A few days ago (May 16, 2025), Yleisradio (later Yle, Finnish Broadcasting Company) published a news article about vocational mother tongue education in Finland. In her doctoral research, Penni Pietilä examined the quality of mother tongue teaching in vocational education and expressed her shock. According to the article, “Half of the age group receives such a reduced form of mother tongue education that the researcher is concerned about its consequences.” I share this concern, and that’s why I decided to address the issue based on my experience as a seasoned teacher of Finnish language in vocational qualifications. I want to thank Penni for examining phenomena that may seem self-evident, such as teaching the Finnish language and general education.

I have worked as a Finnish language teacher in vocational qualifications for nearly 10 years. I hold the qualifications (according to the Decree on the Qualification Requirements for Teaching Staff 986/1998) to teach Finnish language and literature at the basic and upper secondary levels, as well as communication and interaction skills in Finnish in vocational education. Additionally, I am qualified to teach psychology as a second subject. Alongside my pedagogical studies, I have completed 25 credits in educational leadership and administration, qualifying me for principalship.

In addition to my earlier Master of Arts degree, I completed a Master of Administrative Sciences degree in the summer of 2024 (specializing in leadership psychology). In my master’s thesis (graded eximia cum laude approbatur), I studied the experience of resilience in the career stories of three adult professionals.

After spending four years at Business College Helsinki and five years at Seinäjoki Joint Municipal Authority for Education (Sedu), I wanted to broaden my perspective on the education sector. In autumn 2024, I taught Finnish language and literature at upper secondary schools in Eurajoki and Nurmo, and since January 2025, I have been working at Lapland University of Applied Sciences, teaching academic communication, Finnish language, and sports psychology. Finnish political decision-makers, representatives of the education system, and members of society should listen to what I, as a teacher and representative of teachers, have to say about vocational education.

Professional Reflections on Vocational Education

Professionally, the work I’ve done with vocational qualifications has been an excellent springboard for any role within the education sector. I feel that vocational education is often underestimated in ways it does not deserve. The devaluation of an educational level—or a part of it, such as vocational mother tongue education—inevitably shows in the decisions made about education as a whole. For example, in autumn 2024, I found it extremely difficult to find employment in other levels of education, even though my educational background or working history did not suggest such challenges. I was looked at with the same skepticism as someone trying to sell a used Renault at a car dealership.

Fortunately, in Eurajoki, Nurmo, and now in Rovaniemi, the recruiters looked beyond my lack of experience in other educational sectors and had the courage to make a hiring decision. I am still proud of my background as a vocational teacher, and I can honestly say I feel proud every time I see my former students. I hope my students also remember my lessons—about “groupthink,” for example, and the importance of using one’s own judgment. Just because your friends climb onto the roof of a train doesn’t mean you have to.

General Observations on the Finnish Education System

As the old saying goes, our education system is only as strong—or as weak—as its weakest link. It is a whole, and no part of it should be underestimated. It is also important to recognize that from an economic perspective, education has positive externalities in society—meaning that every euro invested in education generates broad societal benefits. Education is an investment. It prevents social exclusion, fosters a sense of belonging, opens new opportunities, and provides perspective for the future.

I understand the societal need to cut costs, but I would argue that targeting young people for cuts is questionable. At the very least, cuts should not be implemented the way they currently are: funding is reduced, and educational institutions are left alone to deal with the resulting resource challenges. Problems always arise when education is cut, especially because teachers are never consulted when reforms are made. It often feels like in Finnish society, there is no shortage of self-proclaimed experts in education. This is especially true when it comes to subjects like the mother tongue, which every Finn supposedly already knows. However, without studying, general knowledge remains out of reach, and even highly educated individuals often struggle to define the essence of the Finnish language. It is precisely this general knowledge that we have been studying with young people in recent years.

Education and learning are two different things: learning and passing qualifications are not the same. Naturally, we would like to increase both quantity (more degrees, faster and more efficiently) and quality (actual learning), but these two goals rarely go hand in hand. Learning requires insight, which occurs individually. Typically, learning takes both effort and time. One student may learn quickly and pass courses with ease. Another may take longer to reach the same insights. And some may ask why they should bother learning anything at all when riding a moped and enjoying youth and freedom seems more appealing. We understand this too—after all, young people should be allowed to be young.

