Jyväskylän avoimen yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden historia -kurssi (2 op) valmistui osaltani jokunen viikko sitten. Tässä julkaisen opintojakson pohjalta kirjoittamani oppimispäiväkirjan. Huomautan, että oheinen työ on ajettu läpi Turnitin-plagiaatintunnistusohjelman, joten sellaisenaan käyttöön kopioituna järjestelmät huutavat mukavasti punaisina. Arvioinniksi kurssilta sain 4 (asteikolla 1-5), joten uskallan kirjoitukseni julkaista.
Kirjallisuus yhteiskunnan kuvaajana ja yhteiskunnallisesti kantaaottavana
Kurssi eteni johdonmukaisesti teemoittain valistuksen ja varhaisromantiikan kaudelta kansallisromantiikkaan, realismiin ja modernismin kautta kohti nykykirjallisuutta. Näihin eri ajanjaksoihin ja kirjallisiin suuntauksiin tutustuin töissäni seuraavasti: valistusta ja varhaisromantiikkaa tutkin Frans Michael Franzénin (1772-1847) Ihmisen kasvot -runon kautta. Kansallisromantiikkaa tarkastelin Aleksis Kiven draaman avulla, ja tarkastelussani hänen tuotannostaan oli erityisesti Nummisuutarit. Realismin ajanjaksoon tutustuin ennen kaikkea Minna Canthin Kauppa-Lopon ja modernismiin Tulenkantajien ja erityisesti Uuno Kailaan runojen kautta. Kaikille mainituille ajanjaksoille on tyypillistä oman aikakautensa ajankohtaisten yhteiskunnallisten asioiden heijastuminen kirjallisuuteen ja taiteeseen laajemminkin. Tässä työssäni pohdin, mitä olen oppinut näistä ajanjaksoista erityisesti yhteiskunnan kuvaamisen näkökulmasta – ja millä tavoin kirjallisuus on ottanut yhteiskunnallisiin asioihin kantaa.
Valistuksen ja varhaisromantiikan aika
Valistuksen ajalle oli Kirstinän (2017: 47) mukaan ominaista usko tieteeseen, ilmiöiden järkiperäisiin selityksiin sekä ihmisen ylivertaiseen kykyyn ratkaista ongelmia järjellä. Varhaisromantiikassa puolestaan korostuivat tunteet ja järjenvastainen (Kirstinä 2017: 57). Tämä kaikki oli vastaiskua uskonnolle, kirkolle ja kirkollisten tekstien aiemmalle hegemonialle. Haapala ja Steinby (2013: 161) kuitenkin muistuttavat, että tämän ajattelun sijaan olennaisempaa romantiikan aikaan tultaessa oli yksilön sisäinen kokemus maailmasta ja tämän seurauksena syntynyt keskeislyriikan käsite – yksilön sisimpiä tuntoja paljastava runous.
Euroopassa valistuksen aika oli varsinaisesti 1700-lukua, joka päättyi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin: mm. vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa tunnuslauseenaan pitäneeseen Ranskan vallankumoukseen 1789. Suomessa valistuksen ajalle keskeinen hahmo oli Henrik Gabriel Porthan, joka aikalaisineen kiinnitti huomiota muun muassa maan historiaan, kieleen ja kulttuuriin (Kirstinä 2017: 54-55). Franzénin Ihmisen kasvot -runoa tulkitessani havaitsin niin valistuksen aikaa edeltäviä viittauksia yliluonnolliseen (ihminen Jumalan kuvana), valistuksen ajalle tyypillistä ihmisen aseman ylistystä luomakunnan kruununa kuin mahdollista romantiikan ajan kauneuden ylistystäkin. Suomalaisessa kirjallisuudessa valistuksen aika jäi suhteellisen lyhyeksi romantiikan virtausten saapuessa yhteiskuntaan ja kirjallisuuteen jo 1800-luvun alussa, vaikkakin valistuksen ihanteet jäivät elämään romantiikan ihanteiden rinnalle. Suomalaisen kirjallisuuden leviäminen kansan keskuudessa oli kuitenkin hidasta muun muassa siksi, että kirjojen jakelukanavat olivat puutteellisia, ja lisäksi vielä 1700- ja 1800-luvuilla Suomessa oli runsaasti puutteita kansan sivistyksessä. (Kirstinä 2017: 56.)
