Category: Blog

This is my personal blog, where I write and share my thoughts about current topics of my world. Good conversations are welcome! I write in both English and Finnish. If you want to read my protected posts and see my Web-CV, please contact me via Contact form.

Tämä on henkilökohtainen blogini, johon kirjoitan ajatuksiani maailmaani kuuluvista asioista ja ilmiöistä. Hyvät keskustelut ovat tervetulleita. Kirjoitan englanniksi ja suomeksi. Jos haluat lukea salasanasuojattuja postauksiani ja nähdä web-CV:ni, ole hyvä ja ota minuun yhteyttä yhteydenottolomakkeen (Contact form) kautta.

Kirjallisuuden perusopinnot valmistuivat

Posted on by Ville Kilpiä
Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto muistaa valmistuneista opintokokonaisuuksista kortilla ja paperisella todistuksella. Se on minusta kivaa vaihtelua pelkkään opintosuoritusotteeseen verrattuna.

Ahkera opiskelu tuottaa vähitellen tuloksia. Näin on helppo todeta aina silloin, kun saa jonkin opintokokonaisuuden valmiiksi. Tällä kertaa opintosuorituksistani tuli valmista 25 opintopisteen laajuisten kirjallisuuden perusopintojen osalta. Erityiseltä työvoitolta kirjallisuuden perusopintojen valmistuminen tuntuu siitä syystä, että minulle oli vuosien saatossa kehittynyt jonkinlainen negatiivinen itseään toteuttava ennuste itsestäni kirjallisuuden opiskelijana. Itse asiassa olin jo aikoja sitten ajatellut, etten yksinkertaisesti tule koskaan saamaan niitä tehdyiksi – eikä minusta näin ollen koskaan tulisi pätevää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa. Niinpä jo tämä opintokokonaisuus on eräänlainen sinnikkyyttä vaatinut vaikeuksien kautta voittoon -stoori. Aina opinnot eivät siis suinkaan etene helposti ja vaivattomasti, vaan joskus opiskelu voi vaatia vuosia, sinnikkyyttä ja hikipisaroita. Annahan kun kerron!

Ensimmäistä kertaa aloitin kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot tammikuussa 2005. Muistan näiden opintojen alun elävästi siitä, että ilmoittautumiset sivuaineopintokokonaisuuksiin Helsingin yliopistossa tehtiin vielä tuolloin jonottamalla fyysisesti ilmoittautumispisteelle. Helsingin yliopiston päärakennuksen uuden puolen ylimmän kerroksen pitkässä ja mutkittelevassa jonossa hiki virtasi paidan alla selkää pitkin. Liian aikainen herätyskin painoi. Yllättäen tapasin jonossa ystäväni, joka kertoi selvinneensä täpärästi Thaimaan tsunamikatastrofista joulun välipäivinä 2004 – vain pari viikkoa tätä tapaamista ennen. Kuultuani tapahtumista tuntui todella uskomattomalta, että hän todella oli siinä ihka elävänä. Hän oli silminnähden järkyttynyt, ja minä olin enemmän huolissani hänen puolestaan kuin siitä, saanko nimeni sivuaineopintolistalle. Sovimme kahvit alakerran kahvilaan sitten, kun kumpikin olisi hoitanut ilmoittautumiset. Tuolla kertaa taisin lopettaa kirjallisuuden opintoni jo helmikuussa 2005, kun olin ensin analysoinut erästä Aila Meriluodon runoteosta niin, että opettaja oli silminnähden hieman järkyttynyt. Tuolloin taisin päätellä, ettei minusta ehkä ole lyriikka-analyysien tekijäksi. Niinpä suuntauduin opinnoissani enemmän yritysviestintään. Hakiessani seuraavana vuonna äidinkielen ja kirjallisuuden opettajakoulutukseen minulta kysyttiin puuttuvista kirjallisuuden opinnoista. En tainnut osata vastata kysymykseen oikein mitään, joten opettajakoulutuspaikka yliopistossa jäi minulta saavuttamatta.

Uuden yrityksen kirjallisuuden opintoihin aloitin juuri ennen kuin päädyin äidinkielen opettajaksi Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon (nyk. Business College Helsinki) syksyllä 2015. Tuolloin kävin kahdella Helsingin yliopiston perusopintokurssilla, joista ensimmäisen tentissä jouduin suulliseen täydennykseen ja toisesta sain puhtaan hylätyn. Ei kauhean vahva ollut siis uusikaan yritys, joten häivyin matkoihini. Tämä ei suinkaan johtunut opettajasta, sillä sain kunnian olla viimeistä vuotta yliopistolla toimineen emeritusprofessori Hannu Riikosen opissa. Riikonen kuului niiden tunnettujen minuakin opettaneiden professoreiden joukkoon yhdessä Lappeenrannan teknillisen yliopiston johtamisen ja organisaatioiden emeritusprofessori Pauli Juutin ja kaupunkitaloustieteen emeritusprofessori Heikki A. Loikkasen kanssa. Jotenkin oma möhlimiseni opinnoissa jäi kaivelemaan, ja ammatillisen opettajan pedagogisia opintoja Haaga-Helian Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa tehdessäni havaitsin, etten lopulta olekaan kovin kaukana myöskään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajapätevyydestä. Niinpä muutaman vuoden asiaa sulateltuani löysin itseni Jyväskylän yliopiston avoimesta yliopistosta koronakeväällä 2020 ilmoittautuneena suorittamaan ensimmäisiä kirjallisuuden perusopintokursseja – sen yhden ainoan suullisella täydennyksellä Helsingissä läpi saamani kurssin lisäksi. Yllätyksekseni opinnot tuntuivatkin aiempia yrityksiäni mukavammilta, ja tuntui, että jaksoin keskittyä aiempaa paremmin tekemiseeni. Niinpä lopulta onnistuin kuin onnistuinkin kumoamaan ennakkokäsitykseni itsestäni kirjallisuuden opiskelijana, ja omat kurssityöni tuntuivat itsestänikin erittäin laadukkailta. Niinpä saatuani langanpäästä kiinni paransin kaiken aikaa, ja lopuista kurssitöistäni sain peräti täysiä viitosia. Lopulliseksi kokonaisarvosanaksi muodostuikin kiitettävä 4. Tänään sain päiväpostissa Jyväskylän yliopistosta todistuksen suoritetusta opintokokonaisuudesta, opintosuoritusotteen sekä kuvassa näkyvän onnittelu- ja kiitoskortin. Ne ilahduttivat minua kovasti, sillä kotiyliopistossani Helsingin yliopistossa opintokokonaisuuksien valmistumista ei ole ollut tapana huomioida erityisemmin minkäänlaisilla todistuksilla puhumattakaan korteista. Olen kai vähän vanhanaikainen, mutta minusta on kivaa saada ihan kunnolliselle juhlavalle paperille kirjoitettu todistus suoritetuista opinnoista.

Kirjallisuuden opinnot tarvitsen, jotta voin halutessani opettaa pätevänä opettajana äidinkieltä (suomi) ja kirjallisuutta lukiossa ja perusasteella. Halutessani voin siis myös hakea opettajanvirkoja. Nyt valmistuneiden perusopintojen lisäksi tarvitsen pätevyyteen vielä kirjallisuuden 35 opintopisteen laajuiset aineopinnot, joita olen aloittanut myöskin Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Lukiossa opettaminen kiinnostaa minua erityisesti siitä syystä, että äidinkieli ja kirjallisuus ovat lukiossa huomattavasti tärkeämmässä roolissa ammattikouluun verrattuna. Tulevan äidinkielen ja kirjallisuuden pätevyyden lisäksi minulla on olemassa pätevyys opettaa psykologiaa toisena opetettavana aineena lukiossa.

Syyskuun alun opintopäivitys

Posted on by Ville Kilpiä

Opintovapaani alkoi elokuun alussa, mutta yliopiston kouluvuosi on ollut hiljalleen starttailemassa vasta tällä viikolla. Seinäjoella Seinäjoen Ammattikorkeakoulun aloittavat opiskelijat aloittivat tällä viikolla koulutiensä, mikä tarkoitti omalla kohdallani erityisesti paikallisen opiskelijaruokalan avautumista. Opiskelijalounas on mielestäni menestyksekkään opiskelun ydinasioita. Elokuu meni oikeastaan enimmäkseen parin kurssin töitä tehdessä, alkavan opintovuoden opintoja suunnitellessa, kursseille ilmoittautuessa ja niin edelleen.

Tässä vaiheessa suunnitelmanani on tehdä opintoja noin 5 opintopistettä (ECTS) per 2-3 viikkoa -tahdilla. Saattaisin hyvin päästä tuohon 5 opintopistettä per kaksi viikkoa -tahtiinkin, mutta jossakin vaiheessa kurssit saattavat teettää huomattavasti enemmän töitä, joten on parempi laskea hieman marginaalia suunniteltuun opiskelutahtiin.

