Luin Jani Niemisen (s. 1973) Äijähaara-teoksen, jonka hankin parisen vuotta sitten Janin kirjajulkkareista. Lukukokemukseeni tuo oman lisäsävynsä se, että tunnen Janin henkilökohtaisesti jo pitkän ajan takaa eteläpohjalaisesta tennis-skenestä. Kova pelaaja, hurja taistelija. Ja ennen kaikkea hyvä ystävä.
Kun tuntee kirjailijan, lukeminen ei ole aivan samanlaista kuin täysin vieraan kirjailijan kohdalla. Ajoittain havaitsin hymyileväni teräviä havaintoja elämästä tai yhteneväisyyksiä omiin kokemuksiini ja ajatuksiini elämäni varrelta. Kun tuntee kirjoittajan, tekstiä lukee luonnollisesti kirjallisuutena, mutta samalla jollakin tavalla myös lähempää. Kirjaa lukiessani tunsin kuulevani Janin äänen kertomassa tarinaa minulle. Tunnistin hänen ajattelunsa ja olemisensa ainakin jossain määrin lukiessani, ja jollakin tavoin päähenkilö Kristian sai mielikuvituksessani Janin piirteet.
En kuitenkaan ensisijaisesti lukenut Äijähaaraa avainromaanina tai yrittänyt palauttaa sitä kirjailijaan. Minua kiinnosti teoksessa ennen kaikkea se, mitä se kertoo nykyihmisen tavasta olla ja elää oman elämänsä äärellä ja sisällä. Harrastamissani kirjallisuuden klassikoissa ihmisen ongelmat ovat usein suuria ja ulkoisia. Yksilö kamppailee yhteiskunnan, säädyn, uskonnon, köyhyyden, sodan, moraalin, kohtalon tai Jumalan kanssa. Nykykirjallisuudessa asetelma voi olla toisenlainen. Ihminen ei välttämättä enää taistele ensisijaisesti ulkoista pakkoa vastaan. Tämän kamppailun vastustajina voivat olla oma vapaus, omat mahdollisuudet ja keskeneräinen minuus. Tähän valinnanvapauteen liittyy myös havainto siitä, millaista tapaa elää maailma pitää oikeana ja hyväksyttävänä. Ja missä määrin yksilön on otettava ne huomioon omassa elämässään?
Teos tekee myös tarkkoja havaintoja siitä, millaista elämää pidetään oikeana ja hyväksyttävänä erilaisissa ympäristöissä. Helsingissä vapauskin voi muuttua normiksi. Etelä-Pohjanmaalla perinteiset odotukset ovat vahvoja, mutta olemisen tapa on mutkaton.
Mielestäni juuri nämä laajemmat tasot tekevät Äijähaarasta kiinnostavan lukukokemuksen. Sen henkilöhahmot ovat elämänmakuisia. Heillä on parisuhteita, perheitä, lapsia, taidetta, keskusteluja, mahdollisuuksia, mielipiteitä ja ennen kaikkea elämään kuuluvia huolia. Kaiken tämän yläpuolella leijailee kysymys: mitä tällä kaikella pitäisi tehdä?
Elämä tapahtuu samalla kun sen merkityksiä etsitään
Päähenkilö Kristian on luovan työn tekijä. Hänellä on perhe, lapsi, parisuhde ja luova työ, joiden kaikkien voisi ajatella olevan merkityksellisiä. Hänen vaimonsa Saara on käsikirjoittaja ja äiti, joiden järjestys vaihtelee. Kristianin aika kuluu paljolti hapuiluun, pakenemiseen ja lykkäämiseen. Kun pitäisi kirjoittaa, tulee katsottua sarjoja. Kun pitäisi olla läsnä, mieli hakeutuu muualle. Erilaiset pelot jäytävät.
Tämä ei välttämättä ole pelkkää laiskuutta. Pikemminkin se on oire. Kristianissa näkyy nykyihmisen eksistentiaalinen vaikeus: elämä on periaatteessa oma, ainutlaatuinen ja valittavissa, mutta siitä on vaikea saada otetta.