Olin tavallaan hieman yllättynytkin siitä, miten hyvin suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöt näkyvät olleen tietoisia kansainvälisistä aatesuuntauksista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kenties tähän on vaikuttanut se, että Suomi kuului 1700- ja 1800-luvuilla kiinteästi suuriin kulttuurisiin vaikutuspiireihin – ensin Ruotsiin ja sitten Venäjään. Kiinnostus omaan kulttuuriin ja sen historiaan alkoi vähitellen herätä, ja Kirstinän (2017: 55) mukaan Ruotsi-Suomi kiinnosti myös vastaavasti eurooppalaisia suurvalta-aseman puolesta 1700-luvun alussa Kaarle XII:n johdolla käydyn suuren Pohjan sodan vuoksi.
Kansallisromantiikan aika
Siinä missä valistukselle oli tyypillistä nojaaminen järkiperäiseen tietoon vastaiskuna aiempaan uskonnollisuuden hegemoniaan ja yliluonnolliseen, kansallisromantiikan ajalla tunnettiin viehtymystä järjenvastaiseen, uniin ja alitajuiseen (Kirstinä 2017: 57). Kansallisromanttiseksi unelmaksi syntyi kansakunnalle oman ihanneidentiteetin rakentaminen Suomen tultua liitetyksi Venäjään Suomen sodan (1808-09) seurauksena. Ainutlaatuinen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana ruokki oman kansallisen identiteetin rakentamispyrkimyksiä.
Laitisen (1997: 145) mukaan teollistuminen käynnistyi Suomessa 1830-luvulla, ja vuoden 1863 kieliasetuksen myötä suomen kieli nousi tasaveroiseen asemaan ruotsiin nähden. Teollistumisen myötä kaupungistuminen käynnistyi. Kirjallisuudessa Suomen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä julkaistiin lukuisia sanomalehtiä. Kulttuuripiirejä jakoivat herännäisyysliikkeet, murteiden taistelu sekä vaihtelevat sensuuriasetukset, jotka iskivät myös kirjallisuuteen (Laitinen 1997: 150-152). Laitisen (1997: 155) mukaan vuosisadan edetessä viriävää kirjallisuutta tukivat yhteiskunnallisista muutoksista mm. vähitellen kohonnut koulutustaso, piristynyt talouselämä, mainittu teollistuminen, kaupungistuminen ja sen myötä tehostunut käännös-, kustannus- ja kirjastotoiminta.
1840-luvun tienoilla heränneeseen kansallisuusaatteeseen kuului olennaisesti muun muassa kansanrunouden kerääminen, minkä seurauksena syntynyt Kalevala oli Kirstinän (2017: 67) mukaan kansallisen identiteetin keskeinen työkalu. J. L. Runeberg puolestaan ammensi omassa tuotannossaan aineksia muun muassa Ruotsi-Suomen hävitystä sodasta, ja hän pyrki ottamaan aseman ”kansallisena eheyttäjänä”. Hän kuvasi eri säätyjen kartanon isäntien ja torppareiden sopusointuisia suhteita, ja hänen tyylinsä oli kansallisromantiikan ajalle tyypillisen ylevää. Aleksis Kiven tuotannossa puolestaan heijastui Laitisen (1997: 199) ja Kirstinän (2017: 83) mukaan klassismin sukuinen realismi, ja otaksuin hänen tuotantonsa osumisen kansallisromanttisen ja realismin aikakauden väliin olleen syynä siihen, että hänen tuotantoonsa suhtauduttiin aikalaiskritiikeissä kaksijakoisesti. Osa teoksista, erityisesti draama, nousi välittömästi klassikoiden joukkoon, kun taas Seitsemän veljestä sai ansaitsemansa tunnustuksen vasta vuosikymmeniä kirjailijan kuoleman jälkeen.
