Syyskuun alun opintopäivitys

Opintovapaani alkoi elokuun alussa, mutta yliopiston kouluvuosi on ollut hiljalleen starttailemassa vasta tällä viikolla. Seinäjoella Seinäjoen Ammattikorkeakoulun aloittavat opiskelijat aloittivat tällä viikolla koulutiensä, mikä tarkoitti omalla kohdallani erityisesti paikallisen opiskelijaruokalan avautumista. Opiskelijalounas on mielestäni menestyksekkään opiskelun ydinasioita. Elokuu meni oikeastaan enimmäkseen parin kurssin töitä tehdessä, alkavan opintovuoden opintoja suunnitellessa, kursseille ilmoittautuessa ja niin edelleen.

Tässä vaiheessa suunnitelmanani on tehdä opintoja noin 5 opintopistettä (ECTS) per 2-3 viikkoa -tahdilla. Saattaisin hyvin päästä tuohon 5 opintopistettä per kaksi viikkoa -tahtiinkin, mutta jossakin vaiheessa kurssit saattavat teettää huomattavasti enemmän töitä, joten on parempi laskea hieman marginaalia suunniteltuun opiskelutahtiin.

Elokuun aikana tein valmiiksi Jyväskylän avoimen yliopiston kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvan 3 opintopisteen laajuisen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssin 15-sivuisen esseekokoelman kirjallisuuden eri aikakausista ja niiden tyypillisistä piirteistä. Kyseessä oli perusopintojen viimeinen kurssi, ja sitten perusopintopaketin pitäisikin olla valmis. Tällä hetkellä odottelen kurssin arviota. Lisäksi tentin 31.8. Lapin yliopiston johtamisen psykologian koulutusohjelmaan kuuluneen Yksilön ja pienryhmän johtajuuden dialogisen ohjauksen 5 opintopisteen laajuisen kirjatenttiosion. Varsinainen 5 opintopisteen laajuinen luentokurssi on edessä tammikuussa 2022. Näiden lisäksi sain vuonna 2014 tekemäni tilastotieteen perusopintopaketin perusteella hyväksiluvun 10 opintopisteen laajuisen kvantitatiivisten menetelmien paketin osalta, eli minulla on tällä hetkellä kasassa 20-25 opintopistettä maisterintutkinnon 120 opintopisteestä. Tälle vuodelle olin ajatellut tehdä kaiken kaikkiaan johtamisen psykologian opintoja 80 opintopistettä, jolloin jäljelle jäisi enää pro gradu, mutta nyt näyttää siltä, että aikaa tulee jäämään pro gradun kirjoittamiseen jo tämän lukuvuoden aikana. Ja mitä pidemmälle työn saan tämän lukuvuoden aikana, sen parempi.

Tällä hetkellä valmistelen Jyväskylään aineopintopakettiin kuuluvan Estetiikan ja taiteenteorian 5 opintopisteen laajuisen kurssin kurssityötä, jonka deadline on 15.9. Samaan aikaan pohdin jo hiljalleen pro gradu -työni aihetta, koska parin viikon kuluttua starttaa graduseminaari. Lisäksi olen aikeissa osallistua laadullisen tutkimuksen kurssille, jolle tarvitsen pienimuotoisen demoluonteisen laadullisen aineiston. Tähän aion paneutua tulevan viikonlopun aikana kirjallisuuden esseiden kirjoittamisen ohella.

Opintojeni etenemistä voi seurata yläpalkin Education Projects -linkkien kautta. Pyrin pitämään nämä sivut kaiken aikaa ajan tasalla.

Väestötaloustieteen esseeni

Tämän esseen olen kirjoittanut Helsingin yliopiston väestötaloustieteen kurssilla kesällä 2018. Halusin nostaa kirjoituksen esille uudelleen, sillä olen poistanut alkuperäisen liitetiedoston verkkosivustoltani. Teksti on muistaakseni ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelmiston tarkastuksen, eikä kirjoitustani sellaisenaan tietenkään kannata käyttää kopiopohjana omalle tehtäväpalautukselle. Toivottavasti siitä on kuitenkin iloa jollekin väestönkehitystä talouden näkökulmasta tarkastelevalle.

Tekstissä on huomioitava, että se on kirjoitettu vuonna 2018. Kevättalvella 2020 alkaneen maailmanlaajuisen koronaviruspandemian aikana Suomessakin on nähty suoranainen vauvabuumi, mutta tekstin kirjoitushetkellä tilanne näytti tekstin kaltaiselta. Myös käänteistä Nurmijärvi-ilmiötä tekstissä pohtiessani tilanne saattaa pandemian myötä näyttää hieman erilaiselta, kun yhä useampi kaupungissa asuva saattaa ainakin haaveilla maallemuutosta.


1. Johdanto

Väestötaloustiede on aiheena hyvin kiinnostava ja jatkuvasti ajankohtainen aihe, jota tarkastellaan lehdistössä tavalla tai toisella oikeastaan päivittäin. Päivittäisessä keskustelussa vilahtelevat maapallon ylikansoittuminen, nuorten suomalaisten henkilökohtaisten preferenssien priorisointi perheenperustamisen kustannuksella tai vaikkapa yhteiskuntamme huoltorasitteen painottuminen yhä voimakkaammin vanhuksiin – ja vaikkapa ratkaisuksi esitettävät kehittyvät digitaaliset välineet tai robotit. Myös työvoiman saatavuus on keskeinen väestötaloustieteen osa-alue, sillä väestön ikäjakauma, lasten syntyvyys, eliniänodote ja imeväiskuolleisuus ovat hyvin tärkeitä muuttujia pohdittaessa huoltorasitetta tai työikäisten määrää eri aikakausina.

Eläkeikää on Suomessa nostettu elinajanodotteen pidennyttyä ja eläkeläisten määrän lisäännyttyä suurten ikäluokkien eläköityessä. Voidaankin sanoa, että väestötaloustieteen kysymyksiä pohdittaessa täytyy osata huomioida monia muuttujia, joilla on vaikutuksia toisiinsa. Tässä esseessäni tarkastelen eliniän, kuolleisuuden ja taloudellisen kasvun välisiä yhteyksiä useista eri näkökulmista luentojen ja lukemani alan kirjallisuuden pohjalta. Samalla pohdin muun muassa tasa-arvon käsitettä sukupuolten ja maiden välillä. Työni keskiössä on talouskasvun vaikutus eliniänodotteeseen ja sitä kautta väestönkasvuun ja transitioksi kutsuttuun väestön ikärakenteen kehittymiseen. Hahmottelen esseessäni sitä kokonaismekanismia, jolla talouskasvu linkittyy yhteiskuntien toimintaan, väestön koulutusasteeseen ja tuloihin, syntyvyyteen, imeväiskuolleisuuteen, eliniän odotteeseen ja sitä kautta väestörakenteen muutoksiin. Kirjoituksessani päädyn sivuamaan monia ilmiöitä voidakseni hahmotella taloudellista kasvua ja transitiota kokonaisuutena.

Lehmijoki (2010: 210) viittaa tarkoittamaani pohdintaan endogeenisuusharhan käsitteen avulla, joka havainnollistaa talouden ja väestökehityksen kahdensuuntaiseen vaikutukseen: väestölliset muuttujat vaikuttavat kansantuloon ja kansantulon kehitys väestöllisiin muuttujiin. Vaikka vastaavanlainen muuttujien vaikutus toisiinsa on hyvin tyypillistä, eikä ehkä aina voida sanoa, mikä muuttujista vaikuttaa eniten toiseen muuttujaan, pyrin nivomaan työstäni koherentin kokonaisuuden pyrkien muistamaan tämän harhan olemassaolon.

2. Talouskasvun ja väestön ikärakenteen suhteesta

Lehmijoen (2010: 198) mukaan väestötaloustieteessä keskeisiä talouden muuttujia ovat imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu. Näiden kaikkien muuttujien tilaan vaikuttaa olennaisesti se, millaista yhteiskuntaa ollaan tarkastelemassa. Niin talouskasvu kuin väestön ikärakenne muutoksineen ovat tiiviisti sidoksissa kunkin yhteiskunnan taloudelliseen, laajemmin yhteiskunnalliseen kehitysasteeseen ja vakauteen.

Preston-käyrää1 soveltaen tämä yhteys on havaittavissa kaikkien neljän muuttujan kohdalla. Toisin sanoen eliniänodote pitenee, imeväiskuolleisuus vähenee, syntyvyys laskee ja väestönkasvu pienenee samalla, kun bruttokansantuote per asukas kohoaa – siis yhteiskunnassa taloudellinen hyvinvointi lisääntyy. (Lehmijoki 2010: 199.) Seuraavassa tarkastelen väestön ikärakenteen muutoksia talouden eri kehitysvaiheissa.

2.1 Syntyvyys ja kuolleisuus talouden eri vaiheissa

Syntyvyys- ja kuolleisuustilastoja tarkasteltaessa lähtötilanne kehittymättömissä yhteiskunnissa on sellainen, että ihmisten koulutustaso ja bruttokansantuote ovat matalalla. Vastaavasti syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkealla tasolla. Suotuisa taloudellinen kehitys voi vaikuttaa esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän ja yhteiskuntainfran (esim. jätehuolto) kehittymiseen tehokkaammaksi ja vaikuttavammaksi. Paremmin toimivat yhteiskunnalliset järjestelmät puolestaan vähentävät sairauksia, jolloin talouden parantuminen näkyy eliniän pitenemisenä ja imeväiskuolleisuuden vähenemisenä. Kuolleisuus siis laskee, eli yhteiskunnan jäsenten keskimääräinen eliniänodote pitenee. Lasten syntyvyys kuitenkin pysyttelee suotuisasta eliniänodotteen kehityksestä huolimatta vielä jonkin aikaa korkealla tasolla. Tällöin väestönkasvu on voimakkaimmillaan, kun kuolleisuus on laskenut ja samaan aikaan lapsia syntyy runsaasti.

Vähitellen kuitenkin syntyvyys alkaa seurata kuolleisuutta, eli syntyvyys mukautuu myös aiempaa matalammalle tasolle – käytännössä hieman kuolleisuuden yläpuolelle. Näin ollen voimakkaan väestönkasvun jälkeen kasvu tasoittuu samalle matalalle tasolle, jolla se oli syntyvyyden ja kuolleisuuden ollessa korkealla. Lehmijoen (2010: 201−202) mukaan eliniänodotteen pitenemisestä peräti 60 % voidaan selittää imeväiskuolleisuuden pienenemisellä. Lasten korkealle syntyvyydelle vanhempien vanhuuden varalle ei ole enää aiemman kaltaista perustetta, kun elinikä pidentyy ja yhä useampi lapsi selviää elossa myöhempiin elämänvaiheisiin. Lapsista syntyy vanhemmille myös taloudellista rasitetta, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että yhä useamman lapsen selviytyessä elossa vanhemmilla ei ole tarvetta eikä kenties taloudellista mahdollisuuttakaan saada niin monta lasta.