Nykyihminen haluaa elää itsensä näköisen elämän. Se on suuri vapaus, mutta myös raskas taakka. Jos elämä on minun projektini, minun pitää myös tietää, mitä siltä haluan. Pitäisi valita oikein, elää oikein, kasvattaa oikein, tehdä merkityksellistä työtä, olla hyvä kumppani, hyvä vanhempi ja samalla säilyttää jokin oma, vapaa, autenttinen ydin.
Tällaisessa ympäristössä arki voi alkaa tuntua merkityksettömältä, vaikka se on täynnä merkityksellisyyttä. Perhe tuntuu ikävältä velvollisuudelta. Parisuhteeseen liittyy tyytymättömyys itseen ja toiseen – pelko yksin jäämisestä. Vanhemmuus tuntuu ihmeen sijaan jatkuvana vastuuna. Työ on taakka niskassa, johon liittyvät paine, odotukset ja aikataulut.
Elämä alkaa valua ohi, ja perheen turvaan liittyvän keskiluokkaistumisen havaitsee omista ajatuksista ja peilistä. Voisi sanoa, ettei elämästä puutu merkitystä, vaan että emme valinnanvapauden ja virikkeiden keskellä eläessämme tunnista merkityksen arkisia muotoja.
Krista ja vastakulttuurin vanheneminen
Erityisen kiinnostava henkilöhahmo on Krista. Hän on vulgääri taiteilija kuten Kristiankin, mutta omasta halustaan lapseton. Hän vastustaa keskiluokkaistumista ja perhe-elämän rituaaleja. Hän sanoittaa monia sellaisia asioita, jotka myös Kristiania tuntuvat pohjimmiltaan hiertävän. Kristan henkilöhahmon kautta sanallistuu paljon sellaista vastakohtaisuuksien kaipuuta, jota ihmiset tuntevat: yksin elävä kaipaa parisuhdetta, parisuhteessa elävä kaipaa vapautta, lapseton haluaisi lapsia, vanhempi haaveilee vapaudesta.
Krista halveksii nykyistä perhe- ja kasvatuskulttuuria: vanhempien individualismia, lapsikeskeisyyttä, ylihuolehtivuutta ja sitä, että lapsista kasvatetaan helposti oman elämänsä keskipisteitä. Hänen katseessaan perhe-elämä ei ole luonnollinen täyttymys vaan jonkinlainen keskiluokkainen ansa, jossa ihmiset menettävät teränsä, vapautensa ja kykynsä nähdä oma elämänsä kirkkaasti.
Silti Krista on henkilöhahmona monitahoinen. Hän ei missään tapauksessa vihaa lapsia. Päinvastoin. Hän sanoo pitävänsä lapsista ja haluaa painia Aapelin kanssa. Siksi hänen omasta tahdostaan valittu lapsettomuutensa ei näyttäydy vain ideologisena valintana. Siinäkin, kuten hänen sinkkuudessaankin, asuu eräänlaista kipeää kaipausta.
Tämä tulee näkyviin siinä, ettei hän onnitellut Kristiania ja Saaraa näiden odottaessa Aapelia. Teko on pieni, mutta merkityksellinen. Se viittaa siihen, että lapsettomuus on Kristalle ehkä kohta, jota hän ei täysin halua kohdata. Valinta voi olla aito ja samalla haavoittava. Ihminen voi torjua jonkin elämäntavan perustellusti ja silti tuntea sen äärellä menetystä, kateutta tai epävarmuutta.
Kristassa kiinnostavaa on myös se, että hänen oma vastakulttuurisuutensa ei tee hänestä ajattomasti modernia. Hän joutuu itse nuoremman polven katseen kohteeksi, kun millenniaali-kriitikko tulkitsee hänen teoksensa liian heteronormatiiviseksi. Tämä on tarkkanäköinen asetelma. Ihminen voi olla omassa sukupolvessaan radikaali, mutta ajan kuluessa hänestä tuleekin jonkun toisen silmissä vanhentunut.
Tässä on jotakin samaa kuin Jack Kerouacin ja beat-sukupolven vastakulttuurisuudessa. Se, mikä yhdessä ajassa on kapinaa, voi seuraavassa ajassa näyttää romantisoidulta, miehiseltä, ongelmalliselta tai yksinkertaisesti vanhalta. Vastakulttuurikin vanhenee ja muuttuu osaksi valtakulttuuria. Kapinallinenkin joutuu joskus huomaamaan, ettei nuori polvi enää lue maailmaa samoilla käsitteillä.