Realismi – todenmukainen kuvaus pettymys kansallisromantikoille
Realismi saapui suomalaiseen kirjallisuuteen varsinaisesti 1880-luvulla, ja sen juuret kumpusivat yhteiskunnallisista, sivistyshistoriallisista ja ideahistoriallisista muutoksista. Yhteiskunnalliset muutokset tarkoittivat teollistumista, kaupungistumista sekä sosiaalisten epäkohtien lisääntymisestä. Sivistyshistorialliset muutokset tarkoittivat koulusivistyksen saaneen uuden sukupolven kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin, ja ideologisia syitä puolestaan olivat evoluutio-opit ja kritiikki uskontoa ja epätasa-arvoa kohtaan. (Laitinen 1997: 214-217.) Kansallisromanttisen ohjelman jälkeen ihanteena kirjallisuudessa oli eräänlaisen kansallisen ihanteen luominen, mihin realismin ja naturalismin pyrkimys esittää yhteiskunta mahdollisimman realistisesti kaikkine rumuuksineen päivineen ei vastannut. Toisin kuin romantiikan kirjallisuudessa, realismissa ihminen kuvattiin vaistojen, viettien ja ympäristön kahlitsemana olentona (Kirstinä 2017: 95). Itse asiassa realistista ja naturalistista kuvausta pidettiin kansallisromanttisen kauden jälkeen pettymyksenä, ja jopa kirjailijoiden saamia apurahoja ehdotettiin palautettaviksi tästä syystä.
Omassa työssäni tarkastelin erityisesti Minna Canthin Kauppa-Lopo-novellia, jota kirjailija itsekin piti avoimen naturalistisena. Naturalismille ominaista oli yhteiskunnan, ympäristön ja ihmisten kaunistelematon kuvaus. Samalla teos sisälsi aineksia siirtymisestä sisäiseen ihmiskuvaukseen eli niin sanottuun psykologiseen realismiin. (Lappalainen 7-14.) Ajatuksena oli, että ihmisen sisäiset tarpeet toimivat ikään kuin pakonomaisena tapana toimia, kuten Lopon halu anastaa markkinoilla näkemänsä kukkaro. Tässä on nähtävissä myös yhteiskunnallinen sanoma, jonka ajatuksena oli ymmärtää köyhälistöä ja rikollisia. Muita realismin tärkeitä teemoja olivat erityisesti naisen asema patriarkaalisessa yhteiskunnassa sekä yhteiskuntaluokkien ja sukupolvien välinen kuilu (Kirstinä 2017: 98-101).
Modernismista nykyaikaan
Modernismin ”uusi sukupolvi” astui esiin 1900-luvun alkupuolella. Suomenruotsalaisessa runoudessa oli nähtävissä uusia piirteitä, joita olivat vapaa rytmi, loppusoinnuttomuus ja uudenlainen runokuvan käyttö, laajentunut sanasto ja aiheisto sekä runojen uudenlainen rakenne (Laitinen 1997: 349). Edith Södergran oli näistä uuden sukupolven ruotsinkielisistä runoilijoista ensimmäinen. Suomenkielinen modernismi käynnistyi varsinaisesti pian itsenäistymisen jälkeen Uuno Kailaan ja Katri Valan johdolla. Tulenkantajat-nimi, joka alun perin oli Nuoren Voiman Liiton albumi, otettiin kirjailijaryhmän nimeksi, ja samannimistä lehteä alettiin julkaista vuonna 1928. (Laitinen 1997: 368.) Tulenkantajien ihanteena olivat elämän rakastaminen, henkinen vapaus ja auktoriteetittomuus. Hieman vastaavalla tavalla syntyi vasemmistolainen kirjallisuusryhmä Kiila, joka perustettiin vuonna 1936 vastaiskuna 1930-luvun koventuneelle oikeistolaiselle aatemaailmalle ja lapuanliikkeelle. Sen ydinjoukko oli jossain määrin samaa kuin Tulenkantajissa. (Yle Teema.) Varsinaisesti dadaismin ja surrealismin kaltaiset modernismin tyylisuunnat pääsivät Suomessa esille vasta toisen maailmansodan jälkeen (Kirstinä 2017:109).