2.2 Syntyvyyden ja kuolleisuuden vaikutukset väestön ikärakenteeseen ja huoltosuhteeseen

Väestön ikärakenne noudattelee korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden maissa säännöllisen pyramidin mallia, jossa korkea syntyvyys näkyy pyramidin alimmalla tasolla leveänä pohjana. Vastaavasti korkea kuolleisuus näkyy siten, että pyramidin ikäluokkien kokoa kuvaavilla tasoilla ylöspäin mentäessä poistuu suhteellisen tasaisesti tietty osuus väestöstä, jolloin syntyy säännöllinen pyramidin malli. Kuolleisuuden lähtiessä laskuun mutta syntyvyyden pysyessä edelleen korkeana pyramidimalli alkaa pullistua keskikohdaltaan syntyvyyden pysytellessä edelleen korkealla tasolla. Vähitellen syntyvyyden laskiessa pyramidin alimmille tasoille ei enää synny laajaa pyramidin pohjaa, jolloin koko pyramidi alkaakin ennemminkin näyttää keskikohdaltaan pullistuneelta ja pohjastaan kapealta saviruukulta.

Väestöpyramidimallissa työikäiset asettuvat pyramidin keskivaiheille, kun taas vanhukset ja lapset ovat pyramidin huipulla ja pohjalla. Vanhusten ja lasten osuutta kokonaisväestöstä voidaan tarkastella huoltosuhteen tai -rasitteen käsitteiden avulla. Syntyvyyden, eliniänodotteen ja taloudellisen kehityksen muutokset havaitaan siis väestön ikärakenteen jakaumasta. Huoltosuhdetta tarkastellaan lasten ja eläkeläisten suhteena työväestöön nähden. Esimerkiksi Suomessa matala syntyvyys yhdistettynä suurten ikäluokkien eläköitymiseen nostaa voimakkaasti eläkeikäisten suhteellista huoltorasitusta. Lehmijoen (2010: 204−205) mukaan huoltorasitus on pienin keskituloisissa maissa. Pienituloisissa maissa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin syntyvyyden ollessa korkealla tasolla. Vastaavasti suurituloisissa maissa huoltorasitus painottuu eläkeläisiin.

Lehmijoki (2010: 209) sanoo lapsista aiheutuvan huoltorasituksen pienentävän taloudellista kasvua erittäin merkitsevästi. Tulkitsen tämän siten, että voimakas syntyvyys vie tehokkuutta työmarkkinoilta ennen kaikkea naisten huolehtiessa kotona lapsista. Koska naisten osallistuminen työmarkkinoille on heidän parhaassa työiässään vähäistä, talouskasvu kärsii. Lapsista aiheutuvan huoltorasituksen suitsiessa talouskasvua olisi lasten syntyvyyden laskeminen tärkeää talouskasvun lisäämiseksi. Tähän päästään erityisesti naisten koulutusta ja työhön osallistumista lisäämällä. Samalla taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen kehittää yhteiskunnan toimintoja ja laskee kuolleisuutta, mikä osaltaan tukee syntyvyyden vähenemistä.

Laajemmin väestöpyramidia ajatellen voidaan kuitenkin ajatella myös niin, että kun syntyvyys
on vähäistä, työmarkkinoiden tehokkuus säilyy korkeana jonkin aikaa. Kuitenkin pitkällä aikavälillä vähäinen lasten syntyvyys kaventaa voimakkaasti väestön ikärakennetta niin, että myöhemmässä vaiheessa vanhuksiin painottuva huoltorasitus kasvaa voimakkaasti, jolloin rasitus kasautuu yhä harvemman työikäisten joukon harteille. Tämän vuoksi myös Suomessa ollaan huolissaan siitä, että syntyvyys on kaikkien aikojen matalimmalla tasolla.

3. Yhteiskunnan kehittymisen ja koulutustason nousun vaikutukset syntyvyyteen ja tasa-arvoon

Yhteiskunnan kehityksellä ja koulutustason nousulla on selkeä yhteys toisiinsa. Taloudellinen kehitys tarkoittaa Kalemli-Ozkanin (2002: 421) mukaan työntekijöiden yksilöllisen tuotoksen, väestön koon, työntekijäkohtaisen inhimillisen pääoman eli osaamisen sekä työntekijäkohtaisten resurssien kehitystä. Nämä tekijät tehostavat yhteiskunnan toimintaa, mikä puolestaan edellyttää kaiken aikaa yhä osaavampaa työvoimaa. Sellaista puolestaan saadaan panostamalla yhteiskunnassa yhä tehokkaampaan koulutukseen. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kehittyneissä maissa parantunut teknologian kehittymisen myötä lähinnä siitä syystä, että tietotyö antaa naisille suhteellisesti tarkasteltuna miehiin nähden etua. Aiemmin työn fyysisyyden vuoksi miehillä oli suhteellinen etu puolellaan, koska miehet useimmiten ovat fyysisesti naisia vahvempia. Vastaavasti yhteiskunnan kehityksellä on selkeä yhteys myös ihmisten elinikään ja kuolleisuuteen.

Länsimaisten yhteiskuntien voimakas talouskehitys teollistumisen aikakaudelta lähtien on ollut paljolti seurausta siitä, että naisten siirtyminen kotoa työelämään on lisännyt yhteiskunnissa työvoiman saatavuutta. Tämä on osaltaan lisännyt yhteiskuntien tehokkuutta ja samalla taloudellista kokonaishyvinvointia. Vastaavasti työmarkkinoilla naisten ja miesten tasa-arvo on noussut sitä mukaa, kun tietotyön määrä on lisääntynyt, eivätkä miehet enää saa aiempaan tapaan etua fyysisistä ominaisuuksistaan. Kehittyneissä maissa naiset ovat paikoitellen ohittaneet miehet koulutustasovertailuissa. Esimerkiksi Suomessa OECD:n vertailun mukaan naiset ovat kirineet selvästi miesten ohitse koulutustasovertailussa. Samalla suomalaiset naiset ovat (lisäys 30.8.2021: ovat olleet) naisten koulutusvertailussa kansainvälisesti aivan kärkisijoilla.

Vastaavasti Suomessa syntyvyys on ennätysmäisen matalalla tasolla. Naisten koulutustasolla ja syntyvyydellä on tärkeä yhteys keskenään (Lehmijoki 2010: 198). Koulutustason noustessa ja naisten keskittyessä koulutukseen ja työuraan perhe-elämän sijaan lasten määrä laskee. Samalla lastenhankkimisikä kohoaa. Kuten Suomessa on viime vuosina havaittu, yhä useampi saattaa myös tietoisesti olla hankkimatta lapsia, koska kenties yksilölliset preferenssit – kuten vaikkapa ura, harrastukset ja muut elämykset – menevät lastenhankinnan edelle. Aiemmin tämän kaltaista ajattelutapaa ei ole pidetty hyväksyttävänä, sillä lapsia on vanhastaan pidetty vanhuuden turvana. Nykypäivänä kuitenkin tietoinen lapsettomuus on yhä hyväksyttävämpi valinta, ja lastenhankinnan kohdalla uskalletaan puhua lasten vaihtoehtoiskustannuksista ja yksilöllisistä valinnoista ilman että keskustelija leimataan itsekkääksi. Toisaalta Kalemli-Ozkanin (2002: 413) mukaan on esitetty, että syynä syntyvyyden laskuun olisi kehittyneissä maissa perhesuunnittelu, jonka tarkoituksena olisi kontrolloida syntyvyyttä. Tästä on kuitenkin osoitettu tutkimuksissa, että perhesuunnittelu vaikuttaa syntyvyyteen ainoastaan 10−40 %. Lopun katsotaan johtuvan ennen kaikkea muutoksista toivotussa lapsimäärässä (Kalemli-Ozkan 2002: 413).

Lehmijoen (2010: 200−201) mukaan tulojen lisääntyminen vähentää myös kehitysmaissa nopeasti aliravitsemusta, jolla on huomattava yhteys korkeaan imeväiskuolleisuuteen. Imeväiskuolleisuuden laskiessa eliniänodote luonnollisesti automaattisesti kohoaa. Kalemli-Ozkanin (2002: 419) mukaan tutkimukset osoittavat, että tulotason per capita kohoaminen laskee kuolleisuutta. Eliniänodotteen kohoaminen ja imeväiskuolleisuuden määrällinen väheneminen puolestaan laskevat perheiden tarvetta hankkia suurta määrää lapsia siltä varalta, että osa kuitenkin kuolee jo vauvana tai hyvin nuorena, kuten Caldwellin (1976) vanhuusiän turvallisuus -teoria ehdottaa (Kalemli-Ozkan 2002: 412). Tällaiset tekijät vaikuttavat siihen, että lapsimäärä alkaa hiljalleen laskea. Lapsilla on myös kustannusvaikutuksia perheelle, jolloin yhä useampi elossa selviytyvä lapsi tuottaa vanhemmille hyötyjen lisäksi myös taloudellisia rasitteita. Näin ollen vähitellen syntyvyys alkaa tasoittua tasolle, jolla lasten hankkimisen kokonaishyödyt ovat tasapainossa lasten aiheuttamien kustannushyötyjen kanssa.

3.1 Koulutus lisää tehokkuutta ja taloudellista tasa-arvoa

Tasa-arvoa tarkastellaan väestötaloustieteessä sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi myös maiden välisenä tasa-arvona, jossa pyritään selvittämään tasa-arvoa muun muassa kansantulon tai terveydenhuollon toiminnan näkökulmasta. Tulotasa-arvoa voidaan tarkkailla Gini-indeksin avulla. OECD:n (2015) tekemän maidenvälisen vertailun pohjalta Suomi on yhdessä muiden pohjoismaiden ja useiden Euroopan maiden kanssa tulonjakovertailun kärkipäässä, kun mitataan tulonjaon tasaisuutta. Gini-kerroin mittaa tuloerojen määrää, ja mitä pienempi luku on, sitä pienemmät tuloerot eri tuloluokkien välillä ovat. Suomen Gini-kerroin oli vuonna 2015 0,26, jolla sijoituimme maavertailussa seitsemännelle sijalle. Juuri tuloerojen kasvusta Suomessa on puhuttu paljon myös julkisuudessa, mutta ainakaan tämän vertailun perusteella tuloerot eivät ole kasvaneet merkittäviksi. Suuret tuloerot saattavat esimerkiksi lisätä yhteiskunnan turvallisuutta ja epävakautta.

Yhteiskunnallisesti kiinnostava haaste onkin se, miten säilyttää tulotason suhteellinen tasa-arvoisuus ja samalla työelämän kannustavuus niin, että ihmiset kokisivat kannustavaksi myös kouluttautua. Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tuottavuus ja elinajanodote ovat tärkeitä muuttujia ihmisten yksilöllisten koulutuspäätösten näkökulmasta. Vastaavasti koulutuspäätöksillä on vaikutuksia myös tulevien sukupolvien koulutuspäätöksiin, inhimillisen pääoman määrään ja laatuun sekä sitä kautta yleiseen tuottavuuteen. Kun yhteiskunnassa yhä useampi kouluttautuu korkeasti, saavutetaan yhteiskunnalle ja yksilölle itselleen positiivisia ulkoisvaikutuksia muun muassa yhteiskunnan kokonaistuottavuuden kannalta sekä yksilön näkökulmasta vaikkapa lisääntyneenä turvallisuuden tunteena. Juuri taloudellisella tai muulla epävarmuudella onkin katsottu yleisessä keskustelussa Suomessa olevan selkeitä vaikutuksia nuorten perheenperustamispäätöksiin. Teknologinen kehitys, inhimillisen pääoman lisääntyminen ja eliniänodotteen piteneminen näyttävät joka tapauksessa Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tukevan toisiaan.

