Tienhaaroja ja umpikujia maahanmuuttajien arjessa

Tapasin viime viikolla sattumalta Suomen Pakolaisavusta Iina Helldanin ja Eero Lehtovirran, jotka työryhmineen ovat valmistelleet Pakolaisavun julkaiseman pakolaisuutta ja maahanmuuttoa koskevan kirjan Tienhaaroja ja umpikujia – maahanmuuttajat neuvonta- ja ohjaustyössä. Erityispedagogiikan perusopintojen opintovierailuksi kohtaaminen muotoutui huomaamatta eräiden syntymäpäiväjuhlien aikana. Tavallaan parasta opintovierailuissa onkin se, että ihan tavallinen keskustelu voi kääntyä äkkiarvaamatta opettavaiseksi opintokäynniksi, vaikkei tapaamista olisi millään tavoin etukäteen edes sovittu sellaiseksi.

tienhaarojajaumpikujia.jpg

Kirja kuvailee monenlaisilta näkökannoilta niitä mutkia, joita maahanmuuttajan tausta voi hänen matkalleen tuoda. Näitä näkökulmia on Suomessa syntyneen hankala ja oikeastaan mahdotonkin ymmärtää – niin itsestäänselviä yhteiskuntamme jokapäiväiset toiminnot ja vaikkapa ihmisten välinen tasa-arvo meistä ovat. Kirja on osoittautunut jo ensitutustumisella minulle tärkeäksi tulevaisuuden työvälineeksi. Se antaa tärkeää käytännön tietoa case-esimerkkien kautta muun muassa siitä, millaisia prosesseja ja byrokratiaa maahanmuuttajat kohtaavat yhteiskuntaan integroituessaan. Kirja sisältää esimerkkejä, jotka avaavat byrokratiaa ja lähtö- ja kohdemaiden kulttuurieroista johtuvia haasteita. Suomen kieltä muun muassa maahanmuuttajataustaisille opiskelijoille opettaessani minun on tärkeää ymmärtää oppimisen haasteita, joita opiskelijat kielen ja yhteiskuntaan sopeutumisen näkökulmasta kohtaavat. Helldan huomautti samalla suomalaisen koulutusjärjestelmän olevan kansainvälisesti niin kovatasoisen ja laaja-alaisen, että pidämme helposti kohtaamamme henkilön tiedollisia ja tiedonhaullisia valmiuksia itsestäänselvyyksinä. Tämä olisi osattava huomioida opetuksessa. Yhtä lailla kielenopetuksessa tarkoituksenmukaisuus on tärkeää.

Helldan kuvasi keskustelussa muun muassa sitä, miten hankalia tapauksia voi kahden maan kulttuurieroista seurata, jos esimerkiksi lähtömaassa nainen ei voi matkustaa tai asioida virastoissa ilman miestään. Matkustusasiakirjojen ja syntymätodistuksen puuttuminen voi tuottaa yllättävän pulman, jos esimerkiksi perheenyhdistämisprosessissa mies on jo saapunut kohdemaahan eikä voi olla mukana lähtömaan virastossa. Perheenyhdistämisprosessit voivat kestää vuosia ja tarkoittaa sitä, etteivät vanhemmat näe lapsiaan vuosiin. Vastaavasti Suomessa kielitaidon puuttuminen hankaloittaa kaikenlaisten asioiden hoitamista, eivätkä kulttuuriset tavat avaudu ilman yhteistä kieltä. Helldan kertookin vertailukohdan Ruotsista, jossa kaikille pakolaisille järjestetään omakielistä koulutusta yhteiskunnan tavoista toimia, mikä helpottaisi Suomessakin ihmisten kotoutumista.

Keskustelu oli minulle todella avaava ja antoi paljon uusia ajatuksia siitä, että maahanmuutto ja siihen liittyvät taustat yhtenä erityispedagogisena näkökulmana on yhä tärkeämpää huomioida ja nostaa esille. Samalla sillä on laajempi yhteiskunnallinen merkitys, koska tulemme tulevaisuudessa yhteiskuntana tarvitsemaan kipeästi yhä enemmän myös työperäistä maahanmuuttoa.