As a teacher, I do not want to stand in the way of anyone’s youthful experiences. On the contrary, I want to enable both these experiences and various future scenarios. If we think about it more deeply, we realize that these two are not mutually exclusive. The young student must simply understand that they are now subject to compulsory education until the age of 18 (in Finland). If they are going to spend time at school anyway, why not focus on studying together with friends? Few students say no to that—especially when both the teacher and their parents are saying the same thing. I can say that I’ve had some of the best conversations with my students in vocational education. I’ve had the privilege of being part of many students’ journeys as they’ve gained insights and discovered future directions. I’ve listened to their joys and sorrows—and wiped away tears of pride at graduation and on the threshold of adulthood.

Breaking Down Silos in Education

In my opinion, the Finnish education system should gradually move away from the silo mentality, where different educational levels are suspicious of each other. Each level of education—from early childhood education and parenting to basic education, upper secondary, and higher education—should be seen as a unified, enabling whole, much like a modular building made of elements. If the foundation is poorly built, it becomes difficult to construct new layers on top. We carefully build these elements of learning by exploring everyday phenomena together with young people.

As a teacher, my task is to observe and articulate with students those seemingly self-evident phenomena that often go unnoticed. This requires humility and, at times, the admission that I don’t know everything. The insights we achieve together with students are the most rewarding part of my work.

General Information and 2024 Statistical Background

Let’s take a brief look at some statistics. Statistics Finland tracks the backgrounds of applicants to various educational programs. Here, I focus primarily on universities of applied sciences, where I currently work. According to the data, in 2023, 29% of those starting a degree at a university of applied sciences (either a bachelor’s or master’s level) had completed the matriculation examination as their highest qualification, and 27% had completed a vocational upper secondary qualification. Among new students, 10% had completed a double qualification—both a vocational qualification and the upper secondary school syllabus. I would like to point out to the compilers of these statistics that one should not be eligible for a master’s degree at a university or university of applied sciences in Finland with only a secondary-level qualification (vocational or matriculation examination).

A bachelor’s degree from a university of applied sciences is equivalent to a university bachelor’s degree. Similarly, a master’s degree from a university of applied sciences corresponds to a university master’s degree. To study for a bachelor’s degree, a student needs a secondary-level education. Unlike in the past, today a vocational qualification is, in principle, equal to upper secondary education when it comes to eligibility for higher education. Likewise, to pursue a master’s degree, a student must have a qualification equivalent to a bachelor’s degree.

In vocational qualifications, the scope of communication and interaction skills in Finnish is four competence points (4 osp), which at Sedu (Seinäjoki Joint Municipal Authority for Education) includes four courses, each consisting of 18 hours of studying. Finnish is one of the so-called common units of study that all vocational students complete, regardless of their institution or field of study. As the news article states, the studies are competence-based, meaning students can demonstrate their existing skills in ways other than attending classes. However, as a teacher, I’ve noticed that attending lessons is generally the best—and ultimately the most enjoyable—way for students to complete the courses.

Education, Equality, and the Curriculum

As Penni Pietilä stated in the Yle article, vocational students (or teachers) should not be categorized or marginalized. Many young people do not know—and cannot be expected to know—what truly interests them now or in the future. The word “mother tongue” can evoke a range of emotions, but in my teaching, I start from the principle that every student is welcome and expected in class. If a student didn’t show up, I would call to check in. Learning difficulties were not a problem as long as the student showed up and showed interest in the subject and learning. Together with most of the students, we always found ways to spark insights.

As we know, educational attainment and socioeconomic status tend to be inherited. To quote Pietilä, it is fundamentally a matter of equality that vocational students possess a variety of language skills and have equal opportunities to continue their studies in higher education. I have always viewed vocational qualifications as a kind of headlight: on one side lies working life, and on the other, potential further studies. These options should also be seen as a supportive whole.