Vuosien 1960 ja 2000 välisenä aikana Saharan eteläpuolisessa Afrikassa BKT per capita oli lisääntynyt hyvin vähän 1470:sta 1573:een, jossa ymmärtääkseni rahayksikkö on USD, kun taas saman ajanjakson aikana muualla maailmassa BKT per capita oli kaksin- tai kolminkertaistunut. Samana ajanjaksona elinajanodote Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli noussut 41 vuodesta ainoastaan 47 vuoteen. (Becker 2005: 282.) Sekä syntyvyys että kuolleisuus ovat tällä alueella vielä korkealla tasolla. Samalla on huomattava Saharan eteläpuolisen Afrikan suuri syntyvyys ja vähitellen laskevan kuolleisuuden kautta tapahtuva väestönkasvu, joka laskee BKT:ta per capita, vaikka kansantulo kokonaisuutena kohoaakin. Tarkastelujakson aikana elinajanodotteen epätasa-arvoisuus joka tapauksessa maiden kesken laski.

Koko kehitystä ei Beckerin (2005: 289) mukaan voida selittää yksinomaan tulotason nousulla köyhemmissä maissa, vaan kyse on ollut monien – muun muassa tulehdus-, hengitystie- ja ruuansulatuselimistön – sairauksien vähenemisestä. Toisaalta Becker huomauttaa, että esimerkiksi AIDS:in ja joidenkin muiden sairauksien kohdalla terveydellinen epätasa-arvo on kuitenkin lisääntynyt samalla, kun joidenkin sairauksien kohdalla tasa-arvo on parantunut. Syyksi hän näkee terveydenhuollon voimakkaan kehityksen kehittyneissä maissa köyhempiin maihin verrattuna. Beckerin ym. (2005: 278) mukaan maiden väliset vertailututkimukset osoittavat, ettei tulotasoon liittyvä epätasa-arvo maiden välillä ollut kaventunut 1960-luvulta 2000-luvulle tultaessa, vaikka köyhien maiden talouskasvu onkin kehittyneiden talouksien taloutta nopeampaa. Jos jätetään Kiinan ja Intian suotuisa kehitys tarkastelun ulkopuolelle, maiden välisen tulotason per capita epätasa-arvo oli itse asiassa lisääntynyt tarkasteluajanjakson aikana.

Yksinomaan tuloihin tuijottaminen vertailuita tehtäessä näyttää siis antavan vääristyneen kokonaiskuvan kehityksen suunnasta. Samalla kuitenkin terveyden ja sitä kautta eliniänodotteen tasa-arvo osoittautui samojen tilastojen valossa parantuneen merkittävästi maiden välillä samana ajanjaksona (Becker 2005: 279). Toisaalta elintason kohotessa erilaiset henkeä uhkaavat elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, lisääntyvät samalla, kun imeväiskuolleisuus laskee. Kuitenkin terveysteknologioiden ja inhimillisen pääoman voimakas kasvu kehittyneissä yhteiskunnissa on lisännyt terveyden osalta maailmanlaajuista epätasa-arvoa, vaikka elinajanodotteen osalta epätasa-arvo onkin tasoittunut.

3.2 Kuolleisuuden lasku ja taloudellinen hyvinvointi

Kuolleisuuden lasku, joka toteutuu koulutuksen ja ymmärtääkseni imeväiskuolleisuuden vähenemisen kautta, edistää taloudellista kasvua. Vaikka kuolleisuus kehittyvissä maissa laskee, ihmiset pysyvät edelleen epävarmoina lasten selviytymisen osalta, minkä johdosta syntyvyys säilyy jonkin aikaa korkealla tasolla. Vähitellen vanhemmat kuitenkin alkavat priorisoida määrällisesti korkean syntyvyyden sijaan lasten yhä korkeampaa “laatua”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi panostuksia koulutukseen, mikä nostaa lasten kustannuksia. Samalla lasten määrä putoaa. (Kalemli-Ozkan 2002: 431.) Kalemli-Ozkanin (2002: 431) mukaan tämä johtaa useisiin kiinnostaviin tasapainotiloihin, joista voidaan mainita esimerkiksi matalien tulotasojen maissa tulotason per capita nousun vaikutus väestönkasvuun tulotason kohoamisen laskiessa kuolleisuutta ja syntyvyyden säilyessä edelleen korkealla tasolla epävarmuuden vuoksi. Vastaavasti väestönkasvu laimentaa resursseja, josta seuraa matalampi tulotaso per capita.

Voisiko tällainen tasapainotila johtaa yhteiskunnalliseen tilaan, jossa tulotaso säilyy matalana resurssien puutteen vuoksi, jolloin myös vanhempien halu saada useita lapsia säilyisi ennallaan? Joka tapauksessa on esitetty, että kuolleisuuden lasku olisi se syy, joka sysäisi talouden kasvuun. Toisaalta talouden kasvu pienentää myös kuolleisuutta. Myös erilaiset poikkeustilanteet voivat horjuttaa tavanomaista demografisen transition kehitystä. Kalemli-Ozkan (2002: 431) antaa esimerkin Botswanasta ja Etelä-Afrikasta, joissa jopa 36 % nuorista aikuisista on HIV-positiivisia. HIV:n ohella malaria on näissä maissa yleinen kuoleman aiheuttaja. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lasten syntyvyys on säilynyt edelleen korkealla tasolla, vaikka väestöllinen transitio on käynnistynyt ja imeväiskuolleisuus on useimmissa maissa saatu laskemaan. Toisaalta monissa maissa − kuten Nigerissä, Sierra Leonessa ja Afganistanissa − myös äitikuolleisuus on pysynyt korkealla tasolla.

Kuten edellä olen kuvannut, syntyvyyden ollessa korkealla tasolla huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin, mikä rajoittaa taloudellista kehitystä. Etenkin naisten mahdollisuudet kouluttautua ja panostaa omaan työuraansa ovat rajalliset, kun koti ja lapset vievät kaiken ajan. Elinajanodotetta tarkasteltaessa on huomioitava vielä kansallisuuksia tarkempi taso. Esimerkiksi tuloluokittain tarkasteltuna Suomessa ylimmän tuloviidenneksen elinajanodote 35-vuotiailla on korkein, kun taas alimpaan tuloviidennekseen kuuluvien elinajanodote on lyhyin. Alkoholista johtuvat kuolemat ovat jo pitkään olleet suurin yksittäinen kuolinsyy työikäisten suomalaismiesten keskuudessa. Erilaiset päihteiden käytöstä johtuvat ongelmat näkyvät tilastoissa muuallakin, sillä esimerkiksi Itä-Euroopassa eliniänodotteen kehitys on jäänyt jälkeen monista muista maista. Vastaavasti Yhdysvalloissa valkoisen väestönosan huumeiden ja muiden päihteiden käyttö näkyy kuolleisuustilastoissa esimerkiksi 50−54-vuotiaiden keskuudessa.

Kuolinsyitä tarkasteltaessa epidemiologisesti voidaan havaita myös selkeitä muutoksia. Siinä missä aikaisemmin tarttuvat taudit ovat olleet merkittävin kuoleman aiheuttaja, nykyisin kehittyneissä maissa merkittävin kuolinsyy ovat ei-tarttuvat taudit. Tällaisia ovat muun muassa elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit sekä erilaiset syöpätaudit. Tämä kuvastaa nähdäkseni selkeästi sitä, että maailmanlaajuisesti terveydenhuollossa on tapahtunut merkittäviä kehitysaskeleita siihen suuntaan, että tarttuvia tauteja on saatu vähennettyä. Vastaavasti kuitenkin elintason kohoaminen näkyy ei-tarttuvien tautien lisääntymisenä, jossa vastaavasti kehittyneet maat ovat terveydenhoidon osalta etulyöntiasemassa.

4. Lopuksi

Väestölliset muutokset ovat suuria ja useimmiten säännöllisiä. Köyhät maat seuraavat kehityksen suunnassa rikkaampia verrokkejaan mutta etenevät hitaammin. Kehityksen hitaus saattaa johtua siitä, että hidas väestöllinen kehitys hidastaa talouskehitystä ja päinvastoin (Lehmijoki 2010: 212). Väestöllistä transitiota ja talouden kasvua tarkasteltaessa olennainen huomio on se, että muuttujat vaikuttavat toisiinsa molemmin päin, ja kehitys suuntautuu aina kohti jonkinlaista tasapainotilaa. Monien muuttujien yhteisvaikutuksesta muodostuukin pitkän aikavälin kierre, joka voi olla positiivinen, negatiivinen tai jotakin siltä väliltä. Kehitysmaissa positiivisen kierteen aikaansaamiseksi kestävällä tavalla on erityisen tärkeää panostaa naisten koulutukseen ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan yhteiskunnassa. Toisaalta suotuisaa kehitystä hidastavia tekijöitä ovat esimerkiksi kulttuuriset traditiot, joissa sukupuolirooleille on asetettu tiukat rajat.

Talouden suotuisa kehittyminen tarkoittaa samalla yhteiskunnan tehokkuuden lisääntymistä. Usko talouteen muuttaa vaikkapa kuluttajien ostokäyttäytymistä ja ihmisten luottamusta oman taloutensa vakauteen. Yhteiskunnan tehokkuuden lisääntyminen ei nähdäkseni kuitenkaan yksinomaan tarkoita yhteiskunnan jäsenten auvoisaa uskoa talouden suotuisaan jatkuvuuteen. Pikemminkin yhteiskunnan toiminnan tehostuminen lisää samalla epävarmuutta tulevaisuuden kehityssuunnista ainakin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yhä useammalla työnäkymät ovat yhä epävarmempia ja toisaalta asuinkustannukset ovat paikoitellen varsin kovat. Epävarmuus voi hyvinkin olla yksi syy matalaan syntyvyyteen, joka uhkaa tulevaisuudessa työvoiman saatavuutta. Jo tällä hetkellä puhutaan siitä, että suotuisan talouskehityksen yksi kompastuskivi Suomessa on työvoiman saatavuus. Vastaavasti Suomessa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti vanhusväestöön.

Elämme keskellä digitalisoituvaa ja robotisoituvaa yhteiskuntaa, jossa kaikille yhteiskunnan jäsenille ei ilmeisestikään riitä tulevaisuudessa töitä. Pitkään jatkunut 2010-luvun taantuma on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että ihmiset näkevät tulevaisuuden epävarmempana kuin ennen. Samalla keskustellaan maapallon ylikansoittumisesta, ihmiskunnan liiallisesta kulutuksesta maapallon resursseihin nähden sekä vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Samalla työelämän kohonnut vaatimustaso ja epävarmuus omasta jaksamisesta voi vaikuttaa siihen, että ihmiset arvostavat vapaa-ajallaan muunlaisia elämyksiä kuin kuluttavaa lapsiperheen arkea. Moni voi myös pohtia, tahtooko ylipäätään tuoda lapsia maailmaan, jota niin monenlaiset mahdolliset ongelmat tulevien vuosikymmenten ja -satojen aikana uhkaavat.

