Hallintotieteen maisteriopinnot vihdoin käyntiin

Talvilomaviikon alkajaisiksi muutama viikko sitten suoritin ensimmäisen tenttini Lapin yliopiston hallintotieteen maisteriopintoihini – Vaasassa. Näin se nykyään menee, että koronatilanteen vuoksi on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä välttämään turhaa reissailua kaupunkien välillä. Tällaiseen matkustamisen välttelyyn sopivan mahdollisuuden tarjoaa yliopistoiden välillä toimiva Exam-verkosto, joka siis mahdollistaa minulle Lapin yliopiston tenttien etäsuorittamisen vaikkapa Vaasan yliopistolla siltä osin kuin eri kursseilla tenttimahdollisuuksia ylipäätään on tarjolla.

Oikeastaan asuinpaikastani katsoen lähin Exam-tila sijaitsisi Seinäjoen ammattikorkeakoulun tiloissa niinkin kätevässä paikassa kuin muutaman sadan metrin päässä kotioveltani. SeAMK on kuitenkin tehnyt linjauksen, ettei oman talon ulkopuolisia henkilöitä oteta heidän tiloihinsa tenttejä tekemään koronapandemian vuoksi. Näin ollen Seinäjoella asuvan korkeakouluopiskelijan on matkustettava omasta kotikaupungistaan muualle tenttejä tekemään. Niinpä valitsin lähimmän saatavilla olevan Exam-tilan ja junailin tenttiä varten Vaasaan maanantaina 1.3.2021.

Vaasan yliopiston Tervahovissa oli aurinkoista ja hiljaista.

Tentti oli viiden opintopisteen laajuinen A-osa opintojaksosta Aikuisen kehitys ja työyhteisöt, jonka kirjallisuutena olivat:

  • Aspinwall & Staudinger: A Psychology of human strengths. Fundamental questions and future directions for a positive psychology.
  • Carr: Positive psychology: the science of happiness and human strengths.

Sain tentistä arvosanaksi 4 (asteikolla 1-5).

Tenttiminen vaasassa

Vaasan yliopiston Tervahovissa sijaitseva Exam-tenttitila oli siisti, ja siellä oli olemassa kaiken kirjoittamisessa tarpeellisen lisäksi muun muassa erilaista välineistöä laitteiden puhdistamiseen. Ohjeistukset tenttisuoritusten tekemiseen olivat selkeät, ja tilassa oli riittävästi tilaa eri työpisteiden välillä. Näin ollen kaikesta sai käsityksen, että tenttijöiden turvallisuudesta oli todella huolehdittu. Kiitänkin Vaasan yliopistoa koronavastuullisesta toiminnasta ja vieraanvaraisuudesta. Vierailen Vaasan yliopistolla mielelläni uudelleenkin.

Tulevia lähiaikojen opintojani ovat seuraavat opintojaksot, jotka on mahdollista suorittaa tenttimällä:

  • Aikuisen kehitys ja työyhteisöt (B-osa) – 5 op
  • Kokemuksen tutkimus – 5 op
  • Johtamisen psykologia II kirjallisuus – 5 op

Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui

Jyväskylän avoimen yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui osaltani jokunen viikko sitten. Tässä julkaisen opintojakson pohjalta kirjoittamani oppimispäiväkirjan. Huomautan, että oheinen työ on ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman, joten sellaisenaan käyttöön kopioituna järjestelmät huutavat mukavasti punaisina. Arvioinniksi kurssilta sain 4 (asteikolla 1-5), joten uskallan kirjoitukseni julkaista.

Kirjallisuus yhteiskunnan kuvaajana ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana

Kurssi eteni johdonmukaisesti teemoittain valistuksen ja varhaisromantiikan kaudelta kansallisromantiikkaan, realismiin ja modernismin kautta kohti nykykirjallisuutta. Näihin eri ajanjaksoihin ja kirjallisiin suuntauksiin tutustuin töissäni seuraavasti: valistusta ja varhaisromantiikkaa tutkin Frans Michael Franzénin (1772-1847) Ihmisen kasvot -runon kautta. Kansallisromantiikkaa tarkastelin Aleksis Kiven draaman avulla, ja tarkastelussani hänen tuotannostaan oli erityisesti Nummisuutarit. Realismin ajanjaksoon tutustuin ennen kaikkea Minna Canthin Kauppa-Lopon ja modernismiin Tulenkantajien ja erityisesti Uuno Kailaan runojen kautta. Kaikille mainituille ajanjaksoille on tyypillistä oman aikakautensa ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden heijastuminen kirjallisuuteen ja taiteeseen laajemminkin. Tässä työssäni pohdin, mitä olen oppinut näistä ajanjaksoista erityisesti yhteiskunnan kuvaamisen näkökulmasta – ja millä tavoin kirjallisuus on ottanut yhteiskunnallisiin asioihin kantaa.

Valistuksen ja varhaisromantiikan aika

Valistuksen ajalle oli Kirstinän (2017: 47) mukaan ominaista usko tieteeseen, ilmiöiden järkiperäisiin selityksiin sekä ihmisen ylivertaiseen kykyyn ratkaista ongelmia järjellä. Varhaisromantiikassa puolestaan korostuivat tunteet ja järjenvastainen (Kirstinä 2017: 57). Tämä kaikki oli vastaiskua uskonnolle, kirkolle ja kirkollisten tekstien aiemmalle hegemonialle. Haapala ja Steinby (2013: 161) kuitenkin muistuttavat, että tämän ajattelun sijaan olennaisempaa romantiikan aikaan tultaessa oli yksilön sisäinen kokemus maailmasta ja tämän seurauksena syntynyt keskeislyriikan käsite – yksilön sisimpiä tuntoja paljastava runous.