Elokuun aikana tein valmiiksi Jyväskylän avoimen yliopiston kirjallisuuden perusopintoihin kuuluvan 3 opintopisteen laajuisen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssin 15-sivuisen esseekokoelman kirjallisuuden eri aikakausista ja niiden tyypillisistä piirteistä. Kyseessä oli perusopintojen viimeinen kurssi, ja sitten perusopintopaketin pitäisikin olla valmis. Tällä hetkellä odottelen kurssin arviota. Lisäksi tentin 31.8. Lapin yliopiston johtamisen psykologian koulutusohjelmaan kuuluneen Yksilön ja pienryhmän johtajuuden dialogisen ohjauksen 5 opintopisteen laajuisen kirjatenttiosion. Varsinainen 5 opintopisteen laajuinen luentokurssi on edessä tammikuussa 2022. Näiden lisäksi sain vuonna 2014 tekemäni tilastotieteen perusopintopaketin perusteella hyväksiluvun 10 opintopisteen laajuisen kvantitatiivisten menetelmien paketin osalta, eli minulla on tällä hetkellä kasassa 20-25 opintopistettä maisterintutkinnon 120 opintopisteestä. Tälle vuodelle olin ajatellut tehdä kaiken kaikkiaan johtamisen psykologian opintoja 80 opintopistettä, jolloin jäljelle jäisi enää pro gradu, mutta nyt näyttää siltä, että aikaa tulee jäämään pro gradun kirjoittamiseen jo tämän lukuvuoden aikana. Ja mitä pidemmälle työn saan tämän lukuvuoden aikana, sen parempi.

Tällä hetkellä valmistelen Jyväskylään aineopintopakettiin kuuluvan Estetiikan ja taiteenteorian 5 opintopisteen laajuisen kurssin kurssityötä, jonka deadline on 15.9. Samaan aikaan pohdin jo hiljalleen pro gradu -työni aihetta, koska parin viikon kuluttua starttaa graduseminaari. Lisäksi olen aikeissa osallistua laadullisen tutkimuksen kurssille, jolle tarvitsen pienimuotoisen demoluonteisen laadullisen aineiston. Tähän aion paneutua tulevan viikonlopun aikana kirjallisuuden esseiden kirjoittamisen ohella.

Opintojeni etenemistä voi seurata yläpalkin Education Projects -linkkien kautta. Pyrin pitämään nämä sivut kaiken aikaa ajan tasalla.

Väestötaloustieteen esseeni

Posted on by Ville Kilpiä

Tämän esseen olen kirjoittanut Helsingin yliopiston väestötaloustieteen kurssilla kesällä 2018. Halusin nostaa kirjoituksen esille uudelleen, sillä olen poistanut alkuperäisen liitetiedoston verkkosivustoltani. Teksti on muistaakseni ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelmiston tarkastuksen, eikä kirjoitustani sellaisenaan tietenkään kannata käyttää kopiopohjana omalle tehtäväpalautukselle. Toivottavasti siitä on kuitenkin iloa jollekin väestönkehitystä talouden näkökulmasta tarkastelevalle.

Tekstissä on huomioitava, että se on kirjoitettu vuonna 2018. Kevättalvella 2020 alkaneen maailmanlaajuisen koronaviruspandemian aikana Suomessakin on nähty suoranainen vauvabuumi, mutta tekstin kirjoitushetkellä tilanne näytti tekstin kaltaiselta. Myös käänteistä Nurmijärvi-ilmiötä tekstissä pohtiessani tilanne saattaa pandemian myötä näyttää hieman erilaiselta, kun yhä useampi kaupungissa asuva saattaa ainakin haaveilla maallemuutosta.

1. Johdanto

Väestötaloustiede on aiheena hyvin kiinnostava ja jatkuvasti ajankohtainen aihe, jota tarkastellaan lehdistössä tavalla tai toisella oikeastaan päivittäin. Päivittäisessä keskustelussa vilahtelevat maapallon ylikansoittuminen, nuorten suomalaisten henkilökohtaisten preferenssien priorisointi perheenperustamisen kustannuksella tai vaikkapa yhteiskuntamme huoltorasitteen painottuminen yhä voimakkaammin vanhuksiin – ja vaikkapa ratkaisuksi esitettävät kehittyvät digitaaliset välineet tai robotit. Myös työvoiman saatavuus on keskeinen väestötaloustieteen osa-alue, sillä väestön ikäjakauma, lasten syntyvyys, eliniänodote ja imeväiskuolleisuus ovat hyvin tärkeitä muuttujia pohdittaessa huoltorasitetta tai työikäisten määrää eri aikakausina.

Eläkeikää on Suomessa nostettu elinajanodotteen pidennyttyä ja eläkeläisten määrän lisäännyttyä suurten ikäluokkien eläköityessä. Voidaankin sanoa, että väestötaloustieteen kysymyksiä pohdittaessa täytyy osata huomioida monia muuttujia, joilla on vaikutuksia toisiinsa. Tässä esseessäni tarkastelen eliniän, kuolleisuuden ja taloudellisen kasvun välisiä yhteyksiä useista eri näkökulmista luentojen ja lukemani alan kirjallisuuden pohjalta. Samalla pohdin muun muassa tasa-arvon käsitettä sukupuolten ja maiden välillä. Työni keskiössä on talouskasvun vaikutus eliniänodotteeseen ja sitä kautta väestönkasvuun ja transitioksi kutsuttuun väestön ikärakenteen kehittymiseen. Hahmottelen esseessäni sitä kokonaismekanismia, jolla talouskasvu linkittyy yhteiskuntien toimintaan, väestön koulutusasteeseen ja tuloihin, syntyvyyteen, imeväiskuolleisuuteen, eliniän odotteeseen ja sitä kautta väestörakenteen muutoksiin. Kirjoituksessani päädyn sivuamaan monia ilmiöitä voidakseni hahmotella taloudellista kasvua ja transitiota kokonaisuutena.

Lehmijoki (2010: 210) viittaa tarkoittamaani pohdintaan endogeenisuusharhan käsitteen avulla, joka havainnollistaa talouden ja väestökehityksen kahdensuuntaiseen vaikutukseen: väestölliset muuttujat vaikuttavat kansantuloon ja kansantulon kehitys väestöllisiin muuttujiin. Vaikka vastaavanlainen muuttujien vaikutus toisiinsa on hyvin tyypillistä, eikä ehkä aina voida sanoa, mikä muuttujista vaikuttaa eniten toiseen muuttujaan, pyrin nivomaan työstäni koherentin kokonaisuuden pyrkien muistamaan tämän harhan olemassaolon.

2. Talouskasvun ja väestön ikärakenteen suhteesta

Lehmijoen (2010: 198) mukaan väestötaloustieteessä keskeisiä talouden muuttujia ovat imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu. Näiden kaikkien muuttujien tilaan vaikuttaa olennaisesti se, millaista yhteiskuntaa ollaan tarkastelemassa. Niin talouskasvu kuin väestön ikärakenne muutoksineen ovat tiiviisti sidoksissa kunkin yhteiskunnan taloudelliseen, laajemmin yhteiskunnalliseen kehitysasteeseen ja vakauteen.

Preston-käyrää1 soveltaen tämä yhteys on havaittavissa kaikkien neljän muuttujan kohdalla. Toisin sanoen eliniänodote pitenee, imeväiskuolleisuus vähenee, syntyvyys laskee ja väestönkasvu pienenee samalla, kun bruttokansantuote per asukas kohoaa – siis yhteiskunnassa taloudellinen hyvinvointi lisääntyy. (Lehmijoki 2010: 199.) Seuraavassa tarkastelen väestön ikärakenteen muutoksia talouden eri kehitysvaiheissa.

2.1 Syntyvyys ja kuolleisuus talouden eri vaiheissa

Syntyvyys- ja kuolleisuustilastoja tarkasteltaessa lähtötilanne kehittymättömissä yhteiskunnissa on sellainen, että ihmisten koulutustaso ja bruttokansantuote ovat matalalla. Vastaavasti syntyvyys ja kuolleisuus ovat korkealla tasolla. Suotuisa taloudellinen kehitys voi vaikuttaa esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmän ja yhteiskuntainfran (esim. jätehuolto) kehittymiseen tehokkaammaksi ja vaikuttavammaksi. Paremmin toimivat yhteiskunnalliset järjestelmät puolestaan vähentävät sairauksia, jolloin talouden parantuminen näkyy eliniän pitenemisenä ja imeväiskuolleisuuden vähenemisenä. Kuolleisuus siis laskee, eli yhteiskunnan jäsenten keskimääräinen eliniänodote pitenee. Lasten syntyvyys kuitenkin pysyttelee suotuisasta eliniänodotteen kehityksestä huolimatta vielä jonkin aikaa korkealla tasolla. Tällöin väestönkasvu on voimakkaimmillaan, kun kuolleisuus on laskenut ja samaan aikaan lapsia syntyy runsaasti.

Vähitellen kuitenkin syntyvyys alkaa seurata kuolleisuutta, eli syntyvyys mukautuu myös aiempaa matalammalle tasolle – käytännössä hieman kuolleisuuden yläpuolelle. Näin ollen voimakkaan väestönkasvun jälkeen kasvu tasoittuu samalle matalalle tasolle, jolla se oli syntyvyyden ja kuolleisuuden ollessa korkealla. Lehmijoen (2010: 201−202) mukaan eliniänodotteen pitenemisestä peräti 60 % voidaan selittää imeväiskuolleisuuden pienenemisellä. Lasten korkealle syntyvyydelle vanhempien vanhuuden varalle ei ole enää aiemman kaltaista perustetta, kun elinikä pidentyy ja yhä useampi lapsi selviää elossa myöhempiin elämänvaiheisiin. Lapsista syntyy vanhemmille myös taloudellista rasitetta, mikä osaltaan vaikuttaa siihen, että yhä useamman lapsen selviytyessä elossa vanhemmilla ei ole tarvetta eikä kenties taloudellista mahdollisuuttakaan saada niin monta lasta.