Toisaalta epävarmuuden ohella oman elämän elämyksellisyys vaikuttaa todennäköisesti siihen, että lastenhankkimista lykätään tuonnemmaksi – tai jopa luovutaan lapsihaaveista kokonaan. Elämältä halutaan kenties enemmän kuin lapsiperhearkea, jossa vanhemmat monesti joutuvat luopumaan omista unelmistaan lastensa hyväksi. Lasten hankkiminen vie paitsi aikaa, myös rahaa. Vaihtoehtoiskustannusta pohtivat kenties priorisoivat oman elämänsä elämyksellisyyttä lastenhankinnan kustannuksella. Yleisesti ottaen taloudellinen kehitys ja tasa-arvon lisääntyminen eri yhteiskunnissa lisäävät muun muassa naisten mahdollisuuksia saada koulutusta ja nousta korkeisiin virkoihin. Suomessa naisten koulutustaso on maailmanlaajuisesti erittäin korkea, ja se on ohittanut jo ajat sitten miesten vastaavan. Kuten edellä on mainittu, korkea koulutustaso ja keskittyminen työuriin laskevat syntyvyyttä. Suomessa ihmetelläänkin parhaillaan sitä, minkä vuoksi lasten syntyvyys on laskenut dramaattisesti etenkin pääkaupunkiseudulla. Yhä useampi hedelmällisessä iässä oleva mies tai nainen ei välttämättä pidäkään lasten hankkimista lainkaan tavoittelemisen arvoisena vaihtoehtona. Tällaista ajattelua ei perinteisesti ole pidetty välttämättä edes hyväksyttynä ajattelutapana. Nykyisin kuitenkin on yhä hyväksyttävämpää keskustella lasten aiheuttamista kustannuksista ja vaihtoehtoiskustannuksista sekä pohtia, haluaako panostaa kustannusten verran mieluummin lapsiin vai kenties itseensä.

Koulutus, parantuneet työskentelymahdollisuudet sekä pitenevä eliniänodote ja pienentyneet imeväiskuolleisuusluvut laskevat syntyvyyttä. Talouskasvuun kuuluu olennaisesti inflaatio – siis hintatason vähittäinen nousu. Näin ollen kehittyneissä talouksissa ei edes ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia yhtä paljon lapsia kuin ennen. Jos ajatellaan vaikkapa Helsingin korkeita asuinkustannuksia, kiireistä elämänmenoa ja työelämän yhä kasvavia vaatimuksia, yhä useammalla pariskunnalla tuskin on edes taloudellisia mahdollisuuksia hankkia lapsia. Tarkoittaahan perheen koon kasvaminen usein esimerkiksi tarvetta hankkia suuremmalle perheelle sopivampi asunto tai auto. Jopa asuntopolitiikan jonkinlainen epäonnistuminen pitkällä tähtäimellä on vaikuttanut siihen, ettei sopivia asuntoja perheille välttämättä ole edes saatavilla – puhumattakaan hintatason sopivuudesta. Kun vielä joitain vuosia sitten kuviteltiin, että lapsiperheet haluaisivat asua pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevissa kehyskunnissa, viime vuosina tämä niin sanottu käänteinen Nurmijärvi-ilmiö on saanut yhä useammat lapsiperheet muuttamaan kaupunkien keskustoihin hyvien palveluiden ja kulkuyhteyksien äärelle.

Lähteet

BECKER G. S., T. J. PHILLIPSON & R. R. SOARES 2005: The Quantity and Quality of Life and the
Evolution of World Inequality. American Economic Review 95, 277−291.

CERVELLATI M. & O. SUNDE 2005: Human Capital Formation, Life Expectancy and the Process of
Development. American Economic Review 95(5), s. 1653−1672.

HALKO, MARJA-LIISA, ANNE MIKKOLA & OLLI-PEKKA RUUSKANEN (toim.) 2010: Naiset, miehet
ja talous. Gaudeamus, Helsinki.

KALEMLI-OZKAN, SEBNEM 2002: Does the Mortality Decline Promote Economic Growth? Journal of
Economic Growth 7(4), sivut 411−439.

Lehmijoki, Ulla 2010: Väestöllinen transitio muuttaa maailmaa. Teoksessa Halko, Marja-Liisa, Anne Mikkola & Olli-Pekka Ruuskanen (toim.) Naiset, miehet ja talous. Sivut 197−212.

OECD 2015: Income Distribution Database. Verkkojulkaisu osoitteessa http://www.oecd.org/social/income-distribution-database.htm. Luettu 26.5.2018


1Preston-käyrä: Samuel H. Preston havaitsi 1970-luvulla eliniänodotteen olevan yhteydessä kansantuotteeseen. Bruttokansantuotteen per capita suhdetta eliniänodotteeseen kutsutaan Prestonin mukaan Preston-käyräksi (Lehmijoki 2010: 199). Preston-käyrä soveltuu kaikkien väestöllisten muuttujien (imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu) tarkasteluun.

Opintovapaan ja syksyn opintojen aloitus – katsaus tulevaan vuoteen

Tämä on merkityksellinen viikko siitä syystä, että minulla olisivat alkaneet työt maanantaina. Vaan eivätpä alkaneetkaan, koska aloitin koko lukuvuoden 2021-22 kestävän opintovapaani. Käytännössä siis opinnot Lapin yliopistossa alkavat joskus syyskuussa, mutta nyt minulla on ensi töikseni meneillään kirjallisuuden perusopintojen loppuunsaattaminen Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa.

Tällä hetkellä minulla on siis työn alla kirjallisuuden perusopintoihin kuuluva 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi, johon kuuluvan esseekokoelman seuraava deadline on 10.8. Hieman kiire taitaa tulla. Kyse on kirjallisuuden perusopintojen viimeisestä kurssistani, jonka jälkeen pakolliset perusopinnot kaikkine antiikin kirjallisuuksineen on vihdoinkin lusittu. Aineopinnoissa on yleensä aina enemmän valinnanvaraa aiheiden valinnoissa, joten uskon niiden olevan aavistuksen pakkopullalta tuntuneita perusopintoja mielekkäämmät ja innostavammat.

Mitä teen sitten kirjallisuuden perusopintojen valmistumisen jälkeen? Sitten onkin aika siirtyä hallintotieteen opintojen pariin. Tämän lukuvuoden osalta unelmatilanne olisi se, että saisin opintoni vaiheeseen, jossa jäljellä olisi vain 40 opintopisteen laajuinen pro gradu -työ. Tällä hetkellä minulla on 120 opintopisteen maisterintutkinnosta suoritettuna 10 opintopistettä, eli tavoitteen saavuttaminen tarkoittaisi tämän vuoden aikana peräti 70 opintopisteen tekemistä. Katsotaan nyt, miten tässä sitten käy. Tarkoitus ei kuitenkaan ole uuvuttaa itseäni, vaan teen sen verran opintoja vuoden aikana kuin ehdin. Sitten vuoden lopuksi katsotaan, paljonko opintoja on kasassa, ja olenko esimerkiksi keksinyt hyvän ja kiinnostavan aiheen gradulleni. Kirjallisuuden opintoja teen siinä sivussa mitä jaksan ja ennätän.

Tällä hetkellä Suomen koronatilanne näyttää sellaiselta, että edelleenkin on syytä erityiseen varovaisuuteen. Saa nähdä, millaisia ratkaisuita Lapin yliopisto tekee etä- ja lähiopetuksen suhteen. Itselleni sopii oikein hyvin etäopiskelu, mutta tiedekirjastoa kyllä tarvitsen. Mikäli etäopetus on yliopiston suositus ja valinta, minun täytyy luultavasti alkaa käyttää esimerkiksi Vaasan yliopiston kirjastoa kurssikirjalllisuutta saadakseni. Tuskin on järkevää pelkän kirjallisuuden vuoksi matkustella Rovaniemelle ja takaisin. Viime lukuvuonna Seinäjoen ammattikorkeakoulun Exam-tila oli pettymyksekseni suljettu muiden oppilaitosten opiskelijoilta koronaan vedoten, joten jouduin matkustamaan tenttejä varten Seinäjoelta Vaasaan. Nopealla silmäyksellä tila on nyt avattu myös ulkopuolisille, mikä onkin erinomaisen hyvä ja tervetullut uutinen. Toivotaan, ettei koronan deltavariantin leviäminen saa taas ammattikorkeakoulua vetäisemään liinoja kiinni.

Tällaisin miettein siis opintovapaalle ja opintojen kimppuun. Edelleenkin tarkoituksena on edetä hitaasti mutta määrätietoisesti tavoitteita kohden. Blogissani tulen tämän vuoden aikana kertomaan tarkemmin etenemisestäni ja oppimastani.

Kirjallisuuden perusopinnot loppusuoralle

Tämä postaukseni koskee Jyväskylän avoimen yliopiston kurssia “Länsimaisen kirjallisuuden teemat ja kuvasto”, jota olin etukäteen ajatellen kammoksunut. Yritin kurssia nyt muistaakseni kolmatta kertaa, sillä kahdella edelliskerralla kurssi oli jäänyt hyvästä alusta huolimatta lopulta tekemättä. Toki olin pohjia luonnostellut, mutta neljästä esseevastauksesta koostuvan kokonaisuuden piti olla pituudeltaan noin 16 sivua. Lisäksi esseiden aiheet käsittelivät antiikin kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, Raamatun tekstejä ja sen sellaisia juttuja, jotka eivät minulle ennakkoon ajatellen olleet kovinkaan tuttuja. Toki Uuden testamentin päähenkilö Jeesus nyt oli jo lapsuudesta ja kouluajoilta tuttu, mutta sanotaanko, että ihan viime aikoina ei ollut tullut niihinkään juuri syvennyttyä. Nyt oli siis pienimuotoinen pakko verestää muistia.

Julkaisen tähän jälleen yhden osion tehtävävastauksestani. Sain kurssista arvosanaksi täyden viitosen, joten olen viime päivinä hieman leijaillut. Kuten aiemmatkin julkaisemani koulutyöt, tämäkin on läpäissyt Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman. Näin ollen työtä ei kannata ryhtyä kopsimaan sellaisenaan omaan käyttöön. Opiskelun tueksi kyseinen tehtävävastaus kylläkin kelpaa, ja sitä luonnollisesti sellaisena saa hyödyntää. Asianmukaisten lähdeviittausten ja lähdeluettelomerkintöjen kanssa tekstiä saa luonnollisesti myös hyödyntää Internet-lähteenä.

Tämän kurssin myötä kirjallisuuden perusopintoni siirtyvät loppusuoralle, eli minulta puuttuu enää 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi. Sekin pitää sisällään antiikkia ja sen sellaista, mutta tämän ja muutamien edellisten kurssien pohjalta kykenen samanlaisen 15-sivuisen esseekokoelman taas tuottamaan. Sen jälkeen luulen, että minun osaltani antiikki kirjallisena aikakautena saa jäädä sinne parin tuhannen vuoden päähän taustapeiliin.