Euroopassa valistuksen aika oli varsinaisesti 1700-lukua, joka päättyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin: mm. vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa tunnuslauseenaan pitäneeseen Ranskan vallankumoukseen 1789. Suomessa valistuksen ajalle keskeinen hahmo oli Henrik Gabriel Porthan, joka aikalaisineen kiinnitti huomiota muun muassa maan historiaan, kieleen ja kulttuuriin (Kirstinä 2017: 54-55). Franzénin Ihmisen kasvot -runoa tulkitessani havaitsin niin valistuksen aikaa edeltäviä viittauksia yliluonnolliseen (ihminen Jumalan kuvana), valistuksen ajalle tyypillistä ihmisen aseman ylistystä luomakunnan kruununa kuin mahdollista romantiikan ajan kauneuden ylistystäkin. Suomalaisessa kirjallisuudessa valistuksen aika jäi suhteellisen lyhyeksi romantiikan virtausten saapuessa yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen jo 1800-luvun alussa, vaikkakin valistuksen ihanteet jäivät elämään romantiikan ihanteiden rinnalle. Suomalaisen kirjallisuuden leviäminen kansan keskuudessa oli kuitenkin hidasta muun muassa siksi, että kirjojen jakelukanavat olivat puutteellisia, ja lisäksi vielä 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa oli runsaasti puutteita kansan sivistyksessä. (Kirstinä 2017: 56.)

Olin tavallaan hieman yllättynytkin siitä, miten hyvin suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt näkyvät olleen tietoisia kansainvälisistä aatesuuntauksista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kenties tähän on vaikuttanut se, että Suomi kuului 1700- ja 1800-luvuilla kiinteästi suuriin kulttuurisiin vaikutuspiireihin – ensin Ruotsiin ja sitten Venäjään. Kiinnostus omaan kulttuuriin ja sen historiaan alkoi vähitellen herätä, ja Kirstinän (2017: 55) mukaan Ruotsi-Suomi kiinnosti myös vastaavasti eurooppalaisia suurvalta-aseman puolesta 1700-luvun alussa Kaarle XII:n johdolla käydyn suuren Pohjan sodan vuoksi.

Kansallisromantiikan aika

Siinä missä valistukselle oli tyypillistä nojaaminen järkiperäiseen tietoon vastaiskuna aiempaan uskonnollisuuden hegemoniaan ja yliluonnolliseen, kansallisromantiikan ajalla tunnettiin viehtymystä järjenvastaiseen, uniin ja alitajuiseen (Kirstinä 2017: 57). Kansallisromanttiseksi unelmaksi syntyi kansakunnalle oman ihanneidentiteetin rakentaminen Suomen tultua liitetyksi Venäjään Suomen sodan (1808-09) seurauksena. Ainutlaatuinen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana ruokki oman kansallisen identiteetin rakentamispyrkimyksiä.

Laitisen (1997: 145) mukaan teollistuminen käynnistyi Suomessa 1830-luvulla, ja vuoden 1863 kieliasetuksen myötä suomen kieli nousi tasaveroiseen asemaan ruotsiin nähden. Teollistumisen myötä kaupungistuminen käynnistyi. Kirjallisuudessa Suomen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä julkaistiin lukuisia sanomalehtiä. Kulttuuripiirejä jakoivat herännäisyysliikkeet, murteiden taistelu sekä vaihtelevat sensuuriasetukset, jotka iskivät myös kirjallisuuteen (Laitinen 1997: 150-152). Laitisen (1997: 155) mukaan vuosisadan edetessä viriävää kirjallisuutta tukivat yhteiskunnallisista muutoksista mm. vähitellen kohonnut koulutustaso, piristynyt talouselämä, mainittu teollistuminen, kaupungistuminen ja sen myötä tehostunut käännös-, kustannus- ja kirjastotoiminta.

1840-luvun tienoilla heränneeseen kansallisuusaatteeseen kuului olennaisesti muun muassa kansanrunouden kerääminen, minkä seurauksena syntynyt Kalevala oli Kirstinän (2017: 67) mukaan kansallisen identiteetin keskeinen työkalu. J. L. Runeberg puolestaan ammensi omassa tuotannossaan aineksia muun muassa Ruotsi-Suomen hävitystä sodasta, ja hän pyrki ottamaan aseman ”kansallisena eheyttäjänä”. Hän kuvasi eri säätyjen kartanon isäntien ja torppareiden sopusointuisia suhteita, ja hänen tyylinsä oli kansallisromantiikan ajalle tyypillisen ylevää. Aleksis Kiven tuotannossa puolestaan heijastui Laitisen (1997: 199) ja Kirstinän (2017: 83) mukaan klassismin sukuinen realismi, ja otaksuin hänen tuotantonsa osumisen kansallisromanttisen ja realismin aikakauden väliin olleen syynä siihen, että hänen tuotantoonsa suhtauduttiin aikalaiskritiikeissä kaksijakoisesti. Osa teoksista, erityisesti draama, nousi välittömästi klassikoiden joukkoon, kun taas Seitsemän veljestä sai ansaitsemansa tunnustuksen vasta vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen.