These further studies may come sooner or later, but a student’s educational background should not determine their future opportunities or capabilities. That’s why I’ve felt a deep responsibility to ensure that every young person leaves school with basic written and oral skills—and a positive attitude toward education. This way, further studies remain within the realm of possibility, even if they don’t seem like the right choice at the moment.

What the Curriculum Includes—and What It Doesn’t

Mother tongue education in vocational schools has indeed been reduced to a narrow, profession-oriented format. As the name suggests, it focuses on communication and interaction skills in Finnish, and does not include literature, which is essential in upper secondary school. However, nowhere is it stated that a teacher cannot include additional elements in their teaching if time allows.

When we systematically and thoughtfully addressed the entertainment use of digital devices with students, we saved a lot of time that we could then use for open discussions on current topics. I completely disagree with the notion that teachers are no longer allowed to teach. I taught—and I enjoyed it. We used traditional notebooks and writing tools, and the blackboard was a central teaching tool. I still say that if we had had more teaching hours and literature had been part of the vocational curriculum, we could have surpassed upper secondary schools in learning outcomes with minimal resources.

I’ve always been interested in how to achieve great results with limited resources and a hands-on approach. The key was to help students find future directions to move toward. Once we found those, we integrated the learning content into those future goals. For example, in the field of security, it was easy to justify studying Finnish, as most students wanted to apply to the Police University College, where the essay exam carries significant weight. I wish all applicants preparing for PolAMK entrance exams inspiring moments with Finnish studies.

On Teaching, Traditional Methods, and Societal Impact

I also spent time thinking and planning how to present topics in a way that would lead to insights for individual students across different fields. I found that writing things down from the board into a notebook was an effective method that supported auditory, visual, and kinesthetic learning styles. I reintroduced end-of-course exams, which measured what had been learned. The feedback written on the exam answers also served as learning experiences. During exam review sessions, we went over the correct answers again. The feedback always included a recap or praise, depending on the quality of the answer.

That’s what teaching is. We can’t get far with resources alone, but of course, more teaching hours would help. Enthusiasm for the subject and its phenomena, along with an investigative approach, are irreplaceable. Ultimately, it’s about equality and societal impact. Reading is always worthwhile and should be studied at all levels of education. Traditional methods have produced good results before, but above all, I want this writing to highlight and remind everyone that teachers need peace to do their work. Constant cuts to education without considering teachers’ pedagogical perspectives are like gnawing at your own hand in the dark out of hunger—the same hand you were supposed to use to gather food in the future.

Conversely, safe and respectful teaching and guidance provide protective factors for children and youth from an educational psychology perspective. This can also save societal resources in other ways, as I previously discussed when reflecting on the positive externalities of education. For these reasons, the quality of teaching should not—and cannot—be measured solely by degrees (quantity), but rather by learning, insight, and the acquisition of new skills (quality).

Summa summarum

It must be noted that my way of teaching maintains an illusion of unhurriedness while being highly efficient and refined. I set the goals, make the plans, and then get to work. However, the same results should be broadly achieved across the entire vocational education system. If only a handful of teachers, together with their students, are able to reach the set goals—let alone exceed the minimum objectives—it offers little societal comfort if the majority fail to meet the targets at all, becoming bored and frustrated in the process.

Likewise, many other factors influence the effectiveness of teaching: group cohesion, collaboration between teachers, and so on. For this reason, resource cuts should be implemented with care and in consultation with teachers. The greatest risks arise when cuts are made haphazardly, by amateurs, or from a distance—without truly understanding education. Often, it is precisely the small, seemingly self-evident details of everyday life—so obvious to adults—that have the greatest impact on the world of young people.