Aapeli – herkkä lapsi vai herkäksi kasvatettu?
Aapeli on romaanissa kiinnostava erityisesti siksi, ettei hän ole vain lapsihahmo. Hän on myös peili. Hänessä näkyy jotakin Kristianista, Saarasta ja koko heidän tavastaan suhtautua maailmaan. Aapeli on herkkä ja varautunut. Hän suhtautuu muihin lapsiin epäillen ja vaikuttaa monin tavoin isänsä kuvalta. Mutta samalla herää kysymys: onko Aapeli herkkä siksi, että hän on sellainen, vai onko hänet kasvatettu herkäksi?
Tämä on romaanin kasvatuskuvauksen kannalta keskeinen kysymys. Kristian ja Saara eivät tunnu oikein tietävän, millaiseen maailmaan lasta kasvatetaan. Pitäisikö lapsesta tehdä avoin, rohkea ja pärjäävä? Vai pitäisikö häntä suojata, vaimentaa, ymmärtää ja varjella? Nykyvanhemmuudessa nämä pyrkimykset elävät usein rinnakkain. Lapsen halutaan olevan vahva, mutta häntä ei haluta altistaa millekään. Hänen halutaan kestävän maailmaa, mutta samalla maailma pyritään pehmustamaan hänen ympäriltään.
Tässä mielessä Aapeli on ympärillään elävien aikuisten epävarmuuksien kantaja. Hän muuttuu vanhempien ratkaisemattomien kysymysten näyttämöksi.
Hiirireppu, kuulosuojaimet ja leikkikatujyrä
Yksi romaanin hienoista symbolisista yksityiskohdista liittyy kohtaukseen, jossa Kristian ja Aapeli lähtevät vesivahinkoremonttia evakkoon kohti Etelä-Pohjanmaata. Aapelilla on hiirireppu. Isä on ostanut reppuun matkaa varten leikkikatujyrän. Lisäksi Kristian miettii, että Aapelille pitäisi olla kuulosuojaimet junamatkalle. Näihin kolmeen yksityiskohtaan tiivistyy paljon.
Hiirireppu tekee Aapelista pienen, aran ja suojeltavan hahmon: harmaan hiirulaisen, joka kulkee maailmassa pehmeän lapsenomaisen turvan kanssa. Kuulosuojaimet jatkavat samaa linjaa. Maailma näyttäytyy paikkana, jonka äänet pitää vaimentaa jo etukäteen. Lapsi ei kohtaa maailmaa suoraan, vaan aikuisen ennakoivan huolen läpi.
Sitten taas leikkikatujyrä on aivan toisenlainen symboli. Se viittaa voimaan, koneisiin, kovaan materiaalisuuteen ja myös perinteiseen maskuliinisuuteen. Isä pakkaa hiirulaiselle mukaan pienen voiman symbolin. Mutta sekin on lelu. Ei todellinen katujyrä, vaan pienoismalli voimasta.
Tässä näkyy romaanin tarkka havainto kasvatuksen ristiriidasta. Vanhemmat eivät oikein tiedä, kasvatetaanko lasta herkäksi ja suojelluksi vai vahvaksi ja maailmaa kestäväksi. Molempia halutaan, mutta niiden suhde jää epäselväksi. Tätä samaa teemaa Nieminen on käsitellyt tuotannossaan: eteläpohjalainen kasvuympäristö odottaa perinteistä maskuliinisuutta, jossa miehen herkkyys on heikkoutta. Vai onko se sittenkin vain stereotyyppinen oletus? Äijähaarassa eteläpohjalaiset ymmärtävät erilaisuutta. Miehet painivat mutta samalla heistä välittyy toisista välittäminen.