2.2 Syntyvyyden ja kuolleisuuden vaikutukset väestön ikärakenteeseen ja huoltosuhteeseen

Väestön ikärakenne noudattelee korkean syntyvyyden ja korkean kuolleisuuden maissa säännöllisen pyramidin mallia, jossa korkea syntyvyys näkyy pyramidin alimmalla tasolla leveänä pohjana. Vastaavasti korkea kuolleisuus näkyy siten, että pyramidin ikäluokkien kokoa kuvaavilla tasoilla ylöspäin mentäessä poistuu suhteellisen tasaisesti tietty osuus väestöstä, jolloin syntyy säännöllinen pyramidin malli. Kuolleisuuden lähtiessä laskuun mutta syntyvyyden pysyessä edelleen korkeana pyramidimalli alkaa pullistua keskikohdaltaan syntyvyyden pysytellessä edelleen korkealla tasolla. Vähitellen syntyvyyden laskiessa pyramidin alimmille tasoille ei enää synny laajaa pyramidin pohjaa, jolloin koko pyramidi alkaakin ennemminkin näyttää keskikohdaltaan pullistuneelta ja pohjastaan kapealta saviruukulta.

Väestöpyramidimallissa työikäiset asettuvat pyramidin keskivaiheille, kun taas vanhukset ja lapset ovat pyramidin huipulla ja pohjalla. Vanhusten ja lasten osuutta kokonaisväestöstä voidaan tarkastella huoltosuhteen tai -rasitteen käsitteiden avulla. Syntyvyyden, eliniänodotteen ja taloudellisen kehityksen muutokset havaitaan siis väestön ikärakenteen jakaumasta. Huoltosuhdetta tarkastellaan lasten ja eläkeläisten suhteena työväestöön nähden. Esimerkiksi Suomessa matala syntyvyys yhdistettynä suurten ikäluokkien eläköitymiseen nostaa voimakkaasti eläkeikäisten suhteellista huoltorasitusta. Lehmijoen (2010: 204−205) mukaan huoltorasitus on pienin keskituloisissa maissa. Pienituloisissa maissa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin syntyvyyden ollessa korkealla tasolla. Vastaavasti suurituloisissa maissa huoltorasitus painottuu eläkeläisiin.

Lehmijoki (2010: 209) sanoo lapsista aiheutuvan huoltorasituksen pienentävän taloudellista kasvua erittäin merkitsevästi. Tulkitsen tämän siten, että voimakas syntyvyys vie tehokkuutta työmarkkinoilta ennen kaikkea naisten huolehtiessa kotona lapsista. Koska naisten osallistuminen työmarkkinoille on heidän parhaassa työiässään vähäistä, talouskasvu kärsii. Lapsista aiheutuvan huoltorasituksen suitsiessa talouskasvua olisi lasten syntyvyyden laskeminen tärkeää talouskasvun lisäämiseksi. Tähän päästään erityisesti naisten koulutusta ja työhön osallistumista lisäämällä. Samalla taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen kehittää yhteiskunnan toimintoja ja laskee kuolleisuutta, mikä osaltaan tukee syntyvyyden vähenemistä.

Laajemmin väestöpyramidia ajatellen voidaan kuitenkin ajatella myös niin, että kun syntyvyys
on vähäistä, työmarkkinoiden tehokkuus säilyy korkeana jonkin aikaa. Kuitenkin pitkällä aikavälillä vähäinen lasten syntyvyys kaventaa voimakkaasti väestön ikärakennetta niin, että myöhemmässä vaiheessa vanhuksiin painottuva huoltorasitus kasvaa voimakkaasti, jolloin rasitus kasautuu yhä harvemman työikäisten joukon harteille. Tämän vuoksi myös Suomessa ollaan huolissaan siitä, että syntyvyys on kaikkien aikojen matalimmalla tasolla.

3. Yhteiskunnan kehittymisen ja koulutustason nousun vaikutukset syntyvyyteen ja tasa-arvoon

Yhteiskunnan kehityksellä ja koulutustason nousulla on selkeä yhteys toisiinsa. Taloudellinen kehitys tarkoittaa Kalemli-Ozkanin (2002: 421) mukaan työntekijöiden yksilöllisen tuotoksen, väestön koon, työntekijäkohtaisen inhimillisen pääoman eli osaamisen sekä työntekijäkohtaisten resurssien kehitystä. Nämä tekijät tehostavat yhteiskunnan toimintaa, mikä puolestaan edellyttää kaiken aikaa yhä osaavampaa työvoimaa. Sellaista puolestaan saadaan panostamalla yhteiskunnassa yhä tehokkaampaan koulutukseen. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kehittyneissä maissa parantunut teknologian kehittymisen myötä lähinnä siitä syystä, että tietotyö antaa naisille suhteellisesti tarkasteltuna miehiin nähden etua. Aiemmin työn fyysisyyden vuoksi miehillä oli suhteellinen etu puolellaan, koska miehet useimmiten ovat fyysisesti naisia vahvempia. Vastaavasti yhteiskunnan kehityksellä on selkeä yhteys myös ihmisten elinikään ja kuolleisuuteen.

Länsimaisten yhteiskuntien voimakas talouskehitys teollistumisen aikakaudelta lähtien on ollut paljolti seurausta siitä, että naisten siirtyminen kotoa työelämään on lisännyt yhteiskunnissa työvoiman saatavuutta. Tämä on osaltaan lisännyt yhteiskuntien tehokkuutta ja samalla taloudellista kokonaishyvinvointia. Vastaavasti työmarkkinoilla naisten ja miesten tasa-arvo on noussut sitä mukaa, kun tietotyön määrä on lisääntynyt, eivätkä miehet enää saa aiempaan tapaan etua fyysisistä ominaisuuksistaan. Kehittyneissä maissa naiset ovat paikoitellen ohittaneet miehet koulutustasovertailuissa. Esimerkiksi Suomessa OECD:n vertailun mukaan naiset ovat kirineet selvästi miesten ohitse koulutustasovertailussa. Samalla suomalaiset naiset ovat (lisäys 30.8.2021: ovat olleet) naisten koulutusvertailussa kansainvälisesti aivan kärkisijoilla.

Vastaavasti Suomessa syntyvyys on ennätysmäisen matalalla tasolla. Naisten koulutustasolla ja syntyvyydellä on tärkeä yhteys keskenään (Lehmijoki 2010: 198). Koulutustason noustessa ja naisten keskittyessä koulutukseen ja työuraan perhe-elämän sijaan lasten määrä laskee. Samalla lastenhankkimisikä kohoaa. Kuten Suomessa on viime vuosina havaittu, yhä useampi saattaa myös tietoisesti olla hankkimatta lapsia, koska kenties yksilölliset preferenssit – kuten vaikkapa ura, harrastukset ja muut elämykset – menevät lastenhankinnan edelle. Aiemmin tämän kaltaista ajattelutapaa ei ole pidetty hyväksyttävänä, sillä lapsia on vanhastaan pidetty vanhuuden turvana. Nykypäivänä kuitenkin tietoinen lapsettomuus on yhä hyväksyttävämpi valinta, ja lastenhankinnan kohdalla uskalletaan puhua lasten vaihtoehtoiskustannuksista ja yksilöllisistä valinnoista ilman että keskustelija leimataan itsekkääksi. Toisaalta Kalemli-Ozkanin (2002: 413) mukaan on esitetty, että syynä syntyvyyden laskuun olisi kehittyneissä maissa perhesuunnittelu, jonka tarkoituksena olisi kontrolloida syntyvyyttä. Tästä on kuitenkin osoitettu tutkimuksissa, että perhesuunnittelu vaikuttaa syntyvyyteen ainoastaan 10−40 %. Lopun katsotaan johtuvan ennen kaikkea muutoksista toivotussa lapsimäärässä (Kalemli-Ozkan 2002: 413).

Lehmijoen (2010: 200−201) mukaan tulojen lisääntyminen vähentää myös kehitysmaissa nopeasti aliravitsemusta, jolla on huomattava yhteys korkeaan imeväiskuolleisuuteen. Imeväiskuolleisuuden laskiessa eliniänodote luonnollisesti automaattisesti kohoaa. Kalemli-Ozkanin (2002: 419) mukaan tutkimukset osoittavat, että tulotason per capita kohoaminen laskee kuolleisuutta. Eliniänodotteen kohoaminen ja imeväiskuolleisuuden määrällinen väheneminen puolestaan laskevat perheiden tarvetta hankkia suurta määrää lapsia siltä varalta, että osa kuitenkin kuolee jo vauvana tai hyvin nuorena, kuten Caldwellin (1976) vanhuusiän turvallisuus -teoria ehdottaa (Kalemli-Ozkan 2002: 412). Tällaiset tekijät vaikuttavat siihen, että lapsimäärä alkaa hiljalleen laskea. Lapsilla on myös kustannusvaikutuksia perheelle, jolloin yhä useampi elossa selviytyvä lapsi tuottaa vanhemmille hyötyjen lisäksi myös taloudellisia rasitteita. Näin ollen vähitellen syntyvyys alkaa tasoittua tasolle, jolla lasten hankkimisen kokonaishyödyt ovat tasapainossa lasten aiheuttamien kustannushyötyjen kanssa.