Realismi – todenmukainen kuvaus pettymys kansallisromantikoille

Realismi saapui suomalaiseen kirjallisuuteen varsinaisesti 1880-luvulla, ja sen juuret kumpusivat yhteiskunnallisista, sivistyshistoriallisista ja ideahistoriallisista muutoksista. Yhteiskunnalliset muutokset tarkoittivat teollistumista, kaupungistumista sekä sosiaalisten epäkohtien lisääntymisestä. Sivistyshistorialliset muutokset tarkoittivat koulusivistyksen saaneen uuden sukupolven kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, ja ideologisia syitä puolestaan olivat evoluutio-opit ja kritiikki uskontoa ja epätasa-arvoa kohtaan. (Laitinen 1997: 214-217.) Kansallisromanttisen ohjelman jälkeen ihanteena kirjallisuudessa oli eräänlaisen kansallisen ihanteen luominen, mihin realismin ja naturalismin pyrkimys esittää yhteiskunta mahdollisimman realistisesti kaikkine rumuuksineen päivineen ei vastannut. Toisin kuin romantiikan kirjallisuudessa, realismissa ihminen kuvattiin vaistojen, viettien ja ympäristön kahlitsemana olentona (Kirstinä 2017: 95). Itse asiassa realistista ja naturalistista kuvausta pidettiin kansallisromanttisen kauden jälkeen pettymyksenä, ja jopa kirjailijoiden saamia apurahoja ehdotettiin palautettaviksi tästä syystä.

Omassa työssäni tarkastelin erityisesti Minna Canthin Kauppa-Lopo-novellia, jota kirjailija itsekin piti avoimen naturalistisena. Naturalismille ominaista oli yhteiskunnan, ympäristön ja ihmisten kaunistelematon kuvaus. Samalla teos sisälsi aineksia siirtymisestä sisäiseen ihmiskuvaukseen eli niin sanottuun psykologiseen realismiin. (Lappalainen 7-14.) Ajatuksena oli, että ihmisen sisäiset tarpeet toimivat ikään kuin pakonomaisena tapana toimia, kuten Lopon halu anastaa markkinoilla näkemänsä kukkaro. Tässä on nähtävissä myös yhteiskunnallinen sanoma, jonka ajatuksena oli ymmärtää köyhälistöä ja rikollisia. Muita realismin tärkeitä teemoja olivat erityisesti naisen asema patriarkaalisessa yhteiskunnassa sekä yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien välinen kuilu (Kirstinä 2017: 98-101).

Modernismista nykyaikaan

Modernismin ”uusi sukupolvi” astui esiin 1900-luvun alkupuolella. Suomenruotsalaisessa runoudessa oli nähtävissä uusia piirteitä, joita olivat vapaa rytmi, loppusoinnuttomuus ja uudenlainen runokuvan käyttö, laajentunut sanasto ja aiheisto sekä runojen uudenlainen rakenne (Laitinen 1997: 349). Edith Södergran oli näistä uuden sukupolven ruotsinkielisistä runoilijoista ensimmäinen. Suomenkielinen modernismi käynnistyi varsinaisesti pian itsenäistymisen jälkeen Uuno Kailaan ja Katri Valan johdolla. Tulenkantajat-nimi, joka alun perin oli Nuoren Voiman Liiton albumi, otettiin kirjailijaryhmän nimeksi, ja samannimistä lehteä alettiin julkaista vuonna 1928. (Laitinen 1997: 368.) Tulenkantajien ihanteena olivat elämän rakastaminen, henkinen vapaus ja auktoriteetittomuus. Hieman vastaavalla tavalla syntyi vasemmistolainen kirjallisuusryhmä Kiila, joka perustettiin vuonna 1936 vastaiskuna 1930-luvun koventuneelle oikeistolaiselle aatemaailmalle ja lapuanliikkeelle. Sen ydinjoukko oli jossain määrin samaa kuin Tulenkantajissa. (Yle Teema.) Varsinaisesti dadaismin ja surrealismin kaltaiset modernismin tyylisuunnat pääsivät Suomessa esille vasta toisen maailmansodan jälkeen (Kirstinä 2017:109).

Modernismin äärimmäisiä muotoja oli estetiikan äärimmilleen vienyt ja Keski-Euroopasta lähtöisin ollut dekadentti rappio. Dekadenssin runouteen kuului voimakas symbolismi ja elämäntavan boheemius. Mattheiszenin (2004: 13) mukaan aikaisemmin dekadenssilla viitattiin lähinnä viehtymykseen pahaan – keikarimaiseen dandyismiin, päihteisiin, paheisiin ja perversioihin. Tämä ajatus ei luonnollisestikaan sopinut nuoren kansan identiteetin rakennukseen, minkä vuoksi dekadenssin olemassaolo on Mattheiszenin (2004: 13) mukaan kielletty suomalaisessa taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Viime vuosina dekadenssia on kuitenkin käsitelty osana suomalaista kulttuurielämää. Suomalaisen dekadenssin erityispiirteinä Mattheiszen (2004: 13) näkeekin ajatuksen suomalaisen renessanssin tulemisesta sekä erityisesti 1890-luvun sortovuosien epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tämä yhteiskunnallinen epävarmuus on ennen kaikkea heijastunut suomalaisessa kirjallisuudessa naturalismina, jossa yhteiskunnallisia oloja on kuvattu inhorealistisen todenmukaisesti kuin ne ovat olleet silläkin uhalla, että kirjailijat töineen ovat päätyneet kriitikoiden hampaisiin.