1. Jeesus Nasaretilainen ja antiikin kulttuurin sankarit

Tässä tehtävävastauksessani vertailen Jeesuksen hahmoa Uudessa Testamentissa kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin kulttuurien keskeisiin myyttisiin sankar’hahmoihin pohtien eroja näiden edustamassa maailmankuvassa ja kulttuurisissa arvoissa. Aivan ensimmäiseksi tutustun siihen, miten ja millaisena Jeesuksen hahmoa käsitellään joko aikalaisten tai myöhemmin eläneiden kirjoittajien teksteissä. Samalla hahmottelen kuvaa yhteiskunnasta, jossa Jeesus ja antiikin taruston sankarihahmot elivät ja vaikuttivat. Tätä kautta pyrin pääsemään kiinni varsinaiseen tehtävän aiheeseen: heidän edustamaansa maailmankuvaan ja kulttuurisiin arvoihin.

1.1 Yleistä ensimmäisten vuosisatojen Jeesus-kuvauksista

Korpuan (2016: 102) mukaan Jeesus Nasaretilaiseen viitataan Uuden Testamentin lisäksi useammassa toisistaan riippumattomassa historiallisessa kirjoituksessa, minkä voidaan katsoa merkitsevän sitä, että tällainen hahmo todella on elänyt ajanlaskun alun jälkeen Palestiinassa. Näissä kirjoituksissa Kristukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin, ja häntä kuvataan mm. palvottuna kulttihahmona, ja viittaukset koskevat lähinnä juutalaisten ”taikauskoa” enemmän kuin Jeesusta henkilönä. Historiallisena henkilönä Jeesusta ei roomalaisissa teksteissä käsitellä. (Korpua 2016: 103-104.) Antiikin maailman ja kristillisen opetuksen lähtökohdat olivat sillä tavoin erilaiset, että kristillinen kirkko pyrki varhaisista ajoista lähtien jakamaan oikeaa oppia ja opettamaan Raamattua ja vanhojen kirjoitusten viisauksia. Vastaavasti antiikin uskonnon pohjana olivat filosofia, perinteet ja rituaaliset käytännöt. (Sarasti-Wilenius 2009: 207.)

Kristityt laajemminkin toimivat ympäristössä, jossa he joutuivat todistamaan ja puolustamaan oppejaan mm. juutalaisten ja pakanoiden esittämää kritiikkiä vastaan. Näitä kristinuskon teologisia puolustuksia kutsutaan apologioiksi. Lisäksi kristittyjen asema yhteiskunnassa vaihteli ajanlaskun alun vuosisatoina niin, että välillä kristittyjä vainottiin ja välillä taas tuettiin taloudellisesti yhteiskunnan ja keisareiden toimesta. (Sarasti-Wilenius 2009: 208; 216-17.) Antiikin filosofiseen katsantoon ei ehkä kuulunut jumalten tai jumaluuden kyseenalaistaminen, sillä on muistettava, että antiikissa uskontoon ja tarustoon kuuluivat keskeisesti filosofian, perinteiden ja rituaalien vaaliminen. Kristityt puolestaan kieltäytyivät pitämästä keisaria jumalallisena (Sarasti-Wilenius 2009: 201). Jeesus oli Sarasti-Wileniuksen (2009: 205) mukaan kristinuskoa yhdistävä tekijä, vaikkeivät kristityt muodostaneetkaan yhtenäistä joukkoa. Jeesuksen roolit ja eri ihmisryhmien suhtautuminen häneen vaihteli merkittävästi: aikalaisjuutalaisille hän oli kansankiihottaja, kuolemansa jälkeen syntyneelle Jeesus-liikkeelle opettaja ja kuolleista noussut messias ja muslimeille profeetta (Korpua 2016: 100). Aivan kuten antiikin mytologioidenkin kohdalla jumalhahmojen merkityksiä pohdittaessa on muistettava, että sankareita voidaan tarkastella jumalina, tarunhohtoisina sankarihahmoina tai jopa osana yhteiskuntaa kansalaisten esikuvina tai vaikkapa hallitsijoina.

Kristinusko on monoteistinen uskonto (Sarasti-Wilenius 2009: 204), jonka jumaluus jakautuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen. Vastaavasti kreikkalaisilla oli suuri määrä jumalia (Kajava 2009: 184); kreikkalaisen mytologian jumalten määräksi vakiintui 400-luvulta eaa. 12 jumalaa, joilla kaikilla oli runsaasti esiintymismuotoja ja tehtäviä. Jumalat muodostivat yhtenäisen perheen, joista ylin oli Zeus (Kajava 2009: 185). Ihmeteot yhdistävät niin kreikkalais-roomalaista uskontoa kuin kristinuskoakin, jossa Jeesuksen jälkeen ihmetekoja tarujen mukaan tekivät marttyyri-pyhimykset, askeetikot ja piispat (Sarasti-Wilenius 2009: 205).

Tutkijat ovat pitäneet Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyvän Jeesuksen myyttisen syntymätarinan olevan yhteydessä ympäröineeseen antiikin kulttuuriperintöön, sillä raamatun lisäksi egyptiläisessä ja kreikkalaisessa kronikkakirjallisuudessa hyvin tyypillinen on suurmiesten ihmeellinen neitseellinen syntymä. (Korpua 2016: 107-116.) Toisaalta Korpuan (2016:117-118) mukaan Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä on esitetty muunlaisiakin teorioita, joista yhden mukaan Marian neitsyys olisikin käännösvirhe hepreankielisen muodon tarkoittaessa ennemminkin nuorta naista. Uudessa testamentissa Jeesuksen elämää ja ihmeitä käsitellään kaikissa neljässä evankeliumissa, joista Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja sanotaan katsantokantojen yhteneväisyyden vuoksi synoptisiksi. Synoptikoiden Jeesus puhuu varovaisesti itsestään (messiassalaisuus), kun taas synoptikoiden kirjoituksia myöhemmin ilmestyneessä Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää pitkiä puheita pääosin itsestään Jumalan poikana. Johanneksen evankeliumin teemana on rakkaus, ja Jeesus esiintyy pelastajana tuomarin sijaan. Jeesuksen elämää ja kuolemaa käsittelevistä teksteistä varhaisimpia ovat Paavalin kirjeet, joissa Jeesuksen rooli on Jumalan toiminnan välikappale – ei niinkään jumalhahmo (Korpua 2016: 114). Näin ollen teksteissä on ajallisesti nähtävissä kehityskulku, jossa Jeesuksen asema voimistuu.

Jeesuksen lapsuuden ihmetekoja on kuvattu myös varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa (Korpua 2016: 121), ja samoin Jeesuksen kuolemaa käsittelevissä kirjoituksissa painotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä kertomuksilla ja niiden ajallisesti muuttuvilla painotuksilla on nähtävissä pyrkimys vahvistaa Jeesuksen asemaa kristittyjen hyveellisenä esikuvana. Teksteissä on nähtävissä myös oppisuuntausten välistä kilpailua muun muassa kreikkalais-kristillisyyden kilpaillessa perinteisemmän juutalaisen Jeesus-liikkeen kanssa (Korpua 2016: 122). Korpuan (2016: 131-132) mukaan tyypillinen kristillistä kirjallisuutta, antiikin mytologioita, Väli-Amerikan intiaanikulttuureita ja jopa uuden ajan populaarikulttuuria yhdistävä tarina on kuolevan jumalan myytti, joka voidaan nähdä symbolina vuodenaikojen vaihtelulle. Kristillisyyden ohella Jeesuksen myyttiä alettiin käsitellä fiktiivisesti vasta 1800-luvulta lähtien, jolloin häntä ja kristillisten tekstien muita henkilöhahmoja on käsitelty runsaasti eri teoksissa ja eri kirjailijoiden toimesta (Korpua 2016: 142).

1.2 Yleistä antiikin taruston sankareista homeerisista eepoksista lähtien

Kivistön (2013: 41) mukaan Kreikan kirjallisuuden perustajana pidetään Homerosta, joka eli kenties 700-luvun tietämillä eaa. Hänen nimiinsä on laitettu runoelmat Ilias ja Odysseia, joiden kirjoittajista on kuitenkin esitetty useita teorioita. Homeeriset eepokset sisältävät hyvin erilaisia sankarihahmoja ”sotureista seikkailijoihin”. Iliaan päähenkilö on kreikkalainen Akhilleus, joka kostaa troijalaisille ystävänsä Patrokloksen kuoleman. Odysseia puolestaan on kuvaus Ithakan hallitsijan Odysseuksen pitkästä ja vaiherikkaasta paluusta Troijan sodasta. Siinä missä Iliaan päähenkilö Akhilleus luottaa raakaan voimaan, Odysseus selviytyy tiukoista paikoista oveluudella ja juonikkuudella. (Kivistö & Riikonen 2013: 42-49.) Homeeristen eeposten sankarikuvauksissa, erityisesti Odysseuksessa, on nähty viittauksia nykyajan kapitalismiin tai imperialismiin hänen kohdellessaan kohtaamiaan vastaantulijoita alistavasti ja pyrkiessään turvaamaan omat etunsa. Odysseia toimi myös roomalaisen kirjallisuuden alkuna, kun Livius Andronicus käänsi teoksen latinaksi 200-luvulla eaa. Muutoinkin homeerisilla eepoksilla on ollut merkittävä rooli eri kielialueilla tehtyjen käännösten myötä. (Kivistö & Riikonen 2013: 50-56.) Bellinghamin (1990: 48) mukaan homeeristen eeposten sotureiden lisäksi antiikin sankaritarinoissa on lukuisia sankareita, joilla on jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä, ja jotka tyypillisesti taistelevat hirviöitä vastaan ja kokevat matkoillaan mitä ihmeellisempiä rakkaustarinoita.

Kreikkalainen runous oli yhteisöllistä ja kuului osaksi sosiaalisia, poliittisia, uskonnollisia ja arkisiakin tapahtumia. Tragediat olivat poliittisia, ideologisia ja uskonnollisia, kun taas komediat pyrkivät puhtaasti viihdyttämään yleisöään. Komediassa arkirealismi sekoittuu fantastisiin aineksiin (Kivistö 2013: 60-73.), mikä nähdäkseni on hyvin tyypillistä antiikin kirjallisuudelle muutoinkin. Yleisesti antiikin taruston hahmot elävät tarunomaisessa ympäristössä, jossa myös jumalhahmoilla on hyvin inhimillisiä piirteitä. Kivistö & Riikonen (2013: 46) kuvaavatkin, että homeeristen eeposten jumalat eivät suinkaan toimi jonkin moraalisen suunnitelman mukaisesti, vaan toisiaan vastaan kilpaillen ja juonitellen omien mieltymystensä mukaisesti. Iliaassa jumalat muuttavat sodan voimasuhteita mielensä mukaan (Kivistö & Riikonen 2013: 53).