Modernismin äärimmäisiä muotoja oli estetiikan äärimmilleen vienyt ja Keski-Euroopasta lähtöisin ollut dekadentti rappio. Dekadenssin runouteen kuului voimakas symbolismi ja elämäntavan boheemius. Mattheiszenin (2004: 13) mukaan aikaisemmin dekadenssilla viitattiin lähinnä viehtymykseen pahaan – keikarimaiseen dandyismiin, päihteisiin, paheisiin ja perversioihin. Tämä ajatus ei luonnollisestikaan sopinut nuoren kansan identiteetin rakennukseen, minkä vuoksi dekadenssin olemassaolo on Mattheiszenin (2004: 13) mukaan kielletty suomalaisessa taiteen ja kirjallisuuden tutkimuksessa. Viime vuosina dekadenssia on kuitenkin käsitelty osana suomalaista kulttuurielämää. Suomalaisen dekadenssin erityispiirteinä Mattheiszen (2004: 13) näkeekin ajatuksen suomalaisen renessanssin tulemisesta sekä erityisesti 1890-luvun sortovuosien epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tämä yhteiskunnallinen epävarmuus on ennen kaikkea heijastunut suomalaisessa kirjallisuudessa naturalismina, jossa yhteiskunnallisia oloja on kuvattu inhorealistisen todenmukaisesti kuin ne ovat olleet silläkin uhalla, että kirjailijat töineen ovat päätyneet kriitikoiden hampaisiin.
Modernismin ajatuksena oli eri taiteenlajeissa esittää asiat symbolistisesti sen jälkeen, kun realismissa esimerkiksi kuvataiteen puolella oli pyritty kuvaamaan kohteita mahdollisimman totuudenmukaisesti. Valokuvauksen yleistyessä tuli kuvataiteen ihanteeksi luoda taidetta taiteen vuoksi. Taiteilijat nähtiin luovina neroina, joiden kuviteltiin sekä tuntevan että kuvaavan asiat jotenkin syvemmin. Vastaavasti tieteen puolella psykologia muutti ihmisen käsitystä itsestään. (Kirstinä 2017: 111-113.) Kuten realismin kohdalla Minna Canthia pohtiessani totesin, psykologia ja ihmisen sisäinen kiehtoivat kirjailijoita jo realismista lähtien.
Suomalaisista modernisteista tarkastelin erityisesti Uuno Kailaan tuotantoa. Laitisen (1997: 378) mukaan Kailasta pidetään esimerkkinä rigorismista ja synkästä sairaalloisen elämän kuvaajista, jollainen hänen oma lyhyeksi jäänyt elämänsä Katri Valan, Edith Södergranin ja monen muun modernistisen aikalaisrunoilijan kanssa olikin. Tällainen kärsivän lyyrikon kuva muodostui Laitisen (1997: 373) mukaan toisesta maailmansodasta eteenpäin muutamaksi vuosikymmeneksi kuvaamaan suomalaisia runoilijoita. Proosassa Tulenkantajista tunnetuimpia olivat Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen, mutta Laitisen (1997: 404) mukaan ryhmän ihanteita parhaiten vastasi kuitenkin vivahteikas lyriikka, kun taas proosa oli ehkä liian raskasta ja suunnittelua vaativaa.