Modernismin ajatuksena oli eri taiteenlajeissa esittää asiat symbolistisesti sen jälkeen, kun realismissa esimerkiksi kuvataiteen puolella oli pyritty kuvaamaan kohteita mahdollisimman totuudenmukaisesti. Valokuvauksen yleistyessä tuli kuvataiteen ihanteeksi luoda taidetta taiteen vuoksi. Taiteilijat nähtiin luovina neroina, joiden kuviteltiin sekä tuntevan että kuvaavan asiat jotenkin syvemmin. Vastaavasti tieteen puolella psykologia muutti ihmisen käsitystä itsestään. (Kirstinä 2017: 111-113.) Kuten realismin kohdalla Minna Canthia pohtiessani totesin, psykologia ja ihmisen sisäinen kiehtoivat kirjailijoita jo realismista lähtien.

Suomalaisista modernisteista tarkastelin erityisesti Uuno Kailaan tuotantoa. Laitisen (1997: 378) mukaan Kailasta pidetään esimerkkinä rigorismista ja synkästä sairaalloisen elämän kuvaajista, jollainen hänen oma lyhyeksi jäänyt elämänsä Katri Valan, Edith Södergranin ja monen muun modernistisen aikalaisrunoilijan kanssa olikin. Tällainen kärsivän lyyrikon kuva muodostui Laitisen (1997: 373) mukaan toisesta maailmansodasta eteenpäin muutamaksi vuosikymmeneksi kuvaamaan suomalaisia runoilijoita. Proosassa Tulenkantajista tunnetuimpia olivat Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen, mutta Laitisen (1997: 404) mukaan ryhmän ihanteita parhaiten vastasi kuitenkin vivahteikas lyriikka, kun taas proosa oli ehkä liian raskasta ja suunnittelua vaativaa.

Laitisen (1997: 440) ja Kirstinän (2017: 169) mukaan sodanjälkeisessä kirjallisuudessa voidaan erottaa neljä ajanjaksoa: 1) hapuileva 1940-luvun loppu, joka tunnetaan erityisesti mitallista runomuotoa mutta vähitellen 1950-luvulle tultaessa vapaamitallista muotoa käyttävistä vahvoista naisrunoilijoistaan, 2) 1950-luvun uusi tyyli ja menneen kritiikki, jota edusti sotakirjallisuus, 3) 1960-luvulta 1970-luvulle kestänyt kantaa ottava ja osallistuva kirjallisuus ja 4) tämän jälkeinen ajanjakso, jolle ominaista oli irtautuminen poliittisista tunnuksista ja hakeutuminen yksilöllisiin katsomuksiin sekä yhteyden etsimiseen luonnon ja kulttuuriperinnön kanssa.

Oma pohdinta

Yleisesti näyttää siis siltä, että uudet aikakaudet kirjallisuudessa ovat juontaneet juurensa useista eri tekijöistä: niin menneisyyden aikakausien tyyli-ihanteiden vastustamisesta, uudenlaisen ajattelun lisääntymisestä kuin ympäröivän yhteiskunnan tilastakin. Tietenkin tähän ovat vaikuttaneet myös kansainväliset vaikutteet sekä taiteilijoiden itsensä halu tuoda esille itselleen tärkeitä aihealueita sekä vähitellen herännyttä ajatusta jonkin syvemmän olemassaolosta pintapuolisen asioiden kuvaamisen sijaan.

On ollut kiinnostavaa tutustua kurssin lähdekirjallisuuteen, jossa esimerkkien kautta on voinut nähdä selvästi kullekin aikakaudelle ominaisia piirteitä. Millä tavoin ”kansallinen projekti” ja kansallisromanttinen suuntaus suomalaisen identiteetin luomiseksi ja vahvistamiseksi on vaikuttanut kirjallisuuden ja taiteen muotoon 1800-luvun alkupuolelta lähtien, miten sen rinnalle on tullut naturalistisen inhorealistista kuvausta ympäristöstä ja ihmisistä, miten teoksissa on käännytty tarkastelemaan yksilöiden sisäisiä maailmoita psykologisesti ja miten modernismissa on pyritty vapaaseen ilmaisuun, otettu kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja pyritty vaikuttamaan yhteiskunnan tilaan vaikkapa tuomalla esille naisen asema patriarkaalisessa yhteisössä tai vastustamalla oikeistolaista liikehdintää. Ja miten muutokset ovat henkilöityneet niin selkeästi samalla, kun aiempien suuntausten edustajat ovat jääneet taustalle – kenties kritisoimaan uuden polven kirjailijoita ja näiden tuotoksia.

Nostan tässä kurssilta kaksi keskeistä tekemääni havaintoa. Ensinnäkin olen lukemani perusteella vaikuttunut siitä, miten hyvin suomalaiset kirjailijat ja kulttuurin merkkihenkilöt näkyvät tunteneen kansainvälisiä virtauksia jo 1700- ja 1800-luvuilta lähtien, vaikka maa muutoin on ollut hyvin agraarinen, sivistymätön ja suurilta osin takapajuinen. Käynnistyihän kaupungistuminenkin varsinaisesti teollistumisen yhteydessä vasta noin 1830-luvulta lähtien. Kokonaisuutena tarkastellen suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen yhdeksi maailman vauraimmista maista on siis ollut aivan hämmästyttävän nopeaa. Yhtä lailla nopeaa on ollut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin nousu laajasti tunnetuksi. Toinen keskeinen havaintoni liittyy siihen, että erilaiset kirjallisuuslajit (runous, proosa ja draama) ovat monin paikoin kehittyneet eri tahtiin, sillä esimerkiksi dialogiin perustuvassa näytelmäkirjallisuudessa on ollut hankala kuvata vaikkapa realistisen tarkasti ympäristöä.