Kreikkalaisten myyttien keskeinen tehtävä oli selittää, rakentaa ja ylläpitää yhteiskuntaa sekä sen ilmiöitä (Kajava 2009: 189). Kreikkalaiset mytologiat voidaan jakaa karkeasti neljänlaisiin tarinoihin: 1) yhteenotot hirviöiden kanssa, 2) traagiset romanssit, 3) metamorfoosit eli muodonmuutokset sekä 4) Jumalten kostot, jotka monin kohdin myös limittyvät toisiinsa (Bellhingham 1990: 90). Tarinoissa on nähtävissä runsaasti yhtäläisyyksiä verrattaessa niitä muihin vanhoihin mytologioihin. Skandinaavisen mytologian Valhallan hallitsijan Odinin ja Olympoksen hallitsijan Zeuksen yhtäläisyys toteutuu useassa kohdassa: kummallakin on salamat aseina, äkäinen ja mustasukkainen vaimo sekä lempeä soturitytär. (Bellingham 1990: 7-8.) Kajavan (2009: 189) mukaan Afrodite on hyvin samankaltainen kuin sumerien Inna, seemiläisten Ishtar tai foinikialaisten Astarte.

1.3 Jeesuksen ja antiikin sankareiden maailmankatsomuksen ja kulttuuristen arvojen erot ja yhtäläisyydet

Millä tavoin Jeesuksen ja antiikin myyttisten sankareiden maailmankuvat ja toiminta sitten yhtyvät ja eroavat toisistaan? Entä tarkoitetaanko sankareilla yksinomaan myyttisiä sankarihahmoja, vai ovatko sellaisia myös antiikin lukuisat jumalat? Tulkitsen, että Jeesus jumalallisena hahmona mutta silti ihmisen kaltaisena vertautuu hyvinkin sekä antiikin jumaliin että sankareihin. Onhan antiikin jumalhahmoilla selvästi myös inhimillisiä piirteitä ja tunteita. Esimerkiksi Troijan sodasta palaava Odysseus suututtaa Sisilian rannikolla kyklooppi Polyfemosin, joka tästä suivaantuneena pyytää isäänsä, merenjumala Poseidonia, tuottamaan Odysseukselle ja tämän miehistölle harmia näiden kotimatkalla. Jeesus puolestaan on hyveellinen ja Jumalan tavoin ymmärtäväinen ja turvallinen ”isähahmo”, joka nuhtelee opetuslapsiaan näiden ymmärtämättömyydestä ja uskon puutteesta vaikkapa tultuaan herätetyksi veneessä myrskyn noustua. Toisaalta vaikken teologiaa ja Raamattua erityisemmin olekaan tutkinut, ymmärtääkseni myös Jeesuksella on inhimillisiä piirteitä, ja hän ilmeisesti tuntee myös pelkoa iltana, jolloin hänet teloitetaan naulitsemalla ristille. Antiikin myyteissä puolestaan sankarit eivät ehkä pelkää, ja kenties kuolemaankin suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin Raamatussa, jossa kuolema kuitenkin nähdään lopullisena ja surtavana asiana – johon poikkeuksen tekee vain Jeesus, jonka kuolleista nouseminen luonnollisesti yllättää kaikki hänet tavanneet. Antiikin kertomusten kuolemat tuntuvat jollain tavoin vertautuvan nykypäivän popularisoituihin murhamysteereihin, joissa kuoleman lopullisuus on ikään kuin sivuseikka. Toki kuolema voi toimia sankarillisena motiivina, kuten Akhilleuksen lähtiessä kostamaan troijalaisille ystävänsä kuoleman.

Luonnollisesti ensimmäinen ero tulee tietenkin siinä, että kristinuskossa on ainoastaan yksi Jumala, joka perustuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen – siinä missä antiikin jumalia oli useita. Antiikin jumalhahmot ovat hyvin ihmisen kaltaisia inhimillisine piirteineen. Pohdin, voidaanko antiikin jumalia pitää sankareina, vai ovatko tarustojen sankarit aina yliluonnollisia kykyjä omaavia mutta lähtökohdin kuolevaisia ihmisiä? Toki jumalat voidaan nähdä tavallaan sankareina, mutta kuitenkin tarustojen myyttiset sankarit taitavat lähtökohtaisesti olla kuolevaisia, joilla saattoi kuitenkin olla jumalallisia sukujuuria. Jeesus taas oli ihmisen kaltainen ja omien sanojensakin mukaan ”Jumalan poika” – siis selvästi osa kolmiyhteyksistä Jumalaa. Hänen tehtävänsä oli kristinuskon oppien mukaan pelastaa ihmiset synniltä ja kadotukselta lunastamalla omalla kärsimyksellään kaikille häneen uskoville iankaikkinen elämä. Toisin sanoen Jeesus taisteli pahuutta vastaan ymmärtämällä ihmisten syntejä ja kuolemalla ristillä niiden vuoksi siinä missä antiikin sankarihahmot taistelivat kuvitteellisia hirviöitä vastaan monesti raa’an voiman tai nokkeluuden avulla. Jeesus siis oli hyveellinen ja edusti jumaluutta, mutta antiikin sankarihahmot saattoivat olla osin jumalten jälkeläisiä tai vaikkapa Odysseuksen tavoin päätyä välillisesti jumalten vihan kohteeksi.

Antiikin sankarihahmojen ja Jeesuksen välillä on selvä yhteys siinä, että he kaikki ovat selvästi erittäin urhoollisia ja karismaattisia, ja sellaisina kutsuvat ihmisiä seuraamaan itseään ja ajatusmaailmaansa. Toki heidän urhoollisuutensa osoituksen keinot ovat hyvin erilaiset. Bellinghamin (1990: 48) mukaan kreikkalaisessa mytologiassa on erotettavissa varhaisempi vaihe, joka on selvästi myöhempää väkivaltaisempaa ja raaempaa. Sankarit taistelevat ja tappavat vihollisiaan sumeilematta. Toisissa kertomuksissa nokkeluus haastaa raakuudet ja voimankäytön, ja urhoolliset sankarit useimmiten voittavat mahdottomina pitämänsä vastustajat. Raamatussa Jeesus ei sankaruudestaan huolimatta riehu tappoaikeissa eikä kohtaa näkymätöntä paholaista kummoisempia otuksia vastustajinaan. Hän itse kokee marttyyrin kohtalon, joka pikemminkin toimii nykyaikaisen rauhanaatteen esikuvana kehottamalla seuraajiaan kääntämään toisenkin posken, jos toiselle lyödään. Voittajaksi häntä ei siis tee fyysinen voimankäyttö tai nokkeluudella vaikeuksista selviytyminen, vaan maallinen kuolema ja kuolleista nouseminen. Niiden avulla hän osoittaa hyvittävänsä ihmisten tekemät synnit, kunhan ihmiset vain uskovat Jumalaan. Jeesus myös ajaa pahan hengen ihmisistä pois useammassa Raamatun kertomuksessa, mikä näin voisi antaa ymmärtää, että hyvän voima on pahaa voimakkaampi.

Jeesus ei myöskään ymmärtääkseni liikuskele kauniiden neitojen piirittämänä, koe traagisia rakkaustarinoita puhumattakaan että ryöstäisi kaunottaria mukaansa, kuten Paris ryöstää Troijan kauniin Helenan. Toki joissain yhteyksissä olen kuullut esitetyn esimerkiksi ajatuksia siitä, että Jeesuksella ja Magdalan Marialla olisi ollut suhde tai he olisivat olleet jopa naimisissa. Oli miten hyvänsä, siinä missä antiikin sankarihahmot ja jumalat ovat urhoollisia ja moraalisesti löyhiä naistenmiehiä, on Jeesus kiltti ja siveä jumalhahmo, joka elää kuten opettaa.

Lähteet

BELLINGHAM, DAVID 1990: Kreikkalainen mytologia, 6. painos. Gummerus, Helsinki.

KAJAVA, MIKA, SARI KIVISTÖ, H. K. RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.

Kajava, Mika: Jumalan myytit. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 184-202.

Kivistö, Sari: Kirjallisuus. Teoksessa Kivistö, Sari & H. K. Riikonen 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista, s. 40-73.

KIVISTÖ, SARI & HANNU K. RIIKONEN 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka & Rooma. Avain, Helsinki.

KORPUA, JYRKI 2016: Alussa oli sana. Raamattu ja kirjallisuus. Avain, BTJ Finland Oy, Helsinki.

Sarasti-Wilenius, Raija: Kristinuskon merkitys. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 203-219.

Hallintotieteen maisteriopinnot vihdoin käyntiin

Talvilomaviikon alkajaisiksi muutama viikko sitten suoritin ensimmäisen tenttini Lapin yliopiston hallintotieteen maisteriopintoihini – Vaasassa. Näin se nykyään menee, että koronatilanteen vuoksi on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä välttämään turhaa reissailua kaupunkien välillä. Tällaiseen matkustamisen välttelyyn sopivan mahdollisuuden tarjoaa yliopistoiden välillä toimiva Exam-verkosto, joka siis mahdollistaa minulle Lapin yliopiston tenttien etäsuorittamisen vaikkapa Vaasan yliopistolla siltä osin kuin eri kursseilla tenttimahdollisuuksia ylipäätään on tarjolla.

Oikeastaan asuinpaikastani katsoen lähin Exam-tila sijaitsisi Seinäjoen ammattikorkeakoulun tiloissa niinkin kätevässä paikassa kuin muutaman sadan metrin päässä kotioveltani. SeAMK on kuitenkin tehnyt linjauksen, ettei oman talon ulkopuolisia henkilöitä oteta heidän tiloihinsa tenttejä tekemään koronapandemian vuoksi. Näin ollen Seinäjoella asuvan korkeakouluopiskelijan on matkustettava omasta kotikaupungistaan muualle tenttejä tekemään. Niinpä valitsin lähimmän saatavilla olevan Exam-tilan ja junailin tenttiä varten Vaasaan maanantaina 1.3.2021.

Vaasan yliopiston Tervahovissa oli aurinkoista ja hiljaista.

Tentti oli viiden opintopisteen laajuinen A-osa opintojaksosta Aikuisen kehitys ja työyhteisöt, jonka kirjallisuutena olivat:

  • Aspinwall & Staudinger: A Psychology of human strengths. Fundamental questions and future directions for a positive psychology.
  • Carr: Positive psychology: the science of happiness and human strengths.

Sain tentistä arvosanaksi 4 (asteikolla 1-5).

Tenttiminen vaasassa

Vaasan yliopiston Tervahovissa sijaitseva Exam-tenttitila oli siisti, ja siellä oli olemassa kaiken kirjoittamisessa tarpeellisen lisäksi muun muassa erilaista välineistöä laitteiden puhdistamiseen. Ohjeistukset tenttisuoritusten tekemiseen olivat selkeät, ja tilassa oli riittävästi tilaa eri työpisteiden välillä. Näin ollen kaikesta sai käsityksen, että tenttijöiden turvallisuudesta oli todella huolehdittu. Kiitänkin Vaasan yliopistoa koronavastuullisesta toiminnasta ja vieraanvaraisuudesta. Vierailen Vaasan yliopistolla mielelläni uudelleenkin.