Kommentti koskien ammatillista äidinkielenopetusta

Yleisradio julkaisi pari päivää sitten (16.5.2025) uutisen ammatillisesta äidinkielenopetuksesta. Penni Pietilä tutki väitöstutkimuksessaan ammatillisen äidinkielenopetuksen tasoa ja kertoo järkyttyneensä. Uutisen mukaan “Puolet ikäluokasta saa niin typistetyn äidinkielen opetuksen, että tutkija on huolissaan sen seurauksista.” Minäkin olen huolissani, ja siksi päätin tarttua tähän kokeneen ammatillisten perustutkintojen äikänopettajan kokemuksellani. Haluan kiittää Penniä siitä, että hän on lähtenyt tarkastelemaan niinkin itsestään selviltä kuulostavia ilmiöitä kuin suomen kielen opetus ja yleissivistys.

Olen työskennellyt ammatillisten perustutkintojen äikänopettajana melkein 10 vuoden ajan. Minulla on koulutusalalle pätevyydet (Asetus opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 986/1998) toimia äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana perus- ja lukioasteella sekä viestintä- ja vuorovaikutustaidot äidinkielellä (suomi) -opettajana ammatillisen koulutuksen parissa. Lisäksi minulla on pätevyys toimia psykologian opettajana toisena opetettavana aineenani. Opettajan pedagogisten opintojen (AmO) ohella minulla on koulutusjohtamisen ja opetushallinnon 25 opintopisteen laajuiset rehtorinpätevyyteen oikeuttavat sivuaineopinnot suoritettuina. Aiemman filosofian maisterin tutkintoni lisäksi sain kesällä 2024 valmiiksi hallintotieteiden maisterin tutkintoni (hallinnon ja johtamisen koulutusohjelma, erityisesti johtamisen psykologia). Pro gradussani (eximia cum laude approbatur) tutkin resilienssin kokemusta kolmen asiantuntijatyötä tekevän aikuisen uratarinoissa.

Neljän Business College Helsingissä ja viiden Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedussa viettämäni vuoden jälkeen halusin nähdä koulutusalaa laajemmin. Tein syksyllä lukio-opetusta Eurajoen ja Nurmon lukioissa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, ja tammikuusta 2025 lähtien olen työskennellyt Lapin ammattikorkeakoulussa akateemisen viestinnän, suomen kielen sekä liikunta- ja urheilupsykologian opettajana. Suomalaisten poliittisten päättäjien, koulutusjärjestelmän edustajien ja yhteiskuntaan kuuluvien kannattaisi kuunnella, mitä minulla opettajana ja opettajien edustajana on sanottavanani ammatillisesta koulutuksesta.

Asiantuntijapohdintaa ammatillisesta koulutuksesta

Ammatillisesti ammatillisten perustutkintojen parissa tekemäni työ on ollut erinomainen ponnahduslauta millaisiin koulutusalan tehtäviin tahansa. Koen, että ammatillinen koulutus kohtaa hyvin usein vähättelyä, jota se ei ansaitse. Koulutusasteen tai sen osan – tässä tapauksessa ammatillisen äidinkielenopetuksen – merkityksen vähättely ei voi olla näkymättä myös niissä päätöksissä, joita koulutukseen kohdistetaan. Esimerkiksi minun oli syksyllä 2024 todella vaikea työllistyä koulutusalalla muille koulutusasteille, vaikka koulutustaustani ja työhistoriani eivät tällaisia vaikeuksia indikoineet. Nenänvartta pitkin katselua tuli kuin käytetyn Rellun omistajalle autokaupoilla.

Onneksi niin Eurajoella, Nurmossa kuin nyt Rovaniemelläkin rekrytoijat katsoivat laaja-alaisesti kyseisen koulutusalan kokemuksen puutteeni taakse ja rohkenivat tehdä rekrytointipäätöksen. Olen edelleen ylpeä opettajataustastani amiksessa, ja voin sanoa olevani ylpeä aina nähdessäni entisiä opiskelijoitani. Toivon, että opiskelijani myös muistavat opetukseni muun muassa ”group thinkistä” ja oman järjen käytöstä. Jos kaverit kiipeävät junan katolle, teidän ei tarvitse.