Itsearvio

Oma työskentelyni kurssilla oli erittäin kiireistä, mutta kurssi oli mielestäni erittäin mielekäs aikuis-opiskelijan näkökulmasta. Aikataulutus, yksi tehtävä kommentteineen kahteen viikkoon, oli mielestäni juuri sopiva. Minun on myönnettävä, että arkinen työvuosi on ollut sen verran kiireinen, etten luultavasti olisi ehtinyt tehdä tehtäväpalautuksia yhtään tämän nopeammin. Jakso on mielestäni ollut hyvin opettavainen, ja oma kiinnostukseni juuri yhteiskunnallisiin muutoksiin on tukenut jakson teemoihin tutustumista. Olen nauttinut erittäin paljon opiskelijakollegoideni kirjoitusten lukemisesta.

Lähdekirjallisuus on ollut kiinnostavaa, ja on ollut kiinnostavaa tutustua eri aikakausien kirjallisuuteen ja kirjallisuuden ajanjaksoihin. Samalla on ollut kiinnostavaa havaita, millä tavoin yhteiskunnallinen ajattelu on ohjannut kotimaista kirjallisuutta, joka puolestaan on ohjannut edelleen yhteiskunnallista ajattelua. Samalla tämä on saanut entisestään miettimään sitä, millainen suomalaisen yhteiskunnan kehitys on niinkin lyhyessä ajassa kuin 150 vuotta ollut. Alun köyhästä agraarisesta yhteiskunnasta on tullut näin lyhyessä ajassa niin itsenäinen, vauras kuin teknologisoitunutkin. Alussa ei myöskään juuri ollut suomalaista kirjallisuutta, mutta vähitellen suomalainen kulttuuri erilaisine taidemuotoineen on kohonnut osin jopa maailmanlaajuisesti tunnetuksi.

Yksi aivan keskeinen huomioni kurssin tehtäviä tehdessäni liittyy siihen, että vuosien ajan keräämäni kotikirjasto toimii erinomaisesti kurssien tukimateriaalina. Kirjahyllystäni löytyi kurssille niin Aleksis Kiveä, Minna Canthia, Eino Leinoa, Juhani Ahoa kuin Uuno Kailastakin. Monipuolisen ammatillisen kirjaston kokoaminen onkin mielestäni olennaisen tärkeä osa matkaani kohti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyttä. Myös kurssille tekemäni tehtävät ovat antaneet aiempaa laajempaa ymmärrystä kotimaisen kirjallisuuden kehityksestä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ohella.

Lähteet

Haapala, Vesa & Liisa Steinby 2013: Retorisesta runouskäsityksestä romanttiseen: lyriikka 1600-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin, s. 156-164. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KIRSTINÄ, LEENA 2017: Kirjallisuutemme lyhyt historia. 2., uusittu painos. Laatusana Oy.

LAITINEN, KAI 1997: Suomen kirjallisuuden historia. 4., uusittu painos. Otava, Helsinki.

Lappalainen, Päivi 1999: Kauppa-Lopo ja Agnes, kaksi naiskuvaa. Teoksessa Canth, Minna: Kauppa-Lopo ja Agnes. Suomalaisen Kirjallisuuden Klassikoita, sivut 7-18.

MATTHEISZEN, MIRKKA 2004: Rappio ja renessanssi. Dekadenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Plataani Oy.

MÄKIKALLI, AINO & LIISA STEINBY (toim.) 2013: Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Yle Teema: Sininen laulu. Suomen taiteiden tarina. Osa 3: Kahden Suomen draama 1930-35. Kiila. Internet-lähde osoitteessa http://vintti.yle.fi/yle.fi/sininenlaulu/yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php-id=100.htm. Luettu 3.3.2021.

Kirjallisuuden analyysi -kurssi valmistui

Aloitin elokuussa Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa kirjallisuuden analyysi -kurssin, jota olin etukäteen kammoksunut. Ennakkoon etenkin lyriikka-analyysit pelottivat. Keväisen Kirjallisuudentutkimuksen perusteet -kurssin myötä kuitenkin sain mukavasti kiinni taustateorioista ja siitä, mitä kirjallisuudentutkimuksessa tehtävältä tulkinnalta voidaan edellyttää. Niinpä kurssi tuntui lopulta työllistävyydestään huolimatta melko mukavalta tehdä. Itse asiassa aloin pitää kammoamistani lyriikka-analyyseista. Lopulta sain kurssista täyden viitosen eli kiitettävän arvosanan.

Julkaisen ohessa kirjoittamani lyriikka-analyysin Jouni Inkalan runosta “Ikaros Helsingissä”. Kirjoittamani teksti on ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman, joten sitä ei siis sellaisenaan voi käyttää hyödyksi vastaavilla kursseilla. Lainauksia voi luonnollisesti poimia, kunhan muistaa merkitä lähdeviittaukset oikein. Teksti kokonaisuudessaan, alkuperäisestä Inkalan runosta poimimiani otteita ja lainauksia lukuun ottamatta, on siis minun tuottamaani.

