Luin vastikään pari kiinnostavaa blogitekstiä siitä, pitäisikö tutkijoiden olla läsnä verkossa tuomassa omaa asiantuntijuuttaan osaksi laajempaa keskustelua. Kysymys nimimerkin Maikki kirjoituksessa oli “Onko pakko?“. Ystäväni Johanna puolestaan toteaa postauksessaan, että hän käy mieluiten erikoisalaansa – musliminaisten pukeutumista koskevaa poliittista debattia – koskevaa keskustelua verkon sijaan mieluiten kasvokkain. Kiinnostavia näkökulmia yhtä kaikki. Seuraavassa pohdin ja pyrin argumentoimaan sen puolesta, minkä vuoksi tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden on minusta ehdottoman tärkeää olla mukana verkossa käytävissä keskusteluissa.
Kiinnostukseni asiantuntijoiden rooliin verkossa käytävässä keskustelussa pulpahti alun perin esille keskustellessani isäni kanssa asiantuntijablogin perustamisesta ja kirjoittamisesta. Ja viimeistään tämä postaukseni sai tuulta purjeisiinsa luettuani Helsingin Sanomista 4.1.2018 jutun lääketieteen tohtori Juhani Knuutista, joka ajoittaisista kritiikkimyrskyistä välittämättä oikoo blogissaan virheellisiä terveyteen liittyviä käsityksiä ja uskomuksia.
Populismia vai popularisointia?
Olen kuullut aikaisemminkin, että asiantuntijat jättäytyvät tai jäävät tukevine argumentteineen keskusteluissa usein taka-alalle, kun kaikkein äänekkäin joukko ratkoo huutoäänestyksellä keskusteluiden voittajat. Helsingin Sanomien jutussa asia kuvataan näin: “Karismaattiset johtajat maalaavat (- -) värikkäin sanakääntein illuusion siitä, että heillä on ratkaisu. Johtajan ympärille kokoontuu (- -) lisäksi muitakin samanmielisiä, jotka saavat tukea toisistaan.” Poliittisessa keskustelussa tätä kutsutaan kotoisasti populismiksi. Populismin sijaan näkisin mieluummin tutkimustiedon popularisointia – siis laadukkaan tiedon yleistajuistamista ja tuomista paremmin tavallisten kansalaisten ulottuville.
Muistan kuulleeni taannoin, ettei erääseen ruokavalioita käsittelevään televisiokeskusteluun tahtonut löytyä halukasta ravitsemustieteilijää esittämään tieteelliseen tietoon perustuvia näkökulmia aiheesta. He eivät halunneet joutua myrskynsilmään. Knuuti sanoo samaa Helsingin Sanomien jutussa toteamalla: “Joistain terveysaiheista kirjoittaminen onkin kuin istuisi muurahaiskekoon alasti.” Kirjoitettuaan erään jutun siitä, “että maidosta on tehty turhaan pahis, hän sai kimppuunsa kriitikkojen armeijan. Heitä oli turha yrittää vakuuttaa tutkitulla tiedolla.”
Tämä on mielestäni kiinnostava mutta samalla pelottava ja ikävä piirre yleisessä keskustelussa. Jos asiantuntija ei halua tai uskalla esittää tutkittuun tietoon perustuvaa näkemystään, keskustelu on mielestäni väärillä urilla. Itse lähden keskusteluihin aina haastamaan ennen kaikkea omaa näkemystäni; olipa näkökulmani tai mielipiteeni miten vakaaseen tutkittuun tietoon perustuvaa tahansa. Sama ominaisuus on myös tutkimustiedolla, jonka keskeisiä ominaispiirteitä ovat muun muassa itseäänkorjaavuus, julkisuus ja jatkuva totuudenmukaisuuteen pyrkiminen. Vasta-argumentit on tärkeää kuunnella, ja lopulta vahvin argumentti voittaa. Silti sen paremmin omaa mielipidettä kuin yleistä tutkimustietoakaan ei tarvitse eikä pidä kumota huutoäänestyksen perusteella. Sen sijaan toisinaan tarvitaan lisää tutkimustietoa, jonka kautta saadaan lisävalaistusta tutkittavaan asiaan tai ilmiöön.
Asiantuntemuksen jakaminen verkossa – uhka vai mahdollisuus?
Mitä tutkija sitten hyötyy tai saa osallistuessaan verkkokeskusteluun? Jakamistalous on siitä kiinnostava talouden muoto, että vuosien opiskelun pohjalta saavutettu asiantuntemus pitäisi jakaa ilmaiseksi verkossa kaikkien saataville ja vieläpä mahdollisimman helppoon ja yksinkertaiseen muotoon puristettuna. Maikki lainaakin teosta Aalto & Uusisaari: Löydy – Brändää itsesi verkossa (2010), jonka mukaan asiantuntijan motiivit verkkovaikuttamiseen voivat olla halu tulla oman alansa tunnustetuksi asiantuntijaksi, verkostoituminen sekä oman osaamisen myyminen ja siten taloudellisen hyödyn saavuttaminen.
Knuuti kuitenkin kertoo Helsingin Sanomissa, ettei hänellä ole agendaa, hän ei saa rahaa miltään taholta eikä hän myöskään edusta mitään intressiryhmää. Hänen motiivinsa on siis oman asiantuntemuksen ja tutkimustiedon tuominen mukaan keskusteluun ja siten keskustelun laadun yleinen parantaminen. Mielelläni näkisinkin asiantuntijan motiivin olevan välittömän “palkkion” sijaan yleisen keskustelun laadun parantaminen tuomalla keskusteluun mukaan se, mitä tiede aiheesta sanoo. Toki seuraus tällaisesta voi olla Aallon & Uusisaaren esittämällä tavalla tutkijan oma hyöty, mutta ehkä hyöty voisi olla mieluummin seuraus aktiivisesta keskusteluun osallistumisesta itse tarkoituksen sijaan.
Näkisinkin, että asiantuntemuksen tuominen keskusteluihin sisältää suuremman mahdollisuuden kuin uhan. Toki verkossa kohtaa monenlaisia näkemyksiä, suoranaisia uskomuksiin perustuvia väitteitä ja kriittisiä kannanottoja. Kukaties vihapuhettakin. Keskusteluiden kokonaislaadun parantamisen kannalta tutkittuun tietoon perustuvat näkökulmat ovat kuitenkin tärkeitä. Minusta yksi keskeinen kysymys vastaanväittäjälle onkin: “Mihin tutkimukseen tai lähteeseen perustat näkemyksesi?”
Toivonkin, että verkossa käytävien debattien kokonaislaatu kasvaa ja paranee tulevaisuudessa sitä mukaa, kun eri alojen asiantuntijat sankoin joukoin lähtevät tuomaan asiantuntemustaan mukaan keskusteluihin.