3.1 Koulutus lisää tehokkuutta ja taloudellista tasa-arvoa

Tasa-arvoa tarkastellaan väestötaloustieteessä sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi myös maiden välisenä tasa-arvona, jossa pyritään selvittämään tasa-arvoa muun muassa kansantulon tai terveydenhuollon toiminnan näkökulmasta. Tulotasa-arvoa voidaan tarkkailla Gini-indeksin avulla. OECD:n (2015) tekemän maidenvälisen vertailun pohjalta Suomi on yhdessä muiden pohjoismaiden ja useiden Euroopan maiden kanssa tulonjakovertailun kärkipäässä, kun mitataan tulonjaon tasaisuutta. Gini-kerroin mittaa tuloerojen määrää, ja mitä pienempi luku on, sitä pienemmät tuloerot eri tuloluokkien välillä ovat. Suomen Gini-kerroin oli vuonna 2015 0,26, jolla sijoituimme maavertailussa seitsemännelle sijalle. Juuri tuloerojen kasvusta Suomessa on puhuttu paljon myös julkisuudessa, mutta ainakaan tämän vertailun perusteella tuloerot eivät ole kasvaneet merkittäviksi. Suuret tuloerot saattavat esimerkiksi lisätä yhteiskunnan turvallisuutta ja epävakautta.

Yhteiskunnallisesti kiinnostava haaste onkin se, miten säilyttää tulotason suhteellinen tasa-arvoisuus ja samalla työelämän kannustavuus niin, että ihmiset kokisivat kannustavaksi myös kouluttautua. Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tuottavuus ja elinajanodote ovat tärkeitä muuttujia ihmisten yksilöllisten koulutuspäätösten näkökulmasta. Vastaavasti koulutuspäätöksillä on vaikutuksia myös tulevien sukupolvien koulutuspäätöksiin, inhimillisen pääoman määrään ja laatuun sekä sitä kautta yleiseen tuottavuuteen. Kun yhteiskunnassa yhä useampi kouluttautuu korkeasti, saavutetaan yhteiskunnalle ja yksilölle itselleen positiivisia ulkoisvaikutuksia muun muassa yhteiskunnan kokonaistuottavuuden kannalta sekä yksilön näkökulmasta vaikkapa lisääntyneenä turvallisuuden tunteena. Juuri taloudellisella tai muulla epävarmuudella onkin katsottu yleisessä keskustelussa Suomessa olevan selkeitä vaikutuksia nuorten perheenperustamispäätöksiin. Teknologinen kehitys, inhimillisen pääoman lisääntyminen ja eliniänodotteen piteneminen näyttävät joka tapauksessa Cervellatin & Sunden (2005: 1665) mukaan tukevan toisiaan.

Vuosien 1960 ja 2000 välisenä aikana Saharan eteläpuolisessa Afrikassa BKT per capita oli lisääntynyt hyvin vähän 1470:sta 1573:een, jossa ymmärtääkseni rahayksikkö on USD, kun taas saman ajanjakson aikana muualla maailmassa BKT per capita oli kaksin- tai kolminkertaistunut. Samana ajanjaksona elinajanodote Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli noussut 41 vuodesta ainoastaan 47 vuoteen. (Becker 2005: 282.) Sekä syntyvyys että kuolleisuus ovat tällä alueella vielä korkealla tasolla. Samalla on huomattava Saharan eteläpuolisen Afrikan suuri syntyvyys ja vähitellen laskevan kuolleisuuden kautta tapahtuva väestönkasvu, joka laskee BKT:ta per capita, vaikka kansantulo kokonaisuutena kohoaakin. Tarkastelujakson aikana elinajanodotteen epätasa-arvoisuus joka tapauksessa maiden kesken laski.

Koko kehitystä ei Beckerin (2005: 289) mukaan voida selittää yksinomaan tulotason nousulla köyhemmissä maissa, vaan kyse on ollut monien – muun muassa tulehdus-, hengitystie- ja ruuansulatuselimistön – sairauksien vähenemisestä. Toisaalta Becker huomauttaa, että esimerkiksi AIDS:in ja joidenkin muiden sairauksien kohdalla terveydellinen epätasa-arvo on kuitenkin lisääntynyt samalla, kun joidenkin sairauksien kohdalla tasa-arvo on parantunut. Syyksi hän näkee terveydenhuollon voimakkaan kehityksen kehittyneissä maissa köyhempiin maihin verrattuna. Beckerin ym. (2005: 278) mukaan maiden väliset vertailututkimukset osoittavat, ettei tulotasoon liittyvä epätasa-arvo maiden välillä ollut kaventunut 1960-luvulta 2000-luvulle tultaessa, vaikka köyhien maiden talouskasvu onkin kehittyneiden talouksien taloutta nopeampaa. Jos jätetään Kiinan ja Intian suotuisa kehitys tarkastelun ulkopuolelle, maiden välisen tulotason per capita epätasa-arvo oli itse asiassa lisääntynyt tarkasteluajanjakson aikana.

Yksinomaan tuloihin tuijottaminen vertailuita tehtäessä näyttää siis antavan vääristyneen kokonaiskuvan kehityksen suunnasta. Samalla kuitenkin terveyden ja sitä kautta eliniänodotteen tasa-arvo osoittautui samojen tilastojen valossa parantuneen merkittävästi maiden välillä samana ajanjaksona (Becker 2005: 279). Toisaalta elintason kohotessa erilaiset henkeä uhkaavat elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit, lisääntyvät samalla, kun imeväiskuolleisuus laskee. Kuitenkin terveysteknologioiden ja inhimillisen pääoman voimakas kasvu kehittyneissä yhteiskunnissa on lisännyt terveyden osalta maailmanlaajuista epätasa-arvoa, vaikka elinajanodotteen osalta epätasa-arvo onkin tasoittunut.

3.2 Kuolleisuuden lasku ja taloudellinen hyvinvointi

Kuolleisuuden lasku, joka toteutuu koulutuksen ja ymmärtääkseni imeväiskuolleisuuden vähenemisen kautta, edistää taloudellista kasvua. Vaikka kuolleisuus kehittyvissä maissa laskee, ihmiset pysyvät edelleen epävarmoina lasten selviytymisen osalta, minkä johdosta syntyvyys säilyy jonkin aikaa korkealla tasolla. Vähitellen vanhemmat kuitenkin alkavat priorisoida määrällisesti korkean syntyvyyden sijaan lasten yhä korkeampaa “laatua”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi panostuksia koulutukseen, mikä nostaa lasten kustannuksia. Samalla lasten määrä putoaa. (Kalemli-Ozkan 2002: 431.) Kalemli-Ozkanin (2002: 431) mukaan tämä johtaa useisiin kiinnostaviin tasapainotiloihin, joista voidaan mainita esimerkiksi matalien tulotasojen maissa tulotason per capita nousun vaikutus väestönkasvuun tulotason kohoamisen laskiessa kuolleisuutta ja syntyvyyden säilyessä edelleen korkealla tasolla epävarmuuden vuoksi. Vastaavasti väestönkasvu laimentaa resursseja, josta seuraa matalampi tulotaso per capita.

Voisiko tällainen tasapainotila johtaa yhteiskunnalliseen tilaan, jossa tulotaso säilyy matalana resurssien puutteen vuoksi, jolloin myös vanhempien halu saada useita lapsia säilyisi ennallaan? Joka tapauksessa on esitetty, että kuolleisuuden lasku olisi se syy, joka sysäisi talouden kasvuun. Toisaalta talouden kasvu pienentää myös kuolleisuutta. Myös erilaiset poikkeustilanteet voivat horjuttaa tavanomaista demografisen transition kehitystä. Kalemli-Ozkan (2002: 431) antaa esimerkin Botswanasta ja Etelä-Afrikasta, joissa jopa 36 % nuorista aikuisista on HIV-positiivisia. HIV:n ohella malaria on näissä maissa yleinen kuoleman aiheuttaja. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa lasten syntyvyys on säilynyt edelleen korkealla tasolla, vaikka väestöllinen transitio on käynnistynyt ja imeväiskuolleisuus on useimmissa maissa saatu laskemaan. Toisaalta monissa maissa − kuten Nigerissä, Sierra Leonessa ja Afganistanissa − myös äitikuolleisuus on pysynyt korkealla tasolla.

Kuten edellä olen kuvannut, syntyvyyden ollessa korkealla tasolla huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti lapsiin, mikä rajoittaa taloudellista kehitystä. Etenkin naisten mahdollisuudet kouluttautua ja panostaa omaan työuraansa ovat rajalliset, kun koti ja lapset vievät kaiken ajan. Elinajanodotetta tarkasteltaessa on huomioitava vielä kansallisuuksia tarkempi taso. Esimerkiksi tuloluokittain tarkasteltuna Suomessa ylimmän tuloviidenneksen elinajanodote 35-vuotiailla on korkein, kun taas alimpaan tuloviidennekseen kuuluvien elinajanodote on lyhyin. Alkoholista johtuvat kuolemat ovat jo pitkään olleet suurin yksittäinen kuolinsyy työikäisten suomalaismiesten keskuudessa. Erilaiset päihteiden käytöstä johtuvat ongelmat näkyvät tilastoissa muuallakin, sillä esimerkiksi Itä-Euroopassa eliniänodotteen kehitys on jäänyt jälkeen monista muista maista. Vastaavasti Yhdysvalloissa valkoisen väestönosan huumeiden ja muiden päihteiden käyttö näkyy kuolleisuustilastoissa esimerkiksi 50−54-vuotiaiden keskuudessa.

