Työnohjaajakoulutuksessa pohdimme pari viikkoa sitten systeemistä ajattelua Jukka Pyhäjoen johdolla. Keskustelussa nousi esiin kolme tasoa, joilla organisaatiot toimivat:

1. Mekaaninen taso, perinteinen taylorilainen ”organisaatio koneena” (ennustettavuus, kontrolli, selkeät roolit)
2. Orgaaninen taso, organisaatio elävänä järjestelmänä (sopeutuminen, kulttuuri, vuorovaikutus)
3. Dynaaminen taso, organisaatio kompleksisena systeeminä osana kompleksista maailmaa (epävarmuus pysyvää, tulos syntyy suhteista ja liikkeestä)

Teoriassa esimerkiksi koulutusorganisaatiot tunnistavat elävänsä keskellä dynaamisia ympäristöjä (maailma muuttuu, opiskelijaprofiilit monimuotoistuvat, työelämä ja rahoitus on epävarmaa). Silti käytännössä, erityisesti rekrytoinneissa ja muussa päätöksenteossa, siirrytään epävarmuuden keskellä takaisin mekaaniselle tasolle. Kun maailma on muuten epävarma, haetaan varmuus kontrollista, selkeistä kriteereistä, lineaarisista urapoluista ja mitattavista nimikkeistä.

Rekrytoinneissa CV on kuin varaosaluettelo. Etsitään oikea osa oikeaan koloon. Katsotaan menneeseen näkemättä tulevaa potentiaalia. Tästä syntyykin rekrytoinnin paradoksi: puhumme kompleksisuudesta, mutta arvioimme lineaarisesti. Arvostamme systeemisyyttä, mutta valitsemme ennustettavuutta. Arvostamme luovuutta, mutta minimoimme riskin. Puhutaan systeemisestä regressiosta. Organisaatio palaa tasolle, jossa muuttujat tuntuvat hallittavilta.

Rekrytoinneissa törmään itse tähän. Oma opettajapolkuni ei ole ollut lineaarinen – ei sinnepäinkään. Oikeastaan välttelen lokeroitumista ja lokeroimista. Törmään usein siihen, että minulta puuttuu rekrytoinneissa lineaarinen kokemus. Sen sijaan minulla on rikas elämänkokemus, ja liikun kognitiivisten taitojen rajapinnoilla (kielitiede, psykologia, johtaminen, narratiivisuus).

Työnohjaajakoulutus ohjaa reflektioon ja ymmärrykseen; Robert Frost etsimään ratkaisuja lineaaristen ympäristöjen ulkopuolelta:

“Niin vuotten vierien tarinani,
minä joskus kerron ja huokaan:
Kaksi tietä metsässä erkani –
minä vähemmän kuljetun valitsin,
ja se johti oikeaan.”

---

When an Organization “Talks” About Complexity – but Recruits Mechanically

In our supervision training a couple of weeks ago, we reflected on systems thinking under the guidance of Jukka Pyhäjoki. Three levels at which organizations operate emerged in the discussion:

1. Mechanical level – the traditional Taylorist “organization as a machine” (predictability, control, clear roles)
2. Organic level – the organization as a living system (adaptation, culture, interaction)
3. Dynamic level – the organization as a complex system within a complex world (uncertainty is permanent, outcomes emerge from relationships and movement)

In theory, educational organizations recognize that they operate in dynamic environments (the world is changing, student profiles are diversifying, working life and funding are uncertain).

Yet in practice, particularly in recruitment and decision-making, organizations often revert to the mechanical level when faced with uncertainty. When the surrounding world feels unstable, certainty is sought through control, clear criteria, linear career paths and measurable titles.

In recruitment, the CV becomes a spare-parts catalogue. The right part is searched for to fit the right slot. We look at the past while overlooking future potential. This creates the recruitment paradox: we speak about complexity, yet we evaluate linearly. We value systemic thinking, yet choose predictability. We value creativity, yet minimize risk. This can be described as systemic regression: the organization returning to a level where variables feel controllable.

I encounter this personally in recruitment processes. My path as an educator has not been linear — not even close. In fact, I tend to avoid both being categorized and categorizing others. I often face the observation that I lack “linear experience.” Instead, what I have is rich life experience, and I move at the intersections of cognitive domains (linguistics, psychology, leadership, narrativity).

Supervision training encourages reflection and understanding. Robert Frost reminds us to seek solutions beyond linear environments:

”I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I –
I took the one less travelled by,
and that has made all the difference.”