Vastakulttuurista puhutaan usein nuoruuden, kapinan ja näkyvän liikkeen kautta. Ensiksi tulee mieleen Beat-sukupolven särmikäs sotienjälkeisen konformismin1 kyseenalaistaminen ja vimmainen vapauden etsintä. Se merkitsi kokonaista sukupolvea, joka ei halunnut elää niin kuin sille sanottiin tai miten sen odotettiin elävän. Vastakulttuurissa ei kuitenkaan ollut kyse vain tyylistä, musiikista tai kirjallisuudesta. Siinä oli kyse syvemmästä kysymyksestä: miksi asioiden pitäisi olla juuri niin kuin ne ovat?
Tämä kysymys tekee vastakulttuurista ajattoman ilmiön. Jokainen uusi sukupolvi kysyy saman kysymyksen omalla tavallaan. Miksi työn pitää näyttää tältä? Miksi koulun, perheen, yhteiskunnan tai kulttuurin pitää toistaa juuri näitä odotuksia? Nuoruudessa kysymys esitetään usein kirkkaimmin, koska nuoruus itsessään on vastakulttuurinen kapinoiva voima. Se ei vielä täysin usko siihen, että maailma pitäisi ottaa vastaan valmiina. Se haluaa koetella rajoja, testata toisin elämisen mahdollisuutta ja kysyä, kuka nämä säännöt on oikeastaan laatinut ja millä oikeutuksella.
Kulttuurin pysähtyminen ja vastakulttuurin liike
Kulttuureilla on tapana pysähtyä. Ne alkavat pitää itseään luonnollisina, ikään kuin niiden omat tavat, arvot ja toimintamallit olisivat ainoita mahdollisia. Silloin syntyy helposti ajatus: näin meillä tehdään, näin kuuluu tehdä, näin on aina tehty. Juuri nämä ovat niitä kohtia, joihin vastakulttuuri iskee. Se kysyy, miksi näin kuuluu olla. Eikö asiaa voisi tehdä toisella tavalla? Eikö maailmaa voisi järjestää uudelleen kuin muistipelin alussa, jossa kaikki kortit laitetaan nurin päin ja sekoitetaan? Tai punk-yhtyeiden tavoin, jos joku oppii soittamaan instrumenttiaan, hänet siirretään oitis soittamaan jotakin toista instrumenttia.
Tässä mielessä vastakulttuurisuus muistuttaa tasaisen vedenpinnan hämmentämistä. Se synnyttää liikettä, pyörteitä ja virtausta sinne, missä vesistö näyttää liian tyyneltä. Se esittää kysymyksiä, joita tasaisuuteen tottunut ympäristö pitää liian itsestään selvinä, jotta niitä voisi edes havaita. Mutta juuri siinä piilee myös vastakulttuurisuuden raskaus. Vesi on painava elementti hämmentää yksin tai edes pienessä ryhmässä, varsinkin silloin, kun muut vain kelluvat sen pinnalla ja pitävät sen tasaisuutta luonnollisena. Jatkuva vastavoimana oleminen väsyttää. Ihminen uupuu, jos hänen osakseen jää vuodesta toiseen liikuttaa jotakin sellaista, minkä muut ovat jo hyväksyneet liikkumattomaksi. Vastakulttuurisuus ei ole vain rohkeutta ja vapautta, vaan myös kuluttavaa työtä. Se on yritystä saada aikaan liikettä, ymmärrystä ja muutosta maailmassa, joka mielellään säästää voimiaan pysymällä paikoillaan.
Ja silti vedenpinta tasoittuu aina uudelleen. Se, mikä kerran oli uutta, muuttuu vähitellen tutuksi. Se, mikä kerran rikkoi järjestyksen, asettuu osaksi uutta järjestystä. Vastakulttuurisen kyseenalaistajan pitäisi siis alati kyetä näkemään asioita uudella tavalla, kun samaan aikaan yhä uudet sukupolvet kysyvät samoja kysymyksiä jo kertaalleen hämmennetyissä ja tasaisiksi asettuneissa kohdissa. Jossakin on aina uusi käsi, joka hämmentää vettä jälleen. Usein entiset hämmentäjät ovat silloin itse jo mukautuneet pinnan tasaisuuteen.
Beat-sukupolvi sotienjälkeisen konformismin vastavoimana
Beat-sukupolvea voi pitää sotienjälkeisen yhdenmukaisuuden vastavoimana. Se nousi aikana, jolloin yhteiskunta korosti järjestystä, vakautta, kunnollisuutta ja ennalta hahmotettua elämäntietä. Beat-sukupolven kirjailijat, kuten Jack Kerouac, sekä heitä ympäröinyt jazzin uudistuva maailma, jota edustivat muun muassa Dizzy Gillespien kaltaiset muusikot, ilmaisivat vapautta, levottomuutta ja halua etsiä ihmiselämälle toisenlaisia rytmejä.
