Osallistuin perjantaina 10.4.2026 LUT-yliopiston järjestämään LUT Blossom 2026 -tapahtumaan LUT-yliopiston Lahden Mukkulan kampuksella. Päivän päätteeksi kokoonnuimme vielä Viipurin taloudellisen korkeakouluseura Vitakon vuosikokoukseen historiallisessa Mukkulan kartanossa. Päivä tarjosi kiinnostavan näkymän siihen, millaisessa murroksessa suomalainen korkeakoulutus elää.
Keskustelin tapahtumassa muun muassa jatkuvasta oppimisesta, hakijapalveluista, tohtorikoulutuksesta ja strategisesta rahoituksesta. Samalla verkostoni laajeni, ja tulin toteuttaneeksi omalta osaltani juuri sitä ajatusta, joka mielestäni minulla keskustelijana tällaisissa tapahtumissa on: haastan itsestäänselvyyksiltä tuntuvia asioita ja pyrin herättämään uudenlaisia ajatuksia.
Yhteinen sävy keskusteluissa oli selvä: koulutusta ja teknologiaa ei voi tarkastella pelkästään nykyhetken tarpeiden näkökulmasta tai tuijottaen historian peruutuspeiliin, vaan ennen kaikkea ne tulee nähdä mahdollisuuksien rakentajina huomispäivää varten. Tämä näkökulma on mielestäni olennainen.
Koulutus rakentaa siltaa tutkimuksen ja työelämän välille
LUT-yliopisto rakentaa kokonaisuutta, jossa teoreettinen tutkimus, käytännön soveltava tutkimus, työelämälähtöisyys ja yrityselämän tarpeet kytkeytyvät toisiinsa. Tällaista ajattelua voidaan pitää korkeakoulutuksen vahvuutena ja suoranaisena elinehtona julkisen rahoituksen saatavuuden epävarmuuden lisääntyessä. Samalla se yhdistää tiedon, osaamisen ja käytännön toiminnan tavalla, joka luo edellytyksiä uudelle kasvulle ja uusille ratkaisuille.
Huomio kiinnittyykin siihen, etteivät koulutus ja tutkimus ole vain olemassa olevan tiedon välittämistä vaan jatkuvaa uusien ratkaisuiden ja sovellusten etsintää ja tulevaisuuden rakentamista.
Suomessa tämä tulevaisuus rakentuu tilanteessa, jossa opiskelijamäärät muuttuvat. Ikäluokat pienenevät, ja samalla kansainvälisten opiskelijoiden merkitys kasvaa. Tämä kehitys muuttaa korkeakoulujen toimintaa perustavanlaatuisesti. Se muuttaa myös sitä, millaista osaamista korkeakoulut tarvitsevat.
Humanistin ja yhteiskuntatieteilijän paikka teknillisessä korkeakoulussa
Teknillisessä korkeakoulussa katse suuntautuu luonnollisesti teknologiaan, innovaatioihin ja ratkaisuihin, mutta juuri tällaisessa ympäristössä humanistin ja yhteiskuntatieteilijän rooli voi olla yllättävän keskeinen. Humanisti tuo mukanaan kielen, merkitysten ja vuorovaikutuksen ymmärryksen. Yhteiskuntatieteilijä puolestaan tuo pöytään kyvyn tarkastella rakenteita, yhteisöjä ja päätöksentekoa. Kun opiskelijakunta kansainvälistyy, suomen kielen opetus ei ole enää pelkkä sivutoiminto. Se on osa kotoutumista, työelämään kiinnittymistä ja yhteiskuntaan osallistumista. Kieli on näin ollen osallisuuden väline.
Samalla humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen ajattelu voi auttaa teknillistä korkeakoulua ymmärtämään omaa toimintaympäristöään syvällisemmin. Teknologia ja uudet innovaatiot eivät synny tyhjiössä vaan monesti arjen keskellä, jossa ihmiset havaitsevat tarpeita muutoksille.
Yksi havainto päivän keskusteluista liittyi strategisiin painopisteisiin. Teknillisessä korkeakoulussa vihreä siirtymä, energiaratkaisut ja kestävän kehityksen teknologiat ovat keskeisiä teemoja. Tämä on ymmärrettävää ja välttämätöntä. Samalla on kuitenkin vaikea sivuuttaa sitä, että toimintaympäristö muuttuu myös toisesta suunnasta. Euroopan turvallisuustilanne, globaalin talouden jännitteet ja puolustusteollisuuden merkityksen kasvu ovat kehityskulkuja, jotka vaikuttavat väistämättä myös korkeakoulutukseen. Ne eivät välttämättä näy jokaisessa strategisessa valinnassa tai jokaisessa keskustelussa, mutta ne ovat osa sitä todellisuutta, jossa koulutus ja tutkimus toimivat.
Suomessa tämä toimintaympäristö näkyy erityisen konkreettisesti Itä-Suomessa. Se on alue, joka sijaitsee Euroopan unionin ja Venäjän rajalla. Siis idän ja lännen risteyskohdassa. Tällainen sijainti on strateginen todellisuus, joka vaikuttaa koulutukseen, tutkimukseen ja osaamisen kehittämiseen.
Siksi tulevaisuuden rakentaminen edellyttää kykyä tarkastella samanaikaisesti sekä paikallista toimintaympäristöä että maailman laajempia kehityskulkuja. Filosofinen ajattelu ei tarkoita irrottautumista todellisuudesta. Päinvastoin, se tarkoittaa kykyä nähdä kokonaisuuksia ja havaita sellaisiakin toimintaympäristön muutoksia, jotka helposti jäävät muutoin huomaamatta.
Menneisyys on tärkeä opettaja, mutta ei tae tulevasta
Ehkä tärkein havainto päivästä liittyi kuitenkin ajattelun suuntaan. Keskusteluissa korostui ajatus, että koulutuksen tehtävä ei ole pelkästään vastata nykyisiin tarpeisiin vaan luoda edellytyksiä tulevalle. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se on yllättävän vaikeaa. Olen havainnut erityisesti kuntasektorilla ilmiön, jossa päätöksenteossa katsotaan ensisijaisesti menneisyyteen. Rekrytoinnissa arvioidaan, millaista työkokemusta ihmisellä on ollut, ja päätöksenteossa tukeudutaan siihen, mitä on tehty aiemmin. Sitten ihmetellään, miksi organisaatio ei kykene uudistumaan.
Hyvä oppi onkin, että menneisyys on tärkeä opettaja, mutta se ei ole tae tulevasta.
Moni nykyinen haaste, kuten väestörakenteen muutos, työvoiman saatavuus, teknologinen murros ja kansainvälisen toimintaympäristön epävarmuus, on luonteeltaan sellainen, ettei siihen löydy valmiita vastauksia historiasta. Se vaatii uudenlaista ajattelua, kokeilua ja kykyä nähdä mahdollisuuksia siellä, missä niitä ei vielä ole nähtävissä. Juuri siksi koulutus on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä instituutioista.
Se on paikka, jossa nykyhetkessä voidaan rakentaa historian oppien valossa tietoisia ja tutkittuja tulevaisuuden kehityskulkuja. Ja juuri siksi tulevaisuutta ei rakenneta yksinomaan tuijottamalla taaksepäin ja käpertymällä sisäänpäin. Onnistumiset rakennetaan katsomalla eteenpäin, tekemällä verkostomaista yhteistyötä ja uskaltamalla ajatella toisin.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.