Yleisiä huomioita suomalaisesta koulutusjärjestelmästä

Vanhan kansan sanonnan mukaisesti koulutusjärjestelmämme on juuri niin vahva tai heikko kuin on sen heikoin lenkki. Se on kokonaisuus, joista minkään osan merkitystä ei tule väheksyä. On tarpeen myös huomata, että taloustieteellisestä näkökulmasta koulutuksella on yhteiskunnassa positiivisia ulkoisvaikutuksia – siis koulutukseen panostettu euro tuottaa yhteiskuntaan monialaista hyvää, eli koulutus on investointi. Se ehkäisee syrjäytymistä, lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, avaa uusia mahdollisuuksia ja antaa näkökulmaa tulevaisuuteen.

Ymmärrän yhteiskunnan tarpeen leikata ja säästää, mutta sanoisin, että nuorista leikkaaminen on kohteena kyseenalainen. Tai ainakaan leikkauksia ei pitäisi toteuttaa, kuten niitä nykyisellään toteutetaan: leikataan ja jätetään oppilaitokset yksin ratkomaan resurssihaasteitaan. Ongelmia on aina luvassa koulutuksesta leikattaessa, koska opettajia ei koskaan kuunnella uudistuksia tehtäessä. Tuntuukin, että suomalaisessa yhteiskunnassa ei sellaista seppää olekaan, joka ei olisi koulutuksen asiantuntija. Tupla-asiantuntijuutta löytyy, kun kyse on vielä äidinkielen kaltaisesta oppiaineesta, jota kaikki suomalaiset jo lähtökohtaisesti osaavat. Ilman opiskelua yleissivistys jää kuitenkin saavuttamatta, ja vain harva korkeasti koulutettukaan osaa määritellä itsestään selvältä kuulostavan suomen kielen olemusta. Nimenomaan tätä yleissivistystä olemme nuorten kanssa kuluneina vuosina opiskelleet.

Koulutus ja oppiminen ovat jotakin sellaista, jossa oppiminen ja tutkintojen läpäiseminen ovat kaksi eri asiaa. Luonnollisesti haluaisimme samanaikaisesti lisätä määrää (tutkintoja nopeammin ja tehokkaammin) ja parantaa laatua (oppiminen), mutta nämä kaksi toivetta harvoin kulkevat käsi kädessä. Oppiminen edellyttää oivalluksia, jollaiset tapahtuvat yksilöllisesti. Tyypillisesti oppimiseen tarvitaan sekä työtä että aikaa. Yksi oppii nopeasti ja läpäisee kurssit vaivatta. Toisella samojen oivallusten syntyminen kestää kauemmin. Joku taas kysyy, miksi pitäisi oivaltaa yhtikäs mitään, kun on jo oivaltanut, että mopolla on kivaa ajella ja kokea nuoruutta ja vapautta. Ymmärrämme myös tämän, sillä kyllä nuorten pitää saada myös olla nuoria.

Opettajana minä en halua olla estämässä kenenkään nuoruuden kokemuksia. Päinvastoin. Haluan olla mahdollistamassa sekä nämä kokemukset että tulevaisuuden erilaiset skenaariot. Jos tarkemmin fundeeraamme, huomaamme, etteivät nämä kaksi sulje toisiaan pois. Nuori opiskelija vain on saatava ymmärtämään, että hänellä on nykypäivänä oppivelvollisuus, joka kestää 18-vuotiaaksi saakka. Jos kerran joka tapauksessa viettää aikaansa koulussa, niin eikö silloin voisi keskittyä opiskelemiseen yhdessä kavereiden kanssa. Harva opiskelija sanoo, ettei käy. Varsinkaan, kun opettaja ja äiti kertovat samaa asiaa. Voin sanoa, että olen käynyt nuorten opiskelijoideni kanssa nimenomaan amiksessa aivan parhaat keskustelut. Olen saanut olla monen opiskelijan matkalla mukana, kun he ovat oivaltaneet asioita ja löytäneet tulevaisuuden suuntia. Olen kuunnellut ja kuullut iloja ja suruja – ja pyyhkinyt kyyneleitä ylpeydestä valmistumisen hetkellä ja aikuisuuden kynnyksellä.