Kerouacin Matkalla-teoksessa tämä näkyy liikkeenä, levottomuutena ja pakottavana tarpeena lähteä. Hänen proosansa hengittää kokemusta, jossa elämä ei asetu turvallisesti valmiisiin kehyksiin. Dizzy Gillespien ja muiden jazzin uudistajien maailmassa taas kuuluu improvisaation logiikka: elämä ei ole vain valmiiksi kirjoitettu nuotti, vaan jotakin, joka syntyy hetkessä, riskissä ja poikkeamassa. Siksi beat-maailman ja jazzin liitto tuntuu edelleen luontevalta. Molemmissa oli jotakin, mikä vastusti liiallista valmiutta. Molemmat etsivät elämää sieltä, missä kulttuuri oli vielä kesken.
Beat-sukupolven viehätys liittyy juuri tähän. Se ei ollut vain kirjallinen suuntaus, vaan kokonainen liikehdintä kohti toisenlaista kokemista. Se ei tyytynyt kysymään, miten elää hyvin valmiissa maailmassa. Sen esittämä kysymys oli, onko maailma jo alun alkaen rakennettu liian ahtaaksi.
Vapauden hinta
Silti vastakulttuurissa on aina myös surumielinen puolensa. Se ei kanna ihmistä automaattisesti vapauteen. Joskus se johtaa avautumisen sijasta hajaantumiseen. Olenkin pohtinut, miksi Jack Kerouacin matka kohti vapautta näyttää lopulta päättyneen elämää rajoittavaan alkoholismiin. Ehkä siksi, ettei nuoruuden liike yksin riitä elämänmuodoksi. Ehkä jatkuva pako muuttuu ajan myötä raskaaksi. Ehkä ihminen voi vastustaa kulttuurin malleja vain tiettyyn pisteeseen asti, ennen kuin hän huomaa kantavansa hartioillaan kulttuuristen normien lisäksi omaa haavoittuvuuttaan.
Vastakulttuuri voi vapauttaa, mutta se voi myös paljastaa, kuinka vaikeaa on rakentaa itselleen paikka maailmassa, jos ei halua mahtua valmiisiin kehyksiin. Siinä on vastakulttuurin paradoksi. Nuorena se näyttäytyy voimana, joka murtaa. Vuosien myötä se joutuu kuitenkin kohtaamaan uuden kysymyksen: mitä tapahtuu, kun kapinallinen itse alkaa muistuttaa järjestystä? Kun eilisen kyseenalaistaja huomaa olevansa tämän päivän vanhoillinen jonkun toisen silmissä?
Ehkä siitä syntyy tarve tavoitella ikuista nuoruutta. Ehkä siitä seuraa katkeruus. Tai ehkä kypsin mahdollisuus on hyväksyä, että vastakulttuurin tärkein perintö ei ole ikuinen kapina, vaan kyky jättää maailmaan enemmän tilaa seuraaville kysyjille. Vastakulttuurisuus tekee näkyväksi arvoja, ajattelutapoja, asenteita ja käytäntöjä, jotka ovat ehtineet näyttäytyä luonnollisina ja itsestään selvinä. Juuri tässä sen merkitys on suurin: se ei ainoastaan vastusta jotakin, vaan valmistaa seuraaville mahdollisuuden nähdä selvemmin se, mitä heidän edeltäjänsä eivät enää nähneet. Vastakulttuuri tekee näkyväksi sen, minkä varaan seuraava kysymys voi rakentua.
McMurphyn äänekkyys – Bromdenin hiljaisuus
Juuri siksi Ken Keseyn kirja ja Milos Formanin elokuvasovitus Yksi lensi yli käenpesän tuntuu edelleen ajankohtaiselta teokselta. Tutkin niitä juuri vastakulttuurisuuden näkökulmasta kirjallisuuden aineopintojeni viimeisellä kurssilla.
Päähenkilö McMurphy on näkyvä vastakulttuurinen hahmo: äänekäs, röyhkeä, elämänhaluinen ja järjestystä rikkova. Hän haastaa instituution ja laitostuneiden muiden potilaiden ajatukset, pilkkaa järjestelmän jäykkyyttä ja yrittää palauttaa ihmisille heidän tunteensa, tahtonsa ja vapautensa. Hänen rinnallaan istuu kuitenkin toinen hahmo, joka on ehkä vieläkin merkityksellisempi