Kuolinsyitä tarkasteltaessa epidemiologisesti voidaan havaita myös selkeitä muutoksia. Siinä missä aikaisemmin tarttuvat taudit ovat olleet merkittävin kuoleman aiheuttaja, nykyisin kehittyneissä maissa merkittävin kuolinsyy ovat ei-tarttuvat taudit. Tällaisia ovat muun muassa elintasosairaudet, kuten sydän- ja verisuonitaudit sekä erilaiset syöpätaudit. Tämä kuvastaa nähdäkseni selkeästi sitä, että maailmanlaajuisesti terveydenhuollossa on tapahtunut merkittäviä kehitysaskeleita siihen suuntaan, että tarttuvia tauteja on saatu vähennettyä. Vastaavasti kuitenkin elintason kohoaminen näkyy ei-tarttuvien tautien lisääntymisenä, jossa vastaavasti kehittyneet maat ovat terveydenhoidon osalta etulyöntiasemassa.

4. Lopuksi

Väestölliset muutokset ovat suuria ja useimmiten säännöllisiä. Köyhät maat seuraavat kehityksen suunnassa rikkaampia verrokkejaan mutta etenevät hitaammin. Kehityksen hitaus saattaa johtua siitä, että hidas väestöllinen kehitys hidastaa talouskehitystä ja päinvastoin (Lehmijoki 2010: 212). Väestöllistä transitiota ja talouden kasvua tarkasteltaessa olennainen huomio on se, että muuttujat vaikuttavat toisiinsa molemmin päin, ja kehitys suuntautuu aina kohti jonkinlaista tasapainotilaa. Monien muuttujien yhteisvaikutuksesta muodostuukin pitkän aikavälin kierre, joka voi olla positiivinen, negatiivinen tai jotakin siltä väliltä. Kehitysmaissa positiivisen kierteen aikaansaamiseksi kestävällä tavalla on erityisen tärkeää panostaa naisten koulutukseen ja lisätä heidän mahdollisuuksiaan yhteiskunnassa. Toisaalta suotuisaa kehitystä hidastavia tekijöitä ovat esimerkiksi kulttuuriset traditiot, joissa sukupuolirooleille on asetettu tiukat rajat.

Talouden suotuisa kehittyminen tarkoittaa samalla yhteiskunnan tehokkuuden lisääntymistä. Usko talouteen muuttaa vaikkapa kuluttajien ostokäyttäytymistä ja ihmisten luottamusta oman taloutensa vakauteen. Yhteiskunnan tehokkuuden lisääntyminen ei nähdäkseni kuitenkaan yksinomaan tarkoita yhteiskunnan jäsenten auvoisaa uskoa talouden suotuisaan jatkuvuuteen. Pikemminkin yhteiskunnan toiminnan tehostuminen lisää samalla epävarmuutta tulevaisuuden kehityssuunnista ainakin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yhä useammalla työnäkymät ovat yhä epävarmempia ja toisaalta asuinkustannukset ovat paikoitellen varsin kovat. Epävarmuus voi hyvinkin olla yksi syy matalaan syntyvyyteen, joka uhkaa tulevaisuudessa työvoiman saatavuutta. Jo tällä hetkellä puhutaan siitä, että suotuisan talouskehityksen yksi kompastuskivi Suomessa on työvoiman saatavuus. Vastaavasti Suomessa huoltorasitus kohdistuu voimakkaasti vanhusväestöön.

Elämme keskellä digitalisoituvaa ja robotisoituvaa yhteiskuntaa, jossa kaikille yhteiskunnan jäsenille ei ilmeisestikään riitä tulevaisuudessa töitä. Pitkään jatkunut 2010-luvun taantuma on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että ihmiset näkevät tulevaisuuden epävarmempana kuin ennen. Samalla keskustellaan maapallon ylikansoittumisesta, ihmiskunnan liiallisesta kulutuksesta maapallon resursseihin nähden sekä vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Samalla työelämän kohonnut vaatimustaso ja epävarmuus omasta jaksamisesta voi vaikuttaa siihen, että ihmiset arvostavat vapaa-ajallaan muunlaisia elämyksiä kuin kuluttavaa lapsiperheen arkea. Moni voi myös pohtia, tahtooko ylipäätään tuoda lapsia maailmaan, jota niin monenlaiset mahdolliset ongelmat tulevien vuosikymmenten ja -satojen aikana uhkaavat.

Toisaalta epävarmuuden ohella oman elämän elämyksellisyys vaikuttaa todennäköisesti siihen, että lastenhankkimista lykätään tuonnemmaksi – tai jopa luovutaan lapsihaaveista kokonaan. Elämältä halutaan kenties enemmän kuin lapsiperhearkea, jossa vanhemmat monesti joutuvat luopumaan omista unelmistaan lastensa hyväksi. Lasten hankkiminen vie paitsi aikaa, myös rahaa. Vaihtoehtoiskustannusta pohtivat kenties priorisoivat oman elämänsä elämyksellisyyttä lastenhankinnan kustannuksella. Yleisesti ottaen taloudellinen kehitys ja tasa-arvon lisääntyminen eri yhteiskunnissa lisäävät muun muassa naisten mahdollisuuksia saada koulutusta ja nousta korkeisiin virkoihin. Suomessa naisten koulutustaso on maailmanlaajuisesti erittäin korkea, ja se on ohittanut jo ajat sitten miesten vastaavan. Kuten edellä on mainittu, korkea koulutustaso ja keskittyminen työuriin laskevat syntyvyyttä. Suomessa ihmetelläänkin parhaillaan sitä, minkä vuoksi lasten syntyvyys on laskenut dramaattisesti etenkin pääkaupunkiseudulla. Yhä useampi hedelmällisessä iässä oleva mies tai nainen ei välttämättä pidäkään lasten hankkimista lainkaan tavoittelemisen arvoisena vaihtoehtona. Tällaista ajattelua ei perinteisesti ole pidetty välttämättä edes hyväksyttynä ajattelutapana. Nykyisin kuitenkin on yhä hyväksyttävämpää keskustella lasten aiheuttamista kustannuksista ja vaihtoehtoiskustannuksista sekä pohtia, haluaako panostaa kustannusten verran mieluummin lapsiin vai kenties itseensä.

Koulutus, parantuneet työskentelymahdollisuudet sekä pitenevä eliniänodote ja pienentyneet imeväiskuolleisuusluvut laskevat syntyvyyttä. Talouskasvuun kuuluu olennaisesti inflaatio – siis hintatason vähittäinen nousu. Näin ollen kehittyneissä talouksissa ei edes ole taloudellisia mahdollisuuksia hankkia yhtä paljon lapsia kuin ennen. Jos ajatellaan vaikkapa Helsingin korkeita asuinkustannuksia, kiireistä elämänmenoa ja työelämän yhä kasvavia vaatimuksia, yhä useammalla pariskunnalla tuskin on edes taloudellisia mahdollisuuksia hankkia lapsia. Tarkoittaahan perheen koon kasvaminen usein esimerkiksi tarvetta hankkia suuremmalle perheelle sopivampi asunto tai auto. Jopa asuntopolitiikan jonkinlainen epäonnistuminen pitkällä tähtäimellä on vaikuttanut siihen, ettei sopivia asuntoja perheille välttämättä ole edes saatavilla – puhumattakaan hintatason sopivuudesta. Kun vielä joitain vuosia sitten kuviteltiin, että lapsiperheet haluaisivat asua pääkaupunkiseudun ulkopuolella sijaitsevissa kehyskunnissa, viime vuosina tämä niin sanottu käänteinen Nurmijärvi-ilmiö on saanut yhä useammat lapsiperheet muuttamaan kaupunkien keskustoihin hyvien palveluiden ja kulkuyhteyksien äärelle.

Lähteet

BECKER G. S., T. J. PHILLIPSON & R. R. SOARES 2005: The Quantity and Quality of Life and the
Evolution of World Inequality. American Economic Review 95, 277−291.

CERVELLATI M. & O. SUNDE 2005: Human Capital Formation, Life Expectancy and the Process of
Development. American Economic Review 95(5), s. 1653−1672.

HALKO, MARJA-LIISA, ANNE MIKKOLA & OLLI-PEKKA RUUSKANEN (toim.) 2010: Naiset, miehet
ja talous. Gaudeamus, Helsinki.

KALEMLI-OZKAN, SEBNEM 2002: Does the Mortality Decline Promote Economic Growth? Journal of
Economic Growth 7(4), sivut 411−439.

Lehmijoki, Ulla 2010: Väestöllinen transitio muuttaa maailmaa. Teoksessa Halko, Marja-Liisa, Anne Mikkola & Olli-Pekka Ruuskanen (toim.) Naiset, miehet ja talous. Sivut 197−212.

OECD 2015: Income Distribution Database. Verkkojulkaisu osoitteessa http://www.oecd.org/social/income-distribution-database.htm. Luettu 26.5.2018

1Preston-käyrä: Samuel H. Preston havaitsi 1970-luvulla eliniänodotteen olevan yhteydessä kansantuotteeseen. Bruttokansantuotteen per capita suhdetta eliniänodotteeseen kutsutaan Prestonin mukaan Preston-käyräksi (Lehmijoki 2010: 199). Preston-käyrä soveltuu kaikkien väestöllisten muuttujien (imeväiskuolleisuus, elinaika, syntyvyys ja väestönkasvu) tarkasteluun.

Opintovapaan ja syksyn opintojen aloitus – katsaus tulevaan vuoteen

Posted on by Ville Kilpiä

Tämä on merkityksellinen viikko siitä syystä, että minulla olisivat alkaneet työt maanantaina. Vaan eivätpä alkaneetkaan, koska aloitin koko lukuvuoden 2021-22 kestävän opintovapaani. Käytännössä siis opinnot Lapin yliopistossa alkavat joskus syyskuussa, mutta nyt minulla on ensi töikseni meneillään kirjallisuuden perusopintojen loppuunsaattaminen Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa.