Eroon siilomaisuudesta koulutuksessa

Mielestäni suomalaisessa koulutusjärjestelmässä pitäisi vähitellen päästä pois siilomaisuudesta, jossa eri koulutusasteet kyräilevät toisiaan. Kukin koulutusaste varhaiskasvatuksesta ja lasten kotikasvatuksesta perusopetuksen ja toisen asteen kautta korkea-asteelle pitäisi nähdä yhtenä mahdollistavana kokonaisuutena, joka koostuu elementtitalon tavoin elementeistä. Jos pohja on tehty huonosti, on päälle vaikeaa rakentaa uusia kestäviä ja tukevia kerroksia.

Näitä oppimisen elementtejä rakentelemme hartaasti asettumalla nuorten kanssa tutkimaan erilaisia arkisen elämän ilmiöitä. Opettajana minun tehtäväni on havaita ja sanoittaa nuorten kanssa niitä yksinkertaisilta itsestäänselvyyksiltä tuntuvia ilmiöitä, jotka helposti jäävät havaitsematta. Tämä edellyttää nöyryyttä ja aika ajoin myös sen myöntämistä, etten minä tiedä. Opiskelijoiden kanssa yhdessä saavuttamamme oivallukset ovat työni parasta antia.

Yleistietoa sekä Tilastollista taustaa vuodelta 2024

Kurkistetaanpa hieman tilastoja. Tilastokeskus seuraa eri koulutuksiin hakeneiden taustoita. Tarkastelen tässä ennen kaikkea korkea-asteelta ammattikorkeakoulutusta, jonka parissa itse työskentelen. Tilaston mukaan vuonna 2023 ammattikorkeakoulutuksen (ammattikorkeakoulututkinto tai ylempi ammattikorkeakoulututkinto) aloittaneista 29 %:lla oli korkeimpana tutkintona ylioppilastutkinto ja 27 %:lla toisen asteen ammatillinen tutkinto. Kaksoistutkinnon eli sekä ammatillisen perustutkinnon että lukion oppimäärän suorittaneita uusista ammattikorkeakouluopiskelijoista oli 10 %. Huomautan tilastontekijää siitä, että ylempään ammattikorkeakoulutukseen ei pitäisi päästä pelkällä toisen asteen koulutuksella (ammatillinen perustutkinto tai ylioppilastutkinto).

Ammattikorkeakoulun alempi tutkinto vertautuu yliopistoiden kandidaatintutkintoihin. Vastaavasti ylempi ammattikorkeakoulututkinto vertautuu yliopistoiden maisterintutkintoihin. Voidakseen opiskella kandidaatintutkintoa opiskelija tarvitsee toisen asteen koulutuksen. Toisin kuin siihen aikaan kun isä lampun osti, nykypäivänä ammatillinen perustutkinto on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen lukiokoulutuksen kanssa, kun tarkastellaan korkeakoulutuksen hakukelpoisuuksia. Vastaavasti voidakseen opiskella maisterintutkinnon opiskelija tarvitsee kandidaatintutkintoa vastaavan koulutuksen.

Ammatillisten perustutkintojen viestintä- ja vuorovaikutustaidot äidinkielellä (suomi) opetusmäärä on neljä osaamispistettä (4 osp), joka sisältää ainakin Seinäjoen koulutuskuntayhtymä Sedussa neljä 18 tunnin mittaista opiskeltavaa kurssia. Äidinkieli on yksi niin sanotuista yhteisten tutkinnonosien oppiaineista, joita kaikki ammatillisen perustutkinnon suorittavat opiskelevat riippumatta opinahjostaan ja osaamisalastaan. Kuten uutisessa kerrotaan, opiskelu on osaamisperusteista eli opiskelija voi osoittaa olemassa olevan osaamisensa muutoinkin kuin tunneilla istumalla. Opettajana olen kylläkin huomannut, että osallistuminen oppitunneille on opiskelijan näkökulmasta lähtökohtaisesti paras – ja lopulta mieluisin – kurssien suorittamisen tapa.