Runoanalyysi – Jouni Inkala: “Ikaros Helsingissä”

Kreikkalaisen taruston mukaan Ikaros lentää isänsä Daidaloksen varoituksia muistamatta liian lähelle aurinkoa, jolloin hänen siivissään ollut vaha sulaa, hän putoaa mereen ja hukkuu. Inkalan Ikaros Helsingissä -runossa päähenkilö on tuntemattomaksi jäävä nainen, joka hyppää kuolemaansa tavaratalon kolmannesta kerroksesta. ”Vasta neljä tuhatta vuotta ystävänsä jälkeen” viittaa ilmeisesti juuri antiikin Kreikan Ikarokseen. Kontrasti muinaisen taruhahmon siipien palamisesta johtuvan hukkumiskuolon ja tavallisen nykyihmisen ”hajuvesiosaston lattiaan” päättyvän elämän välillä tuo esille nykyihmisen elämän tavallisuuden ja kenties merkityksettömyyden. Toisaalta löytyy myös yhtäläisyys sen osalta, ettei kuolema tarustossa hetkauta elämää sen suuremmin kuin naisen äkillinen ja itseaiheutettu kuolema hajuvesiosastollakaan.

Ikaros Helsingissä -runossa ei ole erotettavissa runojalkoja, -mittaa tai jaottelua säkeistöihin. Sen voidaan siis sanoa olevan vapaarytminen (Mäkikalli & Steinby 2012: 188), eli sitä ei voi määritellä runomitan avulla. Miten Inkalan runosta sitten voi päätellä, että kyse on nimenomaan runosta? Toki typografisesti runo asettuu sivulle siten kuten runot yleensä tekevät. Se myös sijaitsee verkossa paikassa, johon on koottu erilaisia runoja. Vaikkapa uutisena teksti olisi asiapitoisempi, eikä siinä tuotaisi tähän tapaan vertailukohdaksi kreikkalaisen taruston Ikarosta. Toisaalta miksei se voisi muotonsa ja kielensä puolesta olla myös lyhyt novelli? Vapaarytmisyydestään huolimatta se asettuu mielestäni kuitenkin hyvin myös modernin runon kategoriaan ilmaisunsa puolesta. Teos on sisällöltään kantaaottava, ja esimerkiksi seuraava vertaus tuo esille, miten kertakäyttöinen ihminen runon puhujan näkemyksen mukaan on: ”Pesuveden väri muistutti kreikkalaista puolikuivaa viiniä. Sellaista jonka maku on viipyvä, notkea ja hieman tamminen. Sen jälkeen ostamisen ja myymisen hälinä unohtivat naisen.” Runon puhuja on ulkopuolinen, eikä hän osallistu runon tapahtumiin (Haapala & Seutu 2012: 236). Hän ikään kuin raportoi tapahtumasta. Tyyneen ja raportoivaan asenteeseen kiteytyy mielestäni hyvin yleinen suhtautuminen ihmisen arvoon, joka mielestäni on runon teema.

Runon teema siis kuvaa sitä, miten kertakäyttöisiä yhteiskunnan palasia me ihmiset nykymaailmassa olemme. Miten vähän mikään säväyttää meitä tai kanssaihmisiämme. Kun ruumis mätkähtää maahan nyrkkeilysäkin tavoin, maailma ruumiin ympärillä pysähtyy pieneksi toviksi. Sitten tulevat poliisit ja ambulanssi. Ruumis viedään pois, lattia pestään. Kuoleman jäljet pestään pois. ”Sen jälkeen ostamisen ja myymisen hälinä unohtivat naisen.” Elämä jatkuu kuin naista ei olisi ollut olemassakaan. Oikeastaan häntä ei tämän ajatusmaailman mukaan ollutkaan olemassa. Hänestä ei ollut enää kaupallista hyötyä. Tämä tematiikka on minulle hyvin läheinen, sillä olen usein miettinyt sitä, että vietämme tässä ympäristössämme lopulta lyhyen tovin. Kuolemamme jälkeen elämä jatkuu ennallaan – ainoastaan ihmiset vaihtuvat samassa tilassa ja ympäristössä. Minua ei enää ole, vaan joku muu on ottanut paikkani. Kukaan ei lopulta tunnu välittävän siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita pois lähtevällä tai lähteneellä ihmisellä oli. Mikä, kuka tai ketkä ovat olleet hänelle merkityksellisiä asioita tai henkilöitä hänen eläessään?

Runon motiiviksi sanotaan jotakin toistuvaa elementtiä. Tarkastelemassani runossa on oikeastaan yksi ainoa toistuva kohta: ”mikähän hullu”. Ensimmäisellä kerralla tämä on lausuttuna ääneen, kun joku sen sanoo naisen hypättyä ja mätkähdettyä lattiaan. Myöhemmin se on sulkeissa, mikä voisi kuvastaa sitä, millainen sanoitus silminnäkijöille on jäänyt mieleen tapahtuneesta. Tai voisivatko sulkeet kenties tarkoittaa sitä, millainen yleinen ajatusmaailma itsemurhaan päätyvään ihmiseen liittyy? Kukapa terve ihminen voisi haluta päättää päivänsä itse – puhumattakaan tähän tapaan? Voihan olla, että hänellä on ollut mielenterveysongelmia. Toisaalta voi myös olla, että itsensä merkityksettömäksi tunteminen on saanut hänet päätymään lopulliseen ratkaisuun. Ehkei kyse sittenkään ole ollut mielenterveysongelmista vaan merkityksettömyyden kokemuksesta. Naisella ei ole runossa nimeä. Hän on vain joku, joka runon alussa päätyy ikävään ja lopulliseen ratkaisuun hyppäämällä kuolemaansa tavaratalon kolmannesta kerroksesta mätkähtäen hajuvesiosaston lattiaan. Mikä sai hänet tekemään ratkaisunsa? Sitä ei runossa kerrota, mikä osaltaan kuvastaa ihmisen ja hänen elämänsä tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. Olennaista on se, miten ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat naisen kuolemaan. Joku sanoo: ”mikähän hullu”. Tilanne pysähtyy toviksi, kunnes lattia on pesty, ruumis peitelty ja kuljetettu pois. Kukaan ei tule häntä ruumishuoneelle katsomaan. Hän makaa ylväänä mutta yksinäisenä – ja hänen kasvoillaan näkyvä haaveiden ja toiveiden täyttyminen katoaa hiljalleen. Yksinkertaisesti hänellä ei ole ketään, joka välittäisi tai olisi kiinnostunut. Sen hän mitä luultavimmin tiesi itsekin eläessään.