Eräällä tavalla eteläpohjalaisuus ja helsinkiläisyys symboloivat romaanissa kahta erilaista normijärjestystä. Etelä-Pohjanmaahan liittyy perinteisen miehisyyden ja pärjäämisen odotuksia, mutta Helsingin vapaamielisyyskään ei näyttäydy täysin vapaana. Myös siellä on tarkat säännöt sille, millainen tapa olla, puhua, haluta, kasvattaa ja kapinoida on hyväksyttävä. Näiden kahden maailman välissä Kristian yrittää hahmottaa, mikä olisi hänen oma tapansa elää.
Tällainen epäselvyys koskee Kristiania itseään. Hän ei oikein tiedä, mitä haluaa omalta elämältään: taiteilijan vapautta vai perheen vakautta, vastuuta vai pakoa, herkkyyttä vai miehistä toimijuutta. Aapeliin pakkautuu siten myös isän oma ratkaisematon ristiriita.
Vaurioitunut koti
Matkan lähtökohta on tärkeä: koti on vesivahinkoremontissa astianpesukoneen levittyä. Kristian ja Aapeli eivät lähde liikkeelle ehjästä perustasta, vaan vaurioituneesta kodista. Saara on työmatkalla Lissabonissa. Tässä tiivistyy myös Kristianin oma epävarmuus parisuhteensa kestävyydestä. Näin ollen vesivahinko ei ole vain käytännöllinen juonenkäänne. Symbolisesti se on hyvin osuva. Koti ei ole romahtanut, mutta se ei ole ehjäkään. Sen rakenteissa on kosteutta, painetta ja vauriota. Jokin vuotaa. Vankat seinät osoittautuvatkin kosteudesta pehmenneiksi.
Tämä sopii romaanin maailmaan. Elämä jatkuu, mutta jokin perustassa ei kanna normaalisti. Saara lähtee työmatkalle Lissaboniin. Myös Kristian ja Aapeli joutuvat liikkeelle. Kristian vertaa matkalla mielessään omaa tilannettaan pakolaisuuteen, mutta muistaa sitten, että toisin kuin pakolaisilla, hänellä on paikka johon mennä.
Samalla matka kohti Etelä-Pohjanmaata saa lähes myyttisen sävyn. Isä ja poika lähtevät pois vaurioituneesta kodista kohti maisemaa, jossa voisi kuvitella olevan jotakin juurevampaa, perinteisempää ja maskuliinisempaa. Mutta mukana kulkee lapsi, jolla on hiirireppu, kuulosuojaimet ja leikkikatujyrä.
Maisemanvaihdos ja mutkattomuuden mahdollisuus
Etelä-Pohjanmaalle siirtyminen edustaa romaanissa muutosta Kristianin ajattelussa. Kun Kristian ja Aapeli lähtevät pois vesivahingon vaurioittamasta kodista, he siirtyvät samalla pois helsinkiläisestä elämänpiiristä, jossa jokainen arkinenkin valinta tuntuu olevan ladattu merkityksillä, tulkinnoilla ja normeilla.
Minusta teoksessa näkyy se, että Etelä-Pohjanmaa ei ole Kristianille pelkkä vanhan maskuliinisuuden maisema, vaikka sekin taso on vahvasti läsnä. Se on myös mutkattomuuden maisema. Eteläpohjalaisessa tavassa olla on jotakin suorempaa, käytännöllisempää ja vähemmän performatiivista. Asiat sanotaan usein niin kuin ne ovat. Ihmistä ei koko ajan lueta identiteettipoliittisten tai kulttuuristen tulkintojen kautta. Kaikkea ei tarvitse välittömästi selittää, problematisoida tai esittää oikealla tavalla. Tämä myös rentouttaa ihmisten olemista, minkä huomaa myös Kristianin toiminnasta romaanin lopussa.
Tämä on kiinnostava vastapaino romaanin Helsingille. Helsinki on teoksessa paikka, jossa vapauden piti olla suurinta, mutta jossa elämä onkin täynnä ahtaita käyttäytymissääntöjä. Sukupuoli, vanhemmuus, taiteilijuus, parisuhde, halu, puhe ja jopa kapina ovat jatkuvan tulkinnan kohteena. Ihmisen pitää olla vapaa, mutta oikealla ja yleisesti hyväksytyllä tavalla. Hänen pitää uskaltaa rikkoa normeja, mutta ei vääriä normeja. Hänen pitää olla moderni mutta ei vanhentuneella tavalla moderni. Tällainen ajallinen ulottuvuus ilmenee Erikan huomautuksesta Alamon Solmussa, jossa Kristianin toteamus saa Erikan kysymään, putositko tänne 1950-luvulta. Helsinki näyttäytyy tässä toteamuksessa vanhoillisena eteläpohjalaiseen Alamoon verrattuna.