Sivistystä ja tasa-arvoa

Kuten Penni Pietilä Ylen uutisessa sanoo, ei amis-opiskelijoita (eikä myöskään opettajia) pitäisi kategorisoida ja marginalisoida. Useat nuoret eivät tiedä – eivätkä voi tietääkään – mikä heitä oikeasti kiinnostaa nyt tai jatkossa. Sana äidinkieli voi herättää monenlaisia tunteita, mutta itse lähden liikkeelle opetuksessani siitä, että jokainen on tunnille tervetullut ja odotettu. Jos opiskelijaa ei tunneilla näkynyt, soitin perään. Erilaiset oppimisen haasteet eivät nekään lähtökohtaisesti haitanneet, jos opiskelija vain saapui paikalle ja osoitti kiinnostusta opiskeltavaan aiheeseen ja oppimiseen. Löysimme kyllä yhdessä keinoja, joilla oivalluksia tapahtui.

Kuten tiedämme, koulutustaso ja sosioekonominen asema yhteiskunnassa tuppaavat periytymään. Pietilää lainaten on suorastaan tasa-arvokysymys, että amis-opiskelijoilla on monenlaisia kielellisiä taitoja ja valmiuksia – sekä yhtäläiset mahdollisuudet jatkaa tulevaisuudessa opintojaan vaikkapa korkea-asteelle. Itse olen nähnyt toisen asteen ammatilliset perustutkinnot vähän kuin auton valokeilana: toisessa laidassa kulkee työelämä, ja toisella puolella ovat mahdolliset jatko-opinnot. Nämäkin vaihtoehdot tulee nähdä toisiaan tukevana kokonaisuutena.

Jatko-opinnot voivat tulla eteen ennemmin tai myöhemmin, mutta koulutustausta ei saisi määritellä sitä, millaiset tulevaisuuden mahdollisuudet ja valmiudet nuorella ovat. Tästä syystä olen kokenut erittäin suurta vastuuta siitä, että jokainen nuori saa koulusta tietyt kirjalliset ja suulliset perusvalmiudet sekä positiivisen fiiliksen koulutusta kohtaan. Näin jatko-opinnotkin pysyvät mukana tulevaisuuden mahdollisuuksien avaruudessa, vaikka ne eivät juuri sillä hetkellä tuntuisikaan omalta tulevaisuuden valinnalta.

Mitä opetussuunnitelmaan kuuluu – ja mitä siihen ei kuulu?

Äidinkielen opetus on tosiaan typistetty amiksessa hyvin suppeaan ammatillisen äikän muottiin. Kuten nimikin sanoo, kyse on viestintä- ja vuorovaikutustaidoista äidinkielellä (suomi), eikä siihen kuulu esimerkiksi lukiossa olennaista kirjallisuutta lainkaan. Kuitenkaan missään ei sanota, etteikö opettaja voisi tarpeen mukaan tuoda opetukseen jotakin lisäelementtejä, jos aikaa muutoin jää.

Kun nuorten kanssa puutuimme järjestelmällisesti ja perustellusti digilaitteiden viihdekäyttöön, tulimme säästäneiksi paljon aikaa, jota pystyimme kanavoimaan vapaamuotoisiin keskusteluihin ajankohtaisista aiheista. Sitä en allekirjoittanut lainkaan, ettei opettaja saisi enää opettaa. Opetin ja nautin työstäni. Mukana olivat perinteiset vihkot ja muistiinpanovälineet, ja keskeisenä opetusvälineenä oli taulu. Sanon edelleenkin, että jos opetustunteja olisi ollut enemmän tarjolla ja kirjallisuuden osio olisi kuulunut amiksen opetussuunnitelmaan, olisimme pienellä resurssilla ajelleet opiskelijoideni kanssa vastaavan lukion ohitse oppimistuloksissa.

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten pienellä resurssilla ja itse tekemällä voidaan pärjätä isommalla resurssilla operoiville. Olennaista oli löytää nuorille tulevaisuuden suuntia, joita kohti edetä. Ja kun sellaisia löysimme, pyrimme integroimaan opittavia asioita tulevaisuuden suuntiin. Vaikkapa turvallisuusalalla oli helppoa perustella äidinkielen opiskelu, sillä suurin osa opiskelijoista halusi tulevaisuudessa opiskella Poliisiammattikorkeakoulussa. Siellä pääsykokeiden esseekoe on painoarvoltaan merkittävä. Toivotan tämän kirjoitukseni myötä kaikille PolAMK:n pääsykokeisiin valmistautuville innostavia hetkiä äikän parissa.