Laitisen (1997: 440) ja Kirstinän (2017: 169) mukaan sodanjälkeisessä kirjallisuudessa voidaan erottaa neljä ajanjaksoa: 1) hapuileva 1940-luvun loppu, joka tunnetaan erityisesti mitallista runomuotoa mutta vähitellen 1950-luvulle tultaessa vapaamitallista muotoa käyttävistä vahvoista naisrunoilijoistaan, 2) 1950-luvun uusi tyyli ja menneen kritiikki, jota edusti sotakirjallisuus, 3) 1960-luvulta 1970-luvulle kestänyt kantaa ottava ja osallistuva kirjallisuus ja 4) tämän jälkeinen ajanjakso, jolle ominaista oli irtautuminen poliittisista tunnuksista ja hakeutuminen yksilöllisiin katsomuksiin sekä yhteyden etsimiseen luonnon ja kulttuuriperinnön kanssa.
Oma pohdinta
Yleisesti näyttää siis siltä, että uudet aikakaudet kirjallisuudessa ovat juontaneet juurensa useista eri tekijöistä: niin menneisyyden aikakausien tyyli-ihanteiden vastustamisesta, uudenlaisen ajattelun lisääntymisestä kuin ympäröivän yhteiskunnan tilastakin. Tietenkin tähän ovat vaikuttaneet myös kansainväliset vaikutteet sekä taiteilijoiden itsensä halu tuoda esille itselleen tärkeitä aihealueita sekä vähitellen herännyttä ajatusta jonkin syvemmän olemassaolosta pintapuolisen asioiden kuvaamisen sijaan.
On ollut kiinnostavaa tutustua kurssin lähdekirjallisuuteen, jossa esimerkkien kautta on voinut nähdä selvästi kullekin aikakaudelle ominaisia piirteitä. Millä tavoin ”kansallinen projekti” ja kansallisromanttinen suuntaus suomalaisen identiteetin luomiseksi ja vahvistamiseksi on vaikuttanut kirjallisuuden ja taiteen muotoon 1800-luvun alkupuolelta lähtien, miten sen rinnalle on tullut naturalistisen inhorealistista kuvausta ympäristöstä ja ihmisistä, miten teoksissa on käännytty tarkastelemaan yksilöiden sisäisiä maailmoita psykologisesti ja miten modernismissa on pyritty vapaaseen ilmaisuun, otettu kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja pyritty vaikuttamaan yhteiskunnan tilaan vaikkapa tuomalla esille naisen asema patriarkaalisessa yhteisössä tai vastustamalla oikeistolaista liikehdintää. Ja miten muutokset ovat henkilöityneet niin selkeästi samalla, kun aiempien suuntausten edustajat ovat jääneet taustalle – kenties kritisoimaan uuden polven kirjailijoita ja näiden tuotoksia.
Nostan tässä kurssilta kaksi keskeistä tekemääni havaintoa. Ensinnäkin olen lukemani perusteella vaikuttunut siitä, miten hyvin suomalaiset kirjailijat ja kulttuurin merkkihenkilöt näkyvät tunteneen kansainvälisiä virtauksia jo 1700- ja 1800-luvuilta lähtien, vaikka maa muutoin on ollut hyvin agraarinen, sivistymätön ja suurilta osin takapajuinen. Käynnistyihän kaupungistuminenkin varsinaisesti teollistumisen yhteydessä vasta noin 1830-luvulta lähtien. Kokonaisuutena tarkastellen suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen yhdeksi maailman vauraimmista maista on siis ollut aivan hämmästyttävän nopeaa. Yhtä lailla nopeaa on ollut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin nousu laajasti tunnetuksi. Toinen keskeinen havaintoni liittyy siihen, että erilaiset kirjallisuuslajit (runous, proosa ja draama) ovat monin paikoin kehittyneet eri tahtiin, sillä esimerkiksi dialogiin perustuvassa näytelmäkirjallisuudessa on ollut hankala kuvata vaikkapa realistisen tarkasti ympäristöä.
