“Moi, mitä sulle kuuluu?”

Aseman Lapset ry.jpg
Timo ja Paula esittelemässä Aseman Lapset ry:n toimintaa Walkers-kahvilassa 22.3.2018.

Kävimme eilen 22.3.2018 ystäväni Johannan kanssa erityispedagogiikan peruskurssini opintokäyntien nimissä tutustumassa Aseman Lapset ry:n toimintaan Walkers-kahvilassa Helsingin Kampissa yhdessä Luksian koulunkäyntiavustajaopiskelijoiden kanssa. Meidät ottivat lämpimästi vastaan Timo Kyllönen ja Paula Mäkelä, jotka kertoivat meille yhdistyksen toiminnasta. Omalla kohdallani vierailu oli varsinaisesti viimeinen erityispedagogiikan perusopintojen suoritukseni, vaikkakaan en enää tätä opintovierailua varsinaisesti saanutkaan mahdutettua opintosuorituksiin määräaikojen mentyä jo umpeen. Joka tapauksessa vierailu oli erinomaisen ajatuksia herättävä, ja siitä oli paljon iloa ja hyötyä nuorten kanssa työskennellessäni.

Mikä Aseman Lapset tekee?

Aseman Lapset ry:n toimintaa voi kuvailla kahdella sanalla: välitön kohtaaminen. Otsikon kysymys “Moi, mitä sulle kuuluu?” on toinen keskeinen kulmakivi yhdistyksen toiminnassa. Se toinen on: “Ollaan ihmisiksi.” Aseman Lapset on perustettu vuonna 1990 lähtökohtanaan tilanne, jossa Helsingin Rautatieasemalla hengaili paljon nuoria. Toiminta lähti liikkeelle ajatuksesta, että sinne, missä on nuoria, täytyy saada myös vastuullisia aikuisia. Aikuisia, joilla on aito halu kohdata nuoria, kuulla heitä sekä tukea heidän tervettä kasvuaan ja luontevaa vuorovaikutustaan toisten ihmisten kanssa.

Aseman Lapset ry:n toimintamuodot tänä päivänä ovat Walkers-kahvila, -bussi ja autot eri puolilla Suomea, lasten ja nuorten mielen hyvinvointia tukeva Friends-ohjelma, löytävä nuorisotyö, katusovittelu sekä kiusaamista ehkäisevä K-0-hanke ja katuväkivaltaa ehkäisevä työ. Aivan valtavan tärkeää työtä, siis!

Mitä opin vierailusta?

Tärkein mieleeni jäänyt yksittäinen asia opintovierailusta oli nimenomaan tasa-arvon ja toisten huomioimisen tärkeys. Elämme keskellä kilpailuyhteiskuntaa, jossa kaikilla on oma agendansa ja alati kiire sen toteuttamisessa. Lasten on yhä varhaisemmassa vaiheessa kannettava vastuu tulevaisuudestaan ja päätettävä omasta tulevaisuuden urastaan. Korvanapit ja musiikit korvissa ja silmät tiiviisti tihrustaen pikkuruisten älypuhelintemme ruutuja kiiruhdamme läpi arjen harmauden päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen – kesästä talveen ja takaisin – katsekontakteja ja vuorovaikutusta vältellen. Aikaa ei ole sen paremmin itselle kuin kenellekään muullekaan. Kuka siinä rumbassa ehtisi lapsen, nuoren tai lähimmäisen huolia kuunnella, kun omatkin huolet painavat? Onhan tärkeintä minä, oma cooliuteni ja menestykseni. Toinen toisemme kohtaaminen ja kuunteleminen on se sivuraiteelle ajettu ränsistynyt junanvaunu.

Tämän kaiken hektisyyden rinnalla aidon kohtaamisen ja välittävän vuorovaikutuksen tuominen olemisen keskiöön luo raikkaan ja lämpimän tuulahduksen arjen keskelle. On ilo huomata, että sen kaiken hyperaktiivisuuden rinnalla kulkee tällainen lapsia ja nuoria kuunteleva ja ymmärtämään pyrkivä yhteisö, joka välittää ja auttaa. Tällaista vuorovaikutusta ja aitoa kuuntelemista pyrin omassa työssäni ja elämässäni edistämään edelleen. Opin vierailun kautta jälleen kerran näkemään sen, miten tärkeä voima niillä on.