmoja: suurin osa psykologian tutkimuksesta on niin sanottua uuspositivistista tutkimusta, kun taas kokemuksen tutkimukseen perustuva tutkimus edustaa niin sanottua konstruktivistista paradigmaa. Uuspositivismi edustaa perinteistä tapaa tehdä kokeellista, manipulatiivista ja kvantitatiivista tutkimusta pyrkien löytämään kausaliteetteja ja niiden kautta totuuksia. Konstruktivismi puolestaan painottaa monia paikallisesti rakentuvia ja tulkintoihin perustuvia, subjektiivisia ja vuorovaikutuksellisia todellisuuksia. Uuspositivistisessa tutkimuksessa tutkija on neutraali havainnoitsija, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa osallistuva havainnoitsija, jolle ominaista on halu tukea erilaisten ajatusten pääsyä esille. (Guba & Lincoln 1994, kts. Tökkäri 2020: 5-6.)

Lähteet

Backman, Jussi 2015: Situationaalinen säätöpiiri: Rauhalan filosofinen kädenjälki. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 73-102.

Helsingin Avoin yliopisto 2022: Kolme valtio-opillista lähestymistapaa ja tiedonintressiä. Internet-lähde osoitteessa https://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/valtiooppi/avoin/osa8.htm. Luettu 4.4.2022.

Jyväskylän yliopisto 2022: Hermeneutiikka. Internet-lähde osoitteessa https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/hermeneutiikka. Luettu 5.4.2022.

KOIVUMÄKI, PIIA 2020: Rauhalan osoittama suunta – holistinen ihmiskäsitys. Hulluna Suomessa – ja vähän muuallakin. Internet-lähde osoitteessa https://madinfinland.org/rauhalan-osoittama-suunta-holistinen-ihmiskasitys/. Luettu 14.4.2022.

Latomaa, Timo 2015: Lauri Rauhalan merkitys ymmärtävän psykologian kehittelylle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 39-71.

Tieteen termipankki 2022a: Eksistentialismi. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:eksistentialismi. Luettu 6.4.2022.

Tieteen termipankki 2022b: Metafysiikka. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:metafysiikka. Luettu 7.4.2022.

Tieteen termipankki 2022c: Fenomenologia. Internet-lähde osoitteessa https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fenomenologia. Luettu 7.4.2022.

TONTTI, JARKKO 2002: Sinne ja takaisin – Hermeneuttisen filosofian seikkailut 1900-luvulla. Niin & Näin 3/2002, s. 52-63. Internet-lähde osoitteessa https://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn023-17.pdf. Luettu 12.4.2022.

TÖKKÄRI, VIRPI (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapland University Press, Rovaniemi. Internet-lähde osoitteessa https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62321/Kokemuksen_tutkimus_V_verkkoversio_pdfa.pdf?sequence=5&isAllowed=y. Luettu 1.4.2022.

Tökkäri, Virpi 2015: Alkusanat. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 7-13.

Tökkäri, Virpi 2015: Lauri Rauhalan merkityksestä Juha Perttulan fenomenologiselle ajattelulle ja kokemuksen tutkimukselle. Teoksessa Tökkäri, Virpi (toim.) 2015: Kokemuksen tutkimus. V, Lauri Rauhala 100 vuotta, s. 15-38.

TÖKKÄRI, VIRPI 2020: Pieni opas kokemuksen tutkimukseen. Lapin yliopiston kurssimateriaali, julkaisematon teos.

Yleisradio 2022: Psykologian jättiläinen Sigmund Freud. Internet-lähde osoitteessa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/02/13/psykologian-jattilainen-sigmund-freud. Luettu 12.4.2022.