Tällä hetkellä minulla on siis työn alla kirjallisuuden perusopintoihin kuuluva 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi, johon kuuluvan esseekokoelman seuraava deadline on 10.8. Hieman kiire taitaa tulla. Kyse on kirjallisuuden perusopintojen viimeisestä kurssistani, jonka jälkeen pakolliset perusopinnot kaikkine antiikin kirjallisuuksineen on vihdoinkin lusittu. Aineopinnoissa on yleensä aina enemmän valinnanvaraa aiheiden valinnoissa, joten uskon niiden olevan aavistuksen pakkopullalta tuntuneita perusopintoja mielekkäämmät ja innostavammat.

Mitä teen sitten kirjallisuuden perusopintojen valmistumisen jälkeen? Sitten onkin aika siirtyä hallintotieteen opintojen pariin. Tämän lukuvuoden osalta unelmatilanne olisi se, että saisin opintoni vaiheeseen, jossa jäljellä olisi vain 40 opintopisteen laajuinen pro gradu -työ. Tällä hetkellä minulla on 120 opintopisteen maisterintutkinnosta suoritettuna 10 opintopistettä, eli tavoitteen saavuttaminen tarkoittaisi tämän vuoden aikana peräti 70 opintopisteen tekemistä. Katsotaan nyt, miten tässä sitten käy. Tarkoitus ei kuitenkaan ole uuvuttaa itseäni, vaan teen sen verran opintoja vuoden aikana kuin ehdin. Sitten vuoden lopuksi katsotaan, paljonko opintoja on kasassa, ja olenko esimerkiksi keksinyt hyvän ja kiinnostavan aiheen gradulleni. Kirjallisuuden opintoja teen siinä sivussa mitä jaksan ja ennätän.

Tällä hetkellä Suomen koronatilanne näyttää sellaiselta, että edelleenkin on syytä erityiseen varovaisuuteen. Saa nähdä, millaisia ratkaisuita Lapin yliopisto tekee etä- ja lähiopetuksen suhteen. Itselleni sopii oikein hyvin etäopiskelu, mutta tiedekirjastoa kyllä tarvitsen. Mikäli etäopetus on yliopiston suositus ja valinta, minun täytyy luultavasti alkaa käyttää esimerkiksi Vaasan yliopiston kirjastoa kurssikirjalllisuutta saadakseni. Tuskin on järkevää pelkän kirjallisuuden vuoksi matkustella Rovaniemelle ja takaisin. Viime lukuvuonna Seinäjoen ammattikorkeakoulun Exam-tila oli pettymyksekseni suljettu muiden oppilaitosten opiskelijoilta koronaan vedoten, joten jouduin matkustamaan tenttejä varten Seinäjoelta Vaasaan. Nopealla silmäyksellä tila on nyt avattu myös ulkopuolisille, mikä onkin erinomaisen hyvä ja tervetullut uutinen. Toivotaan, ettei koronan deltavariantin leviäminen saa taas ammattikorkeakoulua vetäisemään liinoja kiinni.

Tällaisin miettein siis opintovapaalle ja opintojen kimppuun. Edelleenkin tarkoituksena on edetä hitaasti mutta määrätietoisesti tavoitteita kohden. Blogissani tulen tämän vuoden aikana kertomaan tarkemmin etenemisestäni ja oppimastani.

Kirjallisuuden perusopinnot loppusuoralle

Posted on by Ville Kilpiä

Tämä postaukseni koskee Jyväskylän avoimen yliopiston kurssia “Länsimaisen kirjallisuuden teemat ja kuvasto”, jota olin etukäteen ajatellen kammoksunut. Yritin kurssia nyt muistaakseni kolmatta kertaa, sillä kahdella edelliskerralla kurssi oli jäänyt hyvästä alusta huolimatta lopulta tekemättä. Toki olin pohjia luonnostellut, mutta neljästä esseevastauksesta koostuvan kokonaisuuden piti olla pituudeltaan noin 16 sivua. Lisäksi esseiden aiheet käsittelivät antiikin kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, Raamatun tekstejä ja sen sellaisia juttuja, jotka eivät minulle ennakkoon ajatellen olleet kovinkaan tuttuja. Toki Uuden testamentin päähenkilö Jeesus nyt oli jo lapsuudesta ja kouluajoilta tuttu, mutta sanotaanko, että ihan viime aikoina ei ollut tullut niihinkään juuri syvennyttyä. Nyt oli siis pienimuotoinen pakko verestää muistia.

Julkaisen tähän jälleen yhden osion tehtävävastauksestani. Sain kurssista arvosanaksi täyden viitosen, joten olen viime päivinä hieman leijaillut. Kuten aiemmatkin julkaisemani koulutyöt, tämäkin on läpäissyt Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman. Näin ollen työtä ei kannata ryhtyä kopsimaan sellaisenaan omaan käyttöön. Opiskelun tueksi kyseinen tehtävävastaus kylläkin kelpaa, ja sitä luonnollisesti sellaisena saa hyödyntää. Asianmukaisten lähdeviittausten ja lähdeluettelomerkintöjen kanssa tekstiä saa luonnollisesti myös hyödyntää Internet-lähteenä.

Tämän kurssin myötä kirjallisuuden perusopintoni siirtyvät loppusuoralle, eli minulta puuttuu enää 3 opintopisteen laajuinen Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi. Sekin pitää sisällään antiikkia ja sen sellaista, mutta tämän ja muutamien edellisten kurssien pohjalta kykenen samanlaisen 15-sivuisen esseekokoelman taas tuottamaan. Sen jälkeen luulen, että minun osaltani antiikki kirjallisena aikakautena saa jäädä sinne parin tuhannen vuoden päähän taustapeiliin.

1. Jeesus Nasaretilainen ja antiikin kulttuurin sankarit

Tässä tehtävävastauksessani vertailen Jeesuksen hahmoa Uudessa Testamentissa kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin kulttuurien keskeisiin myyttisiin sankar’hahmoihin pohtien eroja näiden edustamassa maailmankuvassa ja kulttuurisissa arvoissa. Aivan ensimmäiseksi tutustun siihen, miten ja millaisena Jeesuksen hahmoa käsitellään joko aikalaisten tai myöhemmin eläneiden kirjoittajien teksteissä. Samalla hahmottelen kuvaa yhteiskunnasta, jossa Jeesus ja antiikin taruston sankarihahmot elivät ja vaikuttivat. Tätä kautta pyrin pääsemään kiinni varsinaiseen tehtävän aiheeseen: heidän edustamaansa maailmankuvaan ja kulttuurisiin arvoihin.

1.1 Yleistä ensimmäisten vuosisatojen Jeesus-kuvauksista

Korpuan (2016: 102) mukaan Jeesus Nasaretilaiseen viitataan Uuden Testamentin lisäksi useammassa toisistaan riippumattomassa historiallisessa kirjoituksessa, minkä voidaan katsoa merkitsevän sitä, että tällainen hahmo todella on elänyt ajanlaskun alun jälkeen Palestiinassa. Näissä kirjoituksissa Kristukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin, ja häntä kuvataan mm. palvottuna kulttihahmona, ja viittaukset koskevat lähinnä juutalaisten ”taikauskoa” enemmän kuin Jeesusta henkilönä. Historiallisena henkilönä Jeesusta ei roomalaisissa teksteissä käsitellä. (Korpua 2016: 103-104.) Antiikin maailman ja kristillisen opetuksen lähtökohdat olivat sillä tavoin erilaiset, että kristillinen kirkko pyrki varhaisista ajoista lähtien jakamaan oikeaa oppia ja opettamaan Raamattua ja vanhojen kirjoitusten viisauksia. Vastaavasti antiikin uskonnon pohjana olivat filosofia, perinteet ja rituaaliset käytännöt. (Sarasti-Wilenius 2009: 207.)

Kristityt laajemminkin toimivat ympäristössä, jossa he joutuivat todistamaan ja puolustamaan oppejaan mm. juutalaisten ja pakanoiden esittämää kritiikkiä vastaan. Näitä kristinuskon teologisia puolustuksia kutsutaan apologioiksi. Lisäksi kristittyjen asema yhteiskunnassa vaihteli ajanlaskun alun vuosisatoina niin, että välillä kristittyjä vainottiin ja välillä taas tuettiin taloudellisesti yhteiskunnan ja keisareiden toimesta. (Sarasti-Wilenius 2009: 208; 216-17.) Antiikin filosofiseen katsantoon ei ehkä kuulunut jumalten tai jumaluuden kyseenalaistaminen, sillä on muistettava, että antiikissa uskontoon ja tarustoon kuuluivat keskeisesti filosofian, perinteiden ja rituaalien vaaliminen. Kristityt puolestaan kieltäytyivät pitämästä keisaria jumalallisena (Sarasti-Wilenius 2009: 201). Jeesus oli Sarasti-Wileniuksen (2009: 205) mukaan kristinuskoa yhdistävä tekijä, vaikkeivät kristityt muodostaneetkaan yhtenäistä joukkoa. Jeesuksen roolit ja eri ihmisryhmien suhtautuminen häneen vaihteli merkittävästi: aikalaisjuutalaisille hän oli kansankiihottaja, kuolemansa jälkeen syntyneelle Jeesus-liikkeelle opettaja ja kuolleista noussut messias ja muslimeille profeetta (Korpua 2016: 100). Aivan kuten antiikin mytologioidenkin kohdalla jumalhahmojen merkityksiä pohdittaessa on muistettava, että sankareita voidaan tarkastella jumalina, tarunhohtoisina sankarihahmoina tai jopa osana yhteiskuntaa kansalaisten esikuvina tai vaikkapa hallitsijoina.