Itsearvio
Oma työskentelyni kurssilla oli erittäin kiireistä, mutta kurssi oli mielestäni erittäin mielekäs aikuis-opiskelijan näkökulmasta. Aikataulutus, yksi tehtävä kommentteineen kahteen viikkoon, oli mielestäni juuri sopiva. Minun on myönnettävä, että arkinen työvuosi on ollut sen verran kiireinen, etten luultavasti olisi ehtinyt tehdä tehtäväpalautuksia yhtään tämän nopeammin. Jakso on mielestäni ollut hyvin opettavainen, ja oma kiinnostukseni juuri yhteiskunnallisiin muutoksiin on tukenut jakson teemoihin tutustumista. Olen nauttinut erittäin paljon opiskelijakollegoideni kirjoitusten lukemisesta.
Lähdekirjallisuus on ollut kiinnostavaa, ja on ollut kiinnostavaa tutustua eri aikakausien kirjallisuuteen ja kirjallisuuden ajanjaksoihin. Samalla on ollut kiinnostavaa havaita, millä tavoin yhteiskunnallinen ajattelu on ohjannut kotimaista kirjallisuutta, joka puolestaan on ohjannut edelleen yhteiskunnallista ajattelua. Samalla tämä on saanut entisestään miettimään sitä, millainen suomalaisen yhteiskunnan kehitys on niinkin lyhyessä ajassa kuin 150 vuotta ollut. Alun köyhästä agraarisesta yhteiskunnasta on tullut näin lyhyessä ajassa niin itsenäinen, vauras kuin teknologisoitunutkin. Alussa ei myöskään juuri ollut suomalaista kirjallisuutta, mutta vähitellen suomalainen kulttuuri erilaisine taidemuotoineen on kohonnut osin jopa maailmanlaajuisesti tunnetuksi.
Yksi aivan keskeinen huomioni kurssin tehtäviä tehdessäni liittyy siihen, että vuosien ajan keräämäni kotikirjasto toimii erinomaisesti kurssien tukimateriaalina. Kirjahyllystäni löytyi kurssille niin Aleksis Kiveä, Minna Canthia, Eino Leinoa, Juhani Ahoa kuin Uuno Kailastakin. Monipuolisen ammatillisen kirjaston kokoaminen onkin mielestäni olennaisen tärkeä osa matkaani kohti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyttä. Myös kurssille tekemäni tehtävät ovat antaneet aiempaa laajempaa ymmärrystä kotimaisen kirjallisuuden kehityksestä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ohella.
Lähteet
Haapala, Vesa & Liisa Steinby 2013: Retorisesta runouskäsityksestä romanttiseen: lyriikka 1600-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin, s. 156-164. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
KIRSTINÄ, LEENA 2017: Kirjallisuutemme lyhyt historia. 2., uusittu painos. Laatusana Oy.
LAITINEN, KAI 1997: Suomen kirjallisuuden historia. 4., uusittu painos. Otava, Helsinki.
Lappalainen, Päivi 1999: Kauppa-Lopo ja Agnes, kaksi naiskuvaa. Teoksessa Canth, Minna: Kauppa-Lopo ja Agnes. Suomalaisen Kirjallisuuden Klassikoita, sivut 7-18.
MATTHEISZEN, MIRKKA 2004: Rappio ja renessanssi. Dekadenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Plataani Oy.
MÄKIKALLI, AINO & LIISA STEINBY (toim.) 2013: Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Yle Teema: Sininen laulu. Suomen taiteiden tarina. Osa 3: Kahden Suomen draama 1930-35. Kiila. Internet-lähde osoitteessa http://vintti.yle.fi/yle.fi/sininenlaulu/yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php-id=100.htm. Luettu 3.3.2021.