Runo sisältää mielestäni kokonaisuutena paljonkin symboliikkaa ja kielikuvia, mistä yksittäisenä esimerkkinä jo runon nimessä esiintyvä siipensä polttava Ikaros. Yhtä lailla Inkala kuvailee tapahtumia kielikuvien kautta, mistä esimerkkinä: ”Kun hänen ruumiinsa mätkähti hajuvesiosaston lattiaan kuin nyrkkeilysäkki, pysähtyivät myyjät hetkeksi, kuin uutistoimisto, sodan ensimmäisen ilmataistelukuvan nähdessään.” Ruumis kuin nyrkkeilysäkki, painava mutta eloton. Myyjien pysähtyminen kuin uutistoimisto, jolle sota konkretisoituu ensimmäisissä kuvissa. Ehkä myyjiä voi myös pitää eräänlaisena uutistoimistona. Kenties joku heistä ikuistaa tapahtuman alkusäikähdyksestä päästyään ”jännittävänä” ja päivään vaihtelua tuovana pikku episodina sosiaaliseen mediaan. Myös verisen pesuveden väriä puhuja vertaa kreikkalaiseen puolikuivaan viiniin. Olisiko runon symboliikka kuitenkin kokonaisuutena tarkastellen jollain tavoin yksittäistä sanastoa tai lainauksia syvempää? Siinä kuvataan maailmaa sellaisena kuin me sen nykypäivänä näemme ja koemme. Päivät ovat toisiinsa nähden samankaltaisia, ihmiset puurtavat työssään ja elävät pinnallista elämää. Äkillinen itse aiheutettu kuolema, kuin huutomerkkimäinen hätähuuto, jää kuriositeetiksi arkisessa taivalluksessa. Mikään ei tunnu miltään. Asia kuitataan ”mikähän hullu” -toteamuksella.

Lähteet

Haapala, Vesa & Katja Seutu 2012: Runon puhuja ja puhetilanne. Teoksessa Mäkikalli & Steinby: Johdatus kirjalisuusanalyysiin, sivut 220–234. Tietolipas 238. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

MÄKIKALLI, AINO & LIISA STEINBY 2012 (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Inkalan alkuperäinen runo löytyy täältä.

Uusien seikkailuiden aika

Toivottavasti näen Rovaniemellä revontulia. Kuvakrediitit Pixabay.com

Olen kesästä lähtien pohtinut, miten voisin kätevimmin yhdistää työelämän ja tavoitteellisen opiskelun Rovaniemellä Lapin yliopistossa. Toimin ammatillisena äidinkielenopettajana Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedussa, jossa olen koko syksyn tehnyt kontaktiopetusta noin 30 tuntia viikossa. Tähän lisäksi tuntisuunnittelu, opiskelijoiden tekemien töiden arvioinnit, palautteiden kirjoittaminen ja luonnollisesti kurssiarviointien tekeminen, joihin on viikoittaisesta 37,5 tunnin työajasta varattu siis 7,5 tuntia aikaa. Olen pyrkinyt tietoisesti loppusyksyn aikana minimoimaan erilaisissa palavereissa viettämäni ajan, sillä en halua siirtää arviointia vapaa-ajalleni, jonne se ikävä kyllä joka tapauksessa levittäytyy. Nytkin näin lauantaina minun pitäisi tehdä arviointeja, jos tarkemmin asiaa ajattelee. Mielestäni opettajan resurssit on vedetty vuosityöaikaan siirtymisen myötä niin tiukille, että laadukas vapaa-aika helposti alkaa kärsiä, mikäli työnsä haluaa tehdä hyvin ja laadukkaasti. Toki työssä voi oikoa mutkia, mutta mielestäni esimerkiksi kunnolla annettu palaute on osa opetusta.

Minulle juuri laadukas vapaa-aika on olennaisen tärkeää, ja haluan siitä pitää ehdottomasti kiinni. Haluan myös kehittää itseäni ja omaa ammatillista osaamistani, joten en ole halukas luopumaan opiskelusta työelämän vaatimusten vuoksi. Niinpä pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin, että haen lukuvuoden 2021-22 kestävää opintovapaata, jonka aikana teen hallintotieteen maisteriopintojani mahdollisimman pitkälle. Samalla, jos aikaa vain suinkin jää, edistän edelleen kirjallisuuden opintojani Jyväskylän ja Helsingin yliopistoiden avoimissa yliopistoissa. Samalla otan pienen huilin työelämästä, kun siihen kerran tällä tavoin mahdollisuus tarjoutuu.