Kristinusko on monoteistinen uskonto (Sarasti-Wilenius 2009: 204), jonka jumaluus jakautuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen. Vastaavasti kreikkalaisilla oli suuri määrä jumalia (Kajava 2009: 184); kreikkalaisen mytologian jumalten määräksi vakiintui 400-luvulta eaa. 12 jumalaa, joilla kaikilla oli runsaasti esiintymismuotoja ja tehtäviä. Jumalat muodostivat yhtenäisen perheen, joista ylin oli Zeus (Kajava 2009: 185). Ihmeteot yhdistävät niin kreikkalais-roomalaista uskontoa kuin kristinuskoakin, jossa Jeesuksen jälkeen ihmetekoja tarujen mukaan tekivät marttyyri-pyhimykset, askeetikot ja piispat (Sarasti-Wilenius 2009: 205).

Tutkijat ovat pitäneet Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyvän Jeesuksen myyttisen syntymätarinan olevan yhteydessä ympäröineeseen antiikin kulttuuriperintöön, sillä raamatun lisäksi egyptiläisessä ja kreikkalaisessa kronikkakirjallisuudessa hyvin tyypillinen on suurmiesten ihmeellinen neitseellinen syntymä. (Korpua 2016: 107-116.) Toisaalta Korpuan (2016:117-118) mukaan Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä on esitetty muunlaisiakin teorioita, joista yhden mukaan Marian neitsyys olisikin käännösvirhe hepreankielisen muodon tarkoittaessa ennemminkin nuorta naista. Uudessa testamentissa Jeesuksen elämää ja ihmeitä käsitellään kaikissa neljässä evankeliumissa, joista Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja sanotaan katsantokantojen yhteneväisyyden vuoksi synoptisiksi. Synoptikoiden Jeesus puhuu varovaisesti itsestään (messiassalaisuus), kun taas synoptikoiden kirjoituksia myöhemmin ilmestyneessä Johanneksen evankeliumissa Jeesus pitää pitkiä puheita pääosin itsestään Jumalan poikana. Johanneksen evankeliumin teemana on rakkaus, ja Jeesus esiintyy pelastajana tuomarin sijaan. Jeesuksen elämää ja kuolemaa käsittelevistä teksteistä varhaisimpia ovat Paavalin kirjeet, joissa Jeesuksen rooli on Jumalan toiminnan välikappale – ei niinkään jumalhahmo (Korpua 2016: 114). Näin ollen teksteissä on ajallisesti nähtävissä kehityskulku, jossa Jeesuksen asema voimistuu.

Jeesuksen lapsuuden ihmetekoja on kuvattu myös varhaisissa kristillisissä kirjoituksissa (Korpua 2016: 121), ja samoin Jeesuksen kuolemaa käsittelevissä kirjoituksissa painotukset ovat hyvin erilaisia. Ehkä kertomuksilla ja niiden ajallisesti muuttuvilla painotuksilla on nähtävissä pyrkimys vahvistaa Jeesuksen asemaa kristittyjen hyveellisenä esikuvana. Teksteissä on nähtävissä myös oppisuuntausten välistä kilpailua muun muassa kreikkalais-kristillisyyden kilpaillessa perinteisemmän juutalaisen Jeesus-liikkeen kanssa (Korpua 2016: 122). Korpuan (2016: 131-132) mukaan tyypillinen kristillistä kirjallisuutta, antiikin mytologioita, Väli-Amerikan intiaanikulttuureita ja jopa uuden ajan populaarikulttuuria yhdistävä tarina on kuolevan jumalan myytti, joka voidaan nähdä symbolina vuodenaikojen vaihtelulle. Kristillisyyden ohella Jeesuksen myyttiä alettiin käsitellä fiktiivisesti vasta 1800-luvulta lähtien, jolloin häntä ja kristillisten tekstien muita henkilöhahmoja on käsitelty runsaasti eri teoksissa ja eri kirjailijoiden toimesta (Korpua 2016: 142).

1.2 Yleistä antiikin taruston sankareista homeerisista eepoksista lähtien

Kivistön (2013: 41) mukaan Kreikan kirjallisuuden perustajana pidetään Homerosta, joka eli kenties 700-luvun tietämillä eaa. Hänen nimiinsä on laitettu runoelmat Ilias ja Odysseia, joiden kirjoittajista on kuitenkin esitetty useita teorioita. Homeeriset eepokset sisältävät hyvin erilaisia sankarihahmoja ”sotureista seikkailijoihin”. Iliaan päähenkilö on kreikkalainen Akhilleus, joka kostaa troijalaisille ystävänsä Patrokloksen kuoleman. Odysseia puolestaan on kuvaus Ithakan hallitsijan Odysseuksen pitkästä ja vaiherikkaasta paluusta Troijan sodasta. Siinä missä Iliaan päähenkilö Akhilleus luottaa raakaan voimaan, Odysseus selviytyy tiukoista paikoista oveluudella ja juonikkuudella. (Kivistö & Riikonen 2013: 42-49.) Homeeristen eeposten sankarikuvauksissa, erityisesti Odysseuksessa, on nähty viittauksia nykyajan kapitalismiin tai imperialismiin hänen kohdellessaan kohtaamiaan vastaantulijoita alistavasti ja pyrkiessään turvaamaan omat etunsa. Odysseia toimi myös roomalaisen kirjallisuuden alkuna, kun Livius Andronicus käänsi teoksen latinaksi 200-luvulla eaa. Muutoinkin homeerisilla eepoksilla on ollut merkittävä rooli eri kielialueilla tehtyjen käännösten myötä. (Kivistö & Riikonen 2013: 50-56.) Bellinghamin (1990: 48) mukaan homeeristen eeposten sotureiden lisäksi antiikin sankaritarinoissa on lukuisia sankareita, joilla on jonkinlaisia yliluonnollisia kykyjä, ja jotka tyypillisesti taistelevat hirviöitä vastaan ja kokevat matkoillaan mitä ihmeellisempiä rakkaustarinoita.

Kreikkalainen runous oli yhteisöllistä ja kuului osaksi sosiaalisia, poliittisia, uskonnollisia ja arkisiakin tapahtumia. Tragediat olivat poliittisia, ideologisia ja uskonnollisia, kun taas komediat pyrkivät puhtaasti viihdyttämään yleisöään. Komediassa arkirealismi sekoittuu fantastisiin aineksiin (Kivistö 2013: 60-73.), mikä nähdäkseni on hyvin tyypillistä antiikin kirjallisuudelle muutoinkin. Yleisesti antiikin taruston hahmot elävät tarunomaisessa ympäristössä, jossa myös jumalhahmoilla on hyvin inhimillisiä piirteitä. Kivistö & Riikonen (2013: 46) kuvaavatkin, että homeeristen eeposten jumalat eivät suinkaan toimi jonkin moraalisen suunnitelman mukaisesti, vaan toisiaan vastaan kilpaillen ja juonitellen omien mieltymystensä mukaisesti. Iliaassa jumalat muuttavat sodan voimasuhteita mielensä mukaan (Kivistö & Riikonen 2013: 53).

Kreikkalaisten myyttien keskeinen tehtävä oli selittää, rakentaa ja ylläpitää yhteiskuntaa sekä sen ilmiöitä (Kajava 2009: 189). Kreikkalaiset mytologiat voidaan jakaa karkeasti neljänlaisiin tarinoihin: 1) yhteenotot hirviöiden kanssa, 2) traagiset romanssit, 3) metamorfoosit eli muodonmuutokset sekä 4) Jumalten kostot, jotka monin kohdin myös limittyvät toisiinsa (Bellhingham 1990: 90). Tarinoissa on nähtävissä runsaasti yhtäläisyyksiä verrattaessa niitä muihin vanhoihin mytologioihin. Skandinaavisen mytologian Valhallan hallitsijan Odinin ja Olympoksen hallitsijan Zeuksen yhtäläisyys toteutuu useassa kohdassa: kummallakin on salamat aseina, äkäinen ja mustasukkainen vaimo sekä lempeä soturitytär. (Bellingham 1990: 7-8.) Kajavan (2009: 189) mukaan Afrodite on hyvin samankaltainen kuin sumerien Inna, seemiläisten Ishtar tai foinikialaisten Astarte.