Tulevia lähiaikojen opintojani ovat seuraavat opintojaksot, jotka on mahdollista suorittaa tenttimällä:

  • Aikuisen kehitys ja työyhteisöt (B-osa) – 5 op
  • Kokemuksen tutkimus – 5 op
  • Johtamisen psykologia II kirjallisuus – 5 op

Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui

Jyväskylän avoimen yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui osaltani jokunen viikko sitten. Tässä julkaisen opintojakson pohjalta kirjoittamani oppimispäiväkirjan. Huomautan, että oheinen työ on ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman, joten sellaisenaan käyttöön kopioituna järjestelmät huutavat mukavasti punaisina. Arvioinniksi kurssilta sain 4 (asteikolla 1-5), joten uskallan kirjoitukseni julkaista.

Kirjallisuus yhteiskunnan kuvaajana ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana

Kurssi eteni johdonmukaisesti teemoittain valistuksen ja varhaisromantiikan kaudelta kansallisromantiikkaan, realismiin ja modernismin kautta kohti nykykirjallisuutta. Näihin eri ajanjaksoihin ja kirjallisiin suuntauksiin tutustuin töissäni seuraavasti: valistusta ja varhaisromantiikkaa tutkin Frans Michael Franzénin (1772-1847) Ihmisen kasvot -runon kautta. Kansallisromantiikkaa tarkastelin Aleksis Kiven draaman avulla, ja tarkastelussani hänen tuotannostaan oli erityisesti Nummisuutarit. Realismin ajanjaksoon tutustuin ennen kaikkea Minna Canthin Kauppa-Lopon ja modernismiin Tulenkantajien ja erityisesti Uuno Kailaan runojen kautta. Kaikille mainituille ajanjaksoille on tyypillistä oman aikakautensa ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden heijastuminen kirjallisuuteen ja taiteeseen laajemminkin. Tässä työssäni pohdin, mitä olen oppinut näistä ajanjaksoista erityisesti yhteiskunnan kuvaamisen näkökulmasta – ja millä tavoin kirjallisuus on ottanut yhteiskunnallisiin asioihin kantaa.

Valistuksen ja varhaisromantiikan aika

Valistuksen ajalle oli Kirstinän (2017: 47) mukaan ominaista usko tieteeseen, ilmiöiden järkiperäisiin selityksiin sekä ihmisen ylivertaiseen kykyyn ratkaista ongelmia järjellä. Varhaisromantiikassa puolestaan korostuivat tunteet ja järjenvastainen (Kirstinä 2017: 57). Tämä kaikki oli vastaiskua uskonnolle, kirkolle ja kirkollisten tekstien aiemmalle hegemonialle. Haapala ja Steinby (2013: 161) kuitenkin muistuttavat, että tämän ajattelun sijaan olennaisempaa romantiikan aikaan tultaessa oli yksilön sisäinen kokemus maailmasta ja tämän seurauksena syntynyt keskeislyriikan käsite – yksilön sisimpiä tuntoja paljastava runous.

Euroopassa valistuksen aika oli varsinaisesti 1700-lukua, joka päättyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin: mm. vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa tunnuslauseenaan pitäneeseen Ranskan vallankumoukseen 1789. Suomessa valistuksen ajalle keskeinen hahmo oli Henrik Gabriel Porthan, joka aikalaisineen kiinnitti huomiota muun muassa maan historiaan, kieleen ja kulttuuriin (Kirstinä 2017: 54-55). Franzénin Ihmisen kasvot -runoa tulkitessani havaitsin niin valistuksen aikaa edeltäviä viittauksia yliluonnolliseen (ihminen Jumalan kuvana), valistuksen ajalle tyypillistä ihmisen aseman ylistystä luomakunnan kruununa kuin mahdollista romantiikan ajan kauneuden ylistystäkin. Suomalaisessa kirjallisuudessa valistuksen aika jäi suhteellisen lyhyeksi romantiikan virtausten saapuessa yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen jo 1800-luvun alussa, vaikkakin valistuksen ihanteet jäivät elämään romantiikan ihanteiden rinnalle. Suomalaisen kirjallisuuden leviäminen kansan keskuudessa oli kuitenkin hidasta muun muassa siksi, että kirjojen jakelukanavat olivat puutteellisia, ja lisäksi vielä 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa oli runsaasti puutteita kansan sivistyksessä. (Kirstinä 2017: 56.)

Olin tavallaan hieman yllättynytkin siitä, miten hyvin suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt näkyvät olleen tietoisia kansainvälisistä aatesuuntauksista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kenties tähän on vaikuttanut se, että Suomi kuului 1700- ja 1800-luvuilla kiinteästi suuriin kulttuurisiin vaikutuspiireihin – ensin Ruotsiin ja sitten Venäjään. Kiinnostus omaan kulttuuriin ja sen historiaan alkoi vähitellen herätä, ja Kirstinän (2017: 55) mukaan Ruotsi-Suomi kiinnosti myös vastaavasti eurooppalaisia suurvalta-aseman puolesta 1700-luvun alussa Kaarle XII:n johdolla käydyn suuren Pohjan sodan vuoksi.

Kansallisromantiikan aika

Siinä missä valistukselle oli tyypillistä nojaaminen järkiperäiseen tietoon vastaiskuna aiempaan uskonnollisuuden hegemoniaan ja yliluonnolliseen, kansallisromantiikan ajalla tunnettiin viehtymystä järjenvastaiseen, uniin ja alitajuiseen (Kirstinä 2017: 57). Kansallisromanttiseksi unelmaksi syntyi kansakunnalle oman ihanneidentiteetin rakentaminen Suomen tultua liitetyksi Venäjään Suomen sodan (1808-09) seurauksena. Ainutlaatuinen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana ruokki oman kansallisen identiteetin rakentamispyrkimyksiä.

Laitisen (1997: 145) mukaan teollistuminen käynnistyi Suomessa 1830-luvulla, ja vuoden 1863 kieliasetuksen myötä suomen kieli nousi tasaveroiseen asemaan ruotsiin nähden. Teollistumisen myötä kaupungistuminen käynnistyi. Kirjallisuudessa Suomen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä julkaistiin lukuisia sanomalehtiä. Kulttuuripiirejä jakoivat herännäisyysliikkeet, murteiden taistelu sekä vaihtelevat sensuuriasetukset, jotka iskivät myös kirjallisuuteen (Laitinen 1997: 150-152). Laitisen (1997: 155) mukaan vuosisadan edetessä viriävää kirjallisuutta tukivat yhteiskunnallisista muutoksista mm. vähitellen kohonnut koulutustaso, piristynyt talouselämä, mainittu teollistuminen, kaupungistuminen ja sen myötä tehostunut käännös-, kustannus- ja kirjastotoiminta.

1840-luvun tienoilla heränneeseen kansallisuusaatteeseen kuului olennaisesti muun muassa kansanrunouden kerääminen, minkä seurauksena syntynyt Kalevala oli Kirstinän (2017: 67) mukaan kansallisen identiteetin keskeinen työkalu. J. L. Runeberg puolestaan ammensi omassa tuotannossaan aineksia muun muassa Ruotsi-Suomen hävitystä sodasta, ja hän pyrki ottamaan aseman ”kansallisena eheyttäjänä”. Hän kuvasi eri säätyjen kartanon isäntien ja torppareiden sopusointuisia suhteita, ja hänen tyylinsä oli kansallisromantiikan ajalle tyypillisen ylevää. Aleksis Kiven tuotannossa puolestaan heijastui Laitisen (1997: 199) ja Kirstinän (2017: 83) mukaan klassismin sukuinen realismi, ja otaksuin hänen tuotantonsa osumisen kansallisromanttisen ja realismin aikakauden väliin olleen syynä siihen, että hänen tuotantoonsa suhtauduttiin aikalaiskritiikeissä kaksijakoisesti. Osa teoksista, erityisesti draama, nousi välittömästi klassikoiden joukkoon, kun taas Seitsemän veljestä sai ansaitsemansa tunnustuksen vasta vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen.

Realismi – todenmukainen kuvaus pettymys kansallisromantikoille

Realismi saapui suomalaiseen kirjallisuuteen varsinaisesti 1880-luvulla, ja sen juuret kumpusivat yhteiskunnallisista, sivistyshistoriallisista ja ideahistoriallisista muutoksista. Yhteiskunnalliset muutokset tarkoittivat teollistumista, kaupungistumista sekä sosiaalisten epäkohtien lisääntymisestä. Sivistyshistorialliset muutokset tarkoittivat koulusivistyksen saaneen uuden sukupolven kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, ja ideologisia syitä puolestaan olivat evoluutio-opit ja kritiikki uskontoa ja epätasa-arvoa kohtaan. (Laitinen 1997: 214-217.) Kansallisromanttisen ohjelman jälkeen ihanteena kirjallisuudessa oli eräänlaisen kansallisen ihanteen luominen, mihin realismin ja naturalismin pyrkimys esittää yhteiskunta mahdollisimman realistisesti kaikkine rumuuksineen päivineen ei vastannut. Toisin kuin romantiikan kirjallisuudessa, realismissa ihminen kuvattiin vaistojen, viettien ja ympäristön kahlitsemana olentona (Kirstinä 2017: 95). Itse asiassa realistista ja naturalistista kuvausta pidettiin kansallisromanttisen kauden jälkeen pettymyksenä, ja jopa kirjailijoiden saamia apurahoja ehdotettiin palautettaviksi tästä syystä.

Omassa työssäni tarkastelin erityisesti Minna Canthin Kauppa-Lopo-novellia, jota kirjailija itsekin piti avoimen naturalistisena. Naturalismille ominaista oli yhteiskunnan, ympäristön ja ihmisten kaunistelematon kuvaus. Samalla teos sisälsi aineksia siirtymisestä sisäiseen ihmiskuvaukseen eli niin sanottuun psykologiseen realismiin. (Lappalainen 7-14.) Ajatuksena oli, että ihmisen sisäiset tarpeet toimivat ikään kuin pakonomaisena tapana toimia, kuten Lopon halu anastaa markkinoilla näkemänsä kukkaro. Tässä on nähtävissä myös yhteiskunnallinen sanoma, jonka ajatuksena oli ymmärtää köyhälistöä ja rikollisia. Muita realismin tärkeitä teemoja olivat erityisesti naisen asema patriarkaalisessa yhteiskunnassa sekä yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien välinen kuilu (Kirstinä 2017: 98-101).

Modernismista nykyaikaan

Modernismin ”uusi sukupolvi” astui esiin 1900-luvun alkupuolella. Suomenruotsalaisessa runoudessa oli nähtävissä uusia piirteitä, joita olivat vapaa rytmi, loppusoinnuttomuus ja uudenlainen runokuvan käyttö, laajentunut sanasto ja aiheisto sekä runojen uudenlainen rakenne (Laitinen 1997: 349). Edith Södergran oli näistä uuden sukupolven ruotsinkielisistä runoilijoista ensimmäinen. Suomenkielinen modernismi käynnistyi varsinaisesti pian itsenäistymisen jälkeen Uuno Kailaan ja Katri Valan johdolla. Tulenkantajat-nimi, joka alun perin oli Nuoren Voiman Liiton albumi, otettiin kirjailijaryhmän nimeksi, ja samannimistä lehteä alettiin julkaista vuonna 1928. (Laitinen 1997: 368.) Tulenkantajien ihanteena olivat elämän rakastaminen, henkinen vapaus ja auktoriteetittomuus. Hieman vastaavalla tavalla syntyi vasemmistolainen kirjallisuusryhmä Kiila, joka perustettiin vuonna 1936 vastaiskuna 1930-luvun koventuneelle oikeistolaiselle aatemaailmalle ja lapuanliikkeelle. Sen ydinjoukko oli jossain määrin samaa kuin Tulenkantajissa. (Yle Teema.) Varsinaisesti dadaismin ja surrealismin kaltaiset modernismin tyylisuunnat pääsivät Suomessa esille vasta toisen maailmansodan jälkeen (Kirstinä 2017:109).