Työelämä on nykypäivänä kestävyyslaji. Jotta voi olla luova ja tehokas, tarvitaan myös työn oheen pieniä lepohetkiä ja aikaa miettiä syntyjä syviä. Olen päättänyt, etten uuvuta itseäni työllä, joten tarkastelen työelämää ja sen vaatimuksia nykypäivänä varsin kriittisin silmin. Aina, kun on mahdollisuus ottaa pienikin huili tehdäkseen jotakin itsensä kehittämiseksi, tilaisuus kannattaa mielestäni hyödyntää. Se ei ole itsekkyyttä vaan järkevyyttä. Minulla on onneksi mahdollisuus Työllisyysrahaston tarjoamaan aikuiskoulutustukeen sekä opintovapaaseen, sillä minulla on pitkä työhistoria, olen vakituisessa virassa ja toiminut nykyisen työnantajani palveluksessa yli vuoden. Lisäksi minulla on olemassa Lapin yliopistossa hallintotieteen maisteriohjelmassa opiskelupaikka.

Positiivista on myös se, että muutin syksyn aikana Seinäjoelle erinomaisten kulkuyhteyksien varrelle. Minun on siis mahdollista vain 6 tunnissa päästä junalla Rovaniemelle aina silloin, kun siihen on tarvetta. Pysyvästi en ole ajatellut Rovaniemelle muuttaa. Myös työpaikkani odottaa täällä Etelä-Pohjanmaalla aikaa, jolloin palaan gradututkijana takaisin.

Iloisia opiskelu-uutisia

Olen hyvin innoissani! Eilen sain iloisia uutisia kevään ja kesän opiskelijavalintoihin liittyen. Minut on hyväksytty opiskelemaan Lapin yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan hallintotieteen maisteriohjelmaan johtamisen psykologiaa. Olen aikaisemmin opiskellut laajat sivuaineet niin johtamisessa kuin psykologiassakin, ja nyt pääsen yhdistämään nämä oppiaineet yhdeksi tutkinnoksi. Samalla pääsen syventämään näiden osa-alueiden osaamistani entisestään.

Keväällä opiskelupaikkoja pohtiessani halusin hakea juuri tähän koulutusohjelmaan, joka oli siis ensisijainen hakukohteeni. Todennäköisyys sisäänpääsylle oli mielestäni melko pieni, sillä paikkoja maisteriopintoihin oli tarjolla ainoastaan kaksi kappaletta. Hakupäätöstäni tuki myös se, ettei tähän maisteriohjelmaan ollut lainkaan pääsykoetta. En olisi rankan koronakevään etäopetusputken ohella jaksanut lukea saati uskaltanut osallistua mihinkään massapääsykokeisiin. Tämä opiskelupaikka kuitenkin osoittaa, että aina kannattaa yrittää, ja ennen kaikkea aina kannattaa opiskella. En usko, että olisin saavuttanut tätä opiskelupaikkaa, ellen olisi vuosien ajan tehnyt määrätietoisesti opintoja. Uskon, että nyt saavuttamani opiskelupaikka tulevine opintoineen avaa entisestään työskentelymahdollisuuksiani tulevaisuudessa.

Toistaiseksi en ole vielä tehnyt mitään valmisteluita opiskeluihin liittyen – niin epätodennäköisenä pidin sisäänpääsyäni. Nyt kuitenkin täytyy kiireen vilkkaa tehdä hieman suunnitelmia ja miettiä miten yhdistää työelämä opiskeluun Rovaniemellä. Toivon, että työnantajani Sedu suhtautuu positiivisesti opintoihini, kuten aiemminkin. Tähän asti olen ollut todella tyytyväinen siihen, että työnantaja kannustaa opiskeluun.

Tulen seuraamaan opintosuunnitelmieni ja opintojeni etenemistä blogissani.

Mitä hyötyä jatkuvasta oppimisesta on?

Kuten moni blogiani seuraava tietää, opiskelen aina jotakin. Tällä hetkellä menossa ovat kirjallisuustieteen perus- ja aineopinnot, joita teen Jyväskylän ja Helsingin avoimessa yliopistossa normaalin ammatillisen äikänopettajan päivätyöni ohella. Mitä jatkuva opiskelu ja oppiminen sitten tarjoaa, kun on jo vakaassa työsuhteessa?

Aivan ensimmäisenä mieleeni tulevat tietenkin kiinnostavat uudet ajatukset. Toki saan sellaisia arjessa opiskelijoiden kanssa toimiessani, mutta opiskelu tuottaa konkreettisia tuloksia minulle itselleni. Osaamiseni vahvistuu ja monipuolistuu, ja saan opintojeni myötä uusia pätevyyksiä. Samalla houkuttelevuuteni työmarkkinoilla kasvaa. Olen näet ajatellut pysyä työelämässä kuin takiainen seuraavat vuosikymmenet. Tokkopa maltan koskaan levätä, sillä aina on jotakin kiinnostavaa mielessä.

Juuri pätevyydet ovatkin minulle tärkeitä. Tällä hetkellä minulla on pätevyys toimia äidinkielen opettajana ammatillisessa koulutuksessa. Jos taas haluan opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta perusopetuksessa yläasteella tai toisella asteella lukiossa, tarvitsen myös kirjallisuuden pätevyyden. Tätä varten tarvitsen perus- ja aineopintotasoiset sivuaineopinnot kirjallisuudesta. Toisin sanoen opiskelu avaa minulle kokonaan uusia ovia. Samalla aineyhdistelmäni monipuolistuu, sillä psykologian aineopinnot aikoinaan suorittaneena saan kirjallisuuden opintojeni valmistuttua opettaa myös psykologiaa toisena opetettavana aineena.

Tällä hetkellä on meneillään viimeinen työpäivä Sedussa ennen hyvin ansaittua kesän vapaajaksoa (lue: kesälomaa) koulusta. Sen aion viettää monipuolisesti liikkumalla sekä edistämällä kirjallisuuden opintojani niin pitkälle kuin mahdollista.