1.3 Jeesuksen ja antiikin sankareiden maailmankatsomuksen ja kulttuuristen arvojen erot ja yhtäläisyydet

Millä tavoin Jeesuksen ja antiikin myyttisten sankareiden maailmankuvat ja toiminta sitten yhtyvät ja eroavat toisistaan? Entä tarkoitetaanko sankareilla yksinomaan myyttisiä sankarihahmoja, vai ovatko sellaisia myös antiikin lukuisat jumalat? Tulkitsen, että Jeesus jumalallisena hahmona mutta silti ihmisen kaltaisena vertautuu hyvinkin sekä antiikin jumaliin että sankareihin. Onhan antiikin jumalhahmoilla selvästi myös inhimillisiä piirteitä ja tunteita. Esimerkiksi Troijan sodasta palaava Odysseus suututtaa Sisilian rannikolla kyklooppi Polyfemosin, joka tästä suivaantuneena pyytää isäänsä, merenjumala Poseidonia, tuottamaan Odysseukselle ja tämän miehistölle harmia näiden kotimatkalla. Jeesus puolestaan on hyveellinen ja Jumalan tavoin ymmärtäväinen ja turvallinen ”isähahmo”, joka nuhtelee opetuslapsiaan näiden ymmärtämättömyydestä ja uskon puutteesta vaikkapa tultuaan herätetyksi veneessä myrskyn noustua. Toisaalta vaikken teologiaa ja Raamattua erityisemmin olekaan tutkinut, ymmärtääkseni myös Jeesuksella on inhimillisiä piirteitä, ja hän ilmeisesti tuntee myös pelkoa iltana, jolloin hänet teloitetaan naulitsemalla ristille. Antiikin myyteissä puolestaan sankarit eivät ehkä pelkää, ja kenties kuolemaankin suhtaudutaan hyvin eri tavalla kuin Raamatussa, jossa kuolema kuitenkin nähdään lopullisena ja surtavana asiana – johon poikkeuksen tekee vain Jeesus, jonka kuolleista nouseminen luonnollisesti yllättää kaikki hänet tavanneet. Antiikin kertomusten kuolemat tuntuvat jollain tavoin vertautuvan nykypäivän popularisoituihin murhamysteereihin, joissa kuoleman lopullisuus on ikään kuin sivuseikka. Toki kuolema voi toimia sankarillisena motiivina, kuten Akhilleuksen lähtiessä kostamaan troijalaisille ystävänsä kuoleman.

Luonnollisesti ensimmäinen ero tulee tietenkin siinä, että kristinuskossa on ainoastaan yksi Jumala, joka perustuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmiyhteyteen – siinä missä antiikin jumalia oli useita. Antiikin jumalhahmot ovat hyvin ihmisen kaltaisia inhimillisine piirteineen. Pohdin, voidaanko antiikin jumalia pitää sankareina, vai ovatko tarustojen sankarit aina yliluonnollisia kykyjä omaavia mutta lähtökohdin kuolevaisia ihmisiä? Toki jumalat voidaan nähdä tavallaan sankareina, mutta kuitenkin tarustojen myyttiset sankarit taitavat lähtökohtaisesti olla kuolevaisia, joilla saattoi kuitenkin olla jumalallisia sukujuuria. Jeesus taas oli ihmisen kaltainen ja omien sanojensakin mukaan ”Jumalan poika” – siis selvästi osa kolmiyhteyksistä Jumalaa. Hänen tehtävänsä oli kristinuskon oppien mukaan pelastaa ihmiset synniltä ja kadotukselta lunastamalla omalla kärsimyksellään kaikille häneen uskoville iankaikkinen elämä. Toisin sanoen Jeesus taisteli pahuutta vastaan ymmärtämällä ihmisten syntejä ja kuolemalla ristillä niiden vuoksi siinä missä antiikin sankarihahmot taistelivat kuvitteellisia hirviöitä vastaan monesti raa’an voiman tai nokkeluuden avulla. Jeesus siis oli hyveellinen ja edusti jumaluutta, mutta antiikin sankarihahmot saattoivat olla osin jumalten jälkeläisiä tai vaikkapa Odysseuksen tavoin päätyä välillisesti jumalten vihan kohteeksi.

Antiikin sankarihahmojen ja Jeesuksen välillä on selvä yhteys siinä, että he kaikki ovat selvästi erittäin urhoollisia ja karismaattisia, ja sellaisina kutsuvat ihmisiä seuraamaan itseään ja ajatusmaailmaansa. Toki heidän urhoollisuutensa osoituksen keinot ovat hyvin erilaiset. Bellinghamin (1990: 48) mukaan kreikkalaisessa mytologiassa on erotettavissa varhaisempi vaihe, joka on selvästi myöhempää väkivaltaisempaa ja raaempaa. Sankarit taistelevat ja tappavat vihollisiaan sumeilematta. Toisissa kertomuksissa nokkeluus haastaa raakuudet ja voimankäytön, ja urhoolliset sankarit useimmiten voittavat mahdottomina pitämänsä vastustajat. Raamatussa Jeesus ei sankaruudestaan huolimatta riehu tappoaikeissa eikä kohtaa näkymätöntä paholaista kummoisempia otuksia vastustajinaan. Hän itse kokee marttyyrin kohtalon, joka pikemminkin toimii nykyaikaisen rauhanaatteen esikuvana kehottamalla seuraajiaan kääntämään toisenkin posken, jos toiselle lyödään. Voittajaksi häntä ei siis tee fyysinen voimankäyttö tai nokkeluudella vaikeuksista selviytyminen, vaan maallinen kuolema ja kuolleista nouseminen. Niiden avulla hän osoittaa hyvittävänsä ihmisten tekemät synnit, kunhan ihmiset vain uskovat Jumalaan. Jeesus myös ajaa pahan hengen ihmisistä pois useammassa Raamatun kertomuksessa, mikä näin voisi antaa ymmärtää, että hyvän voima on pahaa voimakkaampi.

Jeesus ei myöskään ymmärtääkseni liikuskele kauniiden neitojen piirittämänä, koe traagisia rakkaustarinoita puhumattakaan että ryöstäisi kaunottaria mukaansa, kuten Paris ryöstää Troijan kauniin Helenan. Toki joissain yhteyksissä olen kuullut esitetyn esimerkiksi ajatuksia siitä, että Jeesuksella ja Magdalan Marialla olisi ollut suhde tai he olisivat olleet jopa naimisissa. Oli miten hyvänsä, siinä missä antiikin sankarihahmot ja jumalat ovat urhoollisia ja moraalisesti löyhiä naistenmiehiä, on Jeesus kiltti ja siveä jumalhahmo, joka elää kuten opettaa.

Lähteet

BELLINGHAM, DAVID 1990: Kreikkalainen mytologia, 6. painos. Gummerus, Helsinki.

KAJAVA, MIKA, SARI KIVISTÖ, H. K. RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa. Kustannusosakeyhtiö Teos. Helsinki.

Kajava, Mika: Jumalan myytit. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 184-202.

Kivistö, Sari: Kirjallisuus. Teoksessa Kivistö, Sari & H. K. Riikonen 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista, s. 40-73.

KIVISTÖ, SARI & HANNU K. RIIKONEN 2013 (toim.): Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka & Rooma. Avain, Helsinki.

KORPUA, JYRKI 2016: Alussa oli sana. Raamattu ja kirjallisuus. Avain, BTJ Finland Oy, Helsinki.

Sarasti-Wilenius, Raija: Kristinuskon merkitys. Teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius 2009: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 203-219.

Hallintotieteen maisteriopinnot vihdoin käyntiin

Posted on by Ville Kilpiä

Talvilomaviikon alkajaisiksi muutama viikko sitten suoritin ensimmäisen tenttini Lapin yliopiston hallintotieteen maisteriopintoihini – Vaasassa. Näin se nykyään menee, että koronatilanteen vuoksi on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä välttämään turhaa reissailua kaupunkien välillä. Tällaiseen matkustamisen välttelyyn sopivan mahdollisuuden tarjoaa yliopistoiden välillä toimiva Exam-verkosto, joka siis mahdollistaa minulle Lapin yliopiston tenttien etäsuorittamisen vaikkapa Vaasan yliopistolla siltä osin kuin eri kursseilla tenttimahdollisuuksia ylipäätään on tarjolla.

Oikeastaan asuinpaikastani katsoen lähin Exam-tila sijaitsisi Seinäjoen ammattikorkeakoulun tiloissa niinkin kätevässä paikassa kuin muutaman sadan metrin päässä kotioveltani. SeAMK on kuitenkin tehnyt linjauksen, ettei oman talon ulkopuolisia henkilöitä oteta heidän tiloihinsa tenttejä tekemään koronapandemian vuoksi. Näin ollen Seinäjoella asuvan korkeakouluopiskelijan on matkustettava omasta kotikaupungistaan muualle tenttejä tekemään. Niinpä valitsin lähimmän saatavilla olevan Exam-tilan ja junailin tenttiä varten Vaasaan maanantaina 1.3.2021.

Vaasan yliopiston Tervahovissa oli aurinkoista ja hiljaista.

Tentti oli viiden opintopisteen laajuinen A-osa opintojaksosta Aikuisen kehitys ja työyhteisöt, jonka kirjallisuutena olivat:

  • Aspinwall & Staudinger: A Psychology of human strengths. Fundamental questions and future directions for a positive psychology.
  • Carr: Positive psychology: the science of happiness and human strengths.

Sain tentistä arvosanaksi 4 (asteikolla 1-5).

Tenttiminen vaasassa

Vaasan yliopiston Tervahovissa sijaitseva Exam-tenttitila oli siisti, ja siellä oli olemassa kaiken kirjoittamisessa tarpeellisen lisäksi muun muassa erilaista välineistöä laitteiden puhdistamiseen. Ohjeistukset tenttisuoritusten tekemiseen olivat selkeät, ja tilassa oli riittävästi tilaa eri työpisteiden välillä. Näin ollen kaikesta sai käsityksen, että tenttijöiden turvallisuudesta oli todella huolehdittu. Kiitänkin Vaasan yliopistoa koronavastuullisesta toiminnasta ja vieraanvaraisuudesta. Vierailen Vaasan yliopistolla mielelläni uudelleenkin.

Tulevia lähiaikojen opintojani ovat seuraavat opintojaksot, jotka on mahdollista suorittaa tenttimällä:

  • Aikuisen kehitys ja työyhteisöt (B-osa) – 5 op
  • Kokemuksen tutkimus – 5 op
  • Johtamisen psykologia II kirjallisuus – 5 op