Perinteistä opettamista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta

Työssäni käytin aikaa miettien ja suunnitellen, millä tavoin asiat saadaan oivallettavaan muotoon eri alojen yksittäisille opiskelijoille. Totesin, että taululta asioiden kirjoittaminen vihkoon on toimiva konsepti, joka tukee niin auditiivista, visuaalista kuin kinesteettistäkin oppimistapaa. Otin uudelleen mukaan kurssikohtaiset loppukokeet, joissa mitattiin opittua. Kurssikokeiden vastauksiin kirjoitetut palautteet toimivat myös oppimiskokemuksina. Kokeiden palautustunneilla oikeat vastaukset vielä kerrattiin. Kokeiden palautteet sisälsivät aina kertaavan katsauksen asiaan tai kehut riippuen vastauksen tasosta.

Sellaista se opettaminen on. Pelkillä resursseilla emme siis pitkälle pötki, mutta suurempi tuntiresurssi tietenkin auttaisi. Innostus opiskeltavaan aineeseen ja sen ilmiöihin sekä tutkimuksellinen ote ovat kuitenkin aivan korvaamattomia. Kyse on lopultakin tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Lukeminen kannattaa aina, ja sitä pitäisi opiskella kaikilla koulutustasoilla. Perinteisillä menetelmillä on saavutettu ennenkin hyviä tuloksia, mutta ennen kaikkea haluaisin tämän kirjoituksen kautta muistuttaa, että opettajat tarvitsevat työrauhan. Jatkuvat leikkaukset opetuksesta ilman opettajien pedagogisia näkökulmia ovat kuin nakertaisi nälissään pimeässä omaa kättään, jolla oli tarkoitus tulevaisuudessa hankkia syötävää.

Vastaavasti taas turvallinen ja opiskelijaa kunnioittava opettaminen ja ohjaaminen ovat jotakin sellaista, mikä tarjoaa myös suojatekijöitä lasten ja nuorten kasvatukseen kasvatuspsykologisesta näkökulmasta. Tämä voi säästää yhteiskunnan resursseja myös muuten, kuten jo aiemmin pohdin positiivisia ulkoisvaikutuksia pohtiessani. Näistä syistä opetuksen laatua ei pitäisi eikä voi mitata yksinomaan tutkinnoilla (määrä), vaan ennemminkin oppimisella, oivaltamisella ja uusien valmiuksien saamisella (laatu).

Summa summarum

On huomattava, että minun tapani opettaa on kiireettömyyden illuusiota ylläpitävä mutta tehokkaaksi hiottu. Katson tavoitteet, teen suunnitelmat ja sitten tekemään. Sama tulos pitäisi kuitenkin saada laajasti aikaan koko ammatillisen koulutuksen tasolla. Jos ani harva opettaja kykenee opiskelijoineen pääsemään asetettuihin tavoitteisiin puhumattakaan vähimmäistavoitteiden ylittämisestä, ei yhteiskunnallisesti kauheasti lämmitä mieltä, jos suurin osa ei pääse lainkaan tavoitteisiin – ja kyllästyy ja turhautuu.

Vastaavasti opetuksen tuloksellisuuteen vaikuttaa moni muukin asia: ryhmäytyminen, opettajien välinen yhteistyö ja niin edelleen. Tästä syystä resurssien leikkaaminen pitäisi toteuttaa taiten ja opettajia kuullen. Suurimmat uhat liittyvät siihen, että leikkauksia toteutetaan summittaisesti ja amatööripohjalta tai etäältä koulutusta tarkastellen. Näkemättä, että monesti juuri ne pienet ja aikuisten maailmassa itsestään selvät yksityiskohdat arjessa ovat niitä, jotka vaikuttavat kaikkein eniten nuorten maailmaan.