Modernismin äärimmäisiä muotoja oli estetiikan äärimmilleen vienyt ja Keski-Euroopasta lähtöisin ollut dekadentti rappio. Dekadenssin runouteen kuului voimakas symbolismi ja elämäntavan boheemius. Mattheiszenin (2004: 13) mukaan aikaisemmin dekadenssilla viitattiin lähinnä viehtymykseen pahaan – keikarimaiseen dandyismiin, päihteisiin, paheisiin ja perversioihin. Tämä ajatus ei luonnollisestikaan sopinut nuoren kansan identiteetin rakennukseen, minkä vuoksi dekadenssin olemassaolo on Mattheiszenin (2004: 13) mukaan kielletty suomalaisessa taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Viime vuosina dekadenssia on kuitenkin käsitelty osana suomalaista kulttuurielämää. Suomalaisen dekadenssin erityispiirteinä Mattheiszen (2004: 13) näkeekin ajatuksen suomalaisen renessanssin tulemisesta sekä erityisesti 1890-luvun sortovuosien epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tämä yhteiskunnallinen epävarmuus on ennen kaikkea heijastunut suomalaisessa kirjallisuudessa naturalismina, jossa yhteiskunnallisia oloja on kuvattu inhorealistisen todenmukaisesti kuin ne ovat olleet silläkin uhalla, että kirjailijat töineen ovat päätyneet kriitikoiden hampaisiin.

Modernismin ajatuksena oli eri taiteenlajeissa esittää asiat symbolistisesti sen jälkeen, kun realismissa esimerkiksi kuvataiteen puolella oli pyritty kuvaamaan kohteita mahdollisimman totuudenmukaisesti. Valokuvauksen yleistyessä tuli kuvataiteen ihanteeksi luoda taidetta taiteen vuoksi. Taiteilijat nähtiin luovina neroina, joiden kuviteltiin sekä tuntevan että kuvaavan asiat jotenkin syvemmin. Vastaavasti tieteen puolella psykologia muutti ihmisen käsitystä itsestään. (Kirstinä 2017: 111-113.) Kuten realismin kohdalla Minna Canthia pohtiessani totesin, psykologia ja ihmisen sisäinen kiehtoivat kirjailijoita jo realismista lähtien.

Suomalaisista modernisteista tarkastelin erityisesti Uuno Kailaan tuotantoa. Laitisen (1997: 378) mukaan Kailasta pidetään esimerkkinä rigorismista ja synkästä sairaalloisen elämän kuvaajista, jollainen hänen oma lyhyeksi jäänyt elämänsä Katri Valan, Edith Södergranin ja monen muun modernistisen aikalaisrunoilijan kanssa olikin. Tällainen kärsivän lyyrikon kuva muodostui Laitisen (1997: 373) mukaan toisesta maailmansodasta eteenpäin muutamaksi vuosikymmeneksi kuvaamaan suomalaisia runoilijoita. Proosassa Tulenkantajista tunnetuimpia olivat Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen, mutta Laitisen (1997: 404) mukaan ryhmän ihanteita parhaiten vastasi kuitenkin vivahteikas lyriikka, kun taas proosa oli ehkä liian raskasta ja suunnittelua vaativaa.

Laitisen (1997: 440) ja Kirstinän (2017: 169) mukaan sodanjälkeisessä kirjallisuudessa voidaan erottaa neljä ajanjaksoa: 1) hapuileva 1940-luvun loppu, joka tunnetaan erityisesti mitallista runomuotoa mutta vähitellen 1950-luvulle tultaessa vapaamitallista muotoa käyttävistä vahvoista naisrunoilijoistaan, 2) 1950-luvun uusi tyyli ja menneen kritiikki, jota edusti sotakirjallisuus, 3) 1960-luvulta 1970-luvulle kestänyt kantaa ottava ja osallistuva kirjallisuus ja 4) tämän jälkeinen ajanjakso, jolle ominaista oli irtautuminen poliittisista tunnuksista ja hakeutuminen yksilöllisiin katsomuksiin sekä yhteyden etsimiseen luonnon ja kulttuuriperinnön kanssa.

Oma pohdinta

Yleisesti näyttää siis siltä, että uudet aikakaudet kirjallisuudessa ovat juontaneet juurensa useista eri tekijöistä: niin menneisyyden aikakausien tyyli-ihanteiden vastustamisesta, uudenlaisen ajattelun lisääntymisestä kuin ympäröivän yhteiskunnan tilastakin. Tietenkin tähän ovat vaikuttaneet myös kansainväliset vaikutteet sekä taiteilijoiden itsensä halu tuoda esille itselleen tärkeitä aihealueita sekä vähitellen herännyttä ajatusta jonkin syvemmän olemassaolosta pintapuolisen asioiden kuvaamisen sijaan.

On ollut kiinnostavaa tutustua kurssin lähdekirjallisuuteen, jossa esimerkkien kautta on voinut nähdä selvästi kullekin aikakaudelle ominaisia piirteitä. Millä tavoin ”kansallinen projekti” ja kansallisromanttinen suuntaus suomalaisen identiteetin luomiseksi ja vahvistamiseksi on vaikuttanut kirjallisuuden ja taiteen muotoon 1800-luvun alkupuolelta lähtien, miten sen rinnalle on tullut naturalistisen inhorealistista kuvausta ympäristöstä ja ihmisistä, miten teoksissa on käännytty tarkastelemaan yksilöiden sisäisiä maailmoita psykologisesti ja miten modernismissa on pyritty vapaaseen ilmaisuun, otettu kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja pyritty vaikuttamaan yhteiskunnan tilaan vaikkapa tuomalla esille naisen asema patriarkaalisessa yhteisössä tai vastustamalla oikeistolaista liikehdintää. Ja miten muutokset ovat henkilöityneet niin selkeästi samalla, kun aiempien suuntausten edustajat ovat jääneet taustalle – kenties kritisoimaan uuden polven kirjailijoita ja näiden tuotoksia.

Nostan tässä kurssilta kaksi keskeistä tekemääni havaintoa. Ensinnäkin olen lukemani perusteella vaikuttunut siitä, miten hyvin suomalaiset kirjailijat ja kulttuurin merkkihenkilöt näkyvät tunteneen kansainvälisiä virtauksia jo 1700- ja 1800-luvuilta lähtien, vaikka maa muutoin on ollut hyvin agraarinen, sivistymätön ja suurilta osin takapajuinen. Käynnistyihän kaupungistuminenkin varsinaisesti teollistumisen yhteydessä vasta noin 1830-luvulta lähtien. Kokonaisuutena tarkastellen suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen yhdeksi maailman vauraimmista maista on siis ollut aivan hämmästyttävän nopeaa. Yhtä lailla nopeaa on ollut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin nousu laajasti tunnetuksi. Toinen keskeinen havaintoni liittyy siihen, että erilaiset kirjallisuuslajit (runous, proosa ja draama) ovat monin paikoin kehittyneet eri tahtiin, sillä esimerkiksi dialogiin perustuvassa näytelmäkirjallisuudessa on ollut hankala kuvata vaikkapa realistisen tarkasti ympäristöä.

Itsearvio

Oma työskentelyni kurssilla oli erittäin kiireistä, mutta kurssi oli mielestäni erittäin mielekäs aikuis-opiskelijan näkökulmasta. Aikataulutus, yksi tehtävä kommentteineen kahteen viikkoon, oli mielestäni juuri sopiva. Minun on myönnettävä, että arkinen työvuosi on ollut sen verran kiireinen, etten luultavasti olisi ehtinyt tehdä tehtäväpalautuksia yhtään tämän nopeammin. Jakso on mielestäni ollut hyvin opettavainen, ja oma kiinnostukseni juuri yhteiskunnallisiin muutoksiin on tukenut jakson teemoihin tutustumista. Olen nauttinut erittäin paljon opiskelijakollegoideni kirjoitusten lukemisesta.

Lähdekirjallisuus on ollut kiinnostavaa, ja on ollut kiinnostavaa tutustua eri aikakausien kirjallisuuteen ja kirjallisuuden ajanjaksoihin. Samalla on ollut kiinnostavaa havaita, millä tavoin yhteiskunnallinen ajattelu on ohjannut kotimaista kirjallisuutta, joka puolestaan on ohjannut edelleen yhteiskunnallista ajattelua. Samalla tämä on saanut entisestään miettimään sitä, millainen suomalaisen yhteiskunnan kehitys on niinkin lyhyessä ajassa kuin 150 vuotta ollut. Alun köyhästä agraarisesta yhteiskunnasta on tullut näin lyhyessä ajassa niin itsenäinen, vauras kuin teknologisoitunutkin. Alussa ei myöskään juuri ollut suomalaista kirjallisuutta, mutta vähitellen suomalainen kulttuuri erilaisine taidemuotoineen on kohonnut osin jopa maailmanlaajuisesti tunnetuksi.

Yksi aivan keskeinen huomioni kurssin tehtäviä tehdessäni liittyy siihen, että vuosien ajan keräämäni kotikirjasto toimii erinomaisesti kurssien tukimateriaalina. Kirjahyllystäni löytyi kurssille niin Aleksis Kiveä, Minna Canthia, Eino Leinoa, Juhani Ahoa kuin Uuno Kailastakin. Monipuolisen ammatillisen kirjaston kokoaminen onkin mielestäni olennaisen tärkeä osa matkaani kohti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyttä. Myös kurssille tekemäni tehtävät ovat antaneet aiempaa laajempaa ymmärrystä kotimaisen kirjallisuuden kehityksestä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ohella.

Lähteet

Haapala, Vesa & Liisa Steinby 2013: Retorisesta runouskäsityksestä romanttiseen: lyriikka 1600-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin, s. 156-164. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

KIRSTINÄ, LEENA 2017: Kirjallisuutemme lyhyt historia. 2., uusittu painos. Laatusana Oy.

LAITINEN, KAI 1997: Suomen kirjallisuuden historia. 4., uusittu painos. Otava, Helsinki.

Lappalainen, Päivi 1999: Kauppa-Lopo ja Agnes, kaksi naiskuvaa. Teoksessa Canth, Minna: Kauppa-Lopo ja Agnes. Suomalaisen Kirjallisuuden Klassikoita, sivut 7-18.

MATTHEISZEN, MIRKKA 2004: Rappio ja renessanssi. Dekadenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Plataani Oy.

MÄKIKALLI, AINO & LIISA STEINBY (toim.) 2013: Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Yle Teema: Sininen laulu. Suomen taiteiden tarina. Osa 3: Kahden Suomen draama 1930-35. Kiila. Internet-lähde osoitteessa http://vintti.yle.fi/yle.fi/sininenlaulu/yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php-id=100.htm. Luettu 3.3.2021.