Tässä mielessä Etelä-Pohjanmaa toimii romaanissa paradoksaalisesti vapauttavana tilana. Se on ympäristö, johon liittyy omat raskaat odotuksensa, erityisesti mieheyden ja pärjäämisen suhteen. Silti siinä on myös jotakin sellaista mutkattomuutta, joka selkiyttää Kristianin ajatuksia. Kun ympäriltä katoaa jatkuva itsen ja muiden tarkkailu, myös oma elämä alkaa hahmottua yksinkertaisemmin.
Etelä-Pohjanmaa on siis teoksessa erityisesti paikka, jossa Kristian voi nähdä Helsingin elämänpiirin ahtauden selvemmin. Juuri maisemanvaihdos paljastaa, ettei vapaus aina löydy sieltä, missä siitä puhutaan eniten. Joskus vapaammalta tuntuu ympäristö, jossa ihmisen ei tarvitse koko ajan tehdä itsestään kulttuurisesti oikeanlaista versiota.
Tässä mielessä matka Etelä-Pohjanmaalle selkiyttää Kristianin ajatuksia. Se ei ratkaise hänen ongelmiaan, mutta se antaa uudenlaista näkökulmaa ja muuttaa ongelmien mittakaavaa. Kun koti on vaurioitunut, parisuhde epävarma ja oma toimijuus hukassa, maiseman mutkattomuus tarjoaa hetkellisen heijastuksen: ehkä elämän ei tarvitse olla koko ajan niin monimutkaisesti selitettyä.
Nykyihmisen eksistentiaalinen ongelma
Äijähaara kysyy, mitä tapahtuu, kun ihminen saa mahdollisuuden elää oman näköistään elämää, mutta ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Kristian etsii merkityksellisyyttä mutta samalla väistää niitä merkityksiä, jotka ovat jo lähellä ja olemassa: lasta, puolisoa, kotia, työtä ja vastuuta. Krista torjuu perhe-elämän ja keskiluokkaistumisen, mutta hänen torjunnassaan näkyy myös haavoittuvuus. Aapeli kantaa aikuisen epävarmuutta maailmaan, jonka arvoja aikuiset eivät itsekään ole ratkaisseet.
Tässä mielessä romaani ei kuvaa vain yhtä perhettä tai yhtä taiteilijaa vaan laajempaa nykyihmisen ongelmaa. Meillä on paljon mahdollisuuksia, paljon puhetta vapaudesta, paljon yksilöllisiä valintoja ja paljon tapoja rakentaa omaa elämää. Silti juuri tämän kaiken keskellä voi olla vaikea tunnistaa, mikä todella on merkityksellistä.
Ehkä nykyihmisen ongelma ei olekaan ensisijaisesti se, ettei elämässä olisi merkityksiä. Ongelma on se, että merkitykset eivät aina tunnu siltä, miltä kuvittelimme niiden tuntuvan.
Perhe on arkinen. Parisuhde on vaativa. Lapsi on rakas ja kuormittava. Työ on samalla kutsumus ja pako. Vapaus on mahdollisuus, taakka ja osittain toteutumaton illuusio. Kapina voi vapauttaa, mutta sekin muuttuu ajan saatossa rooliksi ja lopulta valtavirraksi. Herkkyys voi olla lahja, mutta siitä voi tulla myös tapa pelätä maailmaa.
Äijähaarassa ihminen etsii omaa elämäänsä samalla, kun hänen oma elämänsä tapahtuu hänen ympärillään. Se on ehkä yksi aikamme tunnistettavimmista kuvista. Elämä voi mennä ohi, koska emme huomaa, että se oli läsnä kaiken aikaa, mutta emme kaikkien virikkeidemme keskellä saaneet siitä otetta – siis tunnetta elämän merkityksellisyydestä ja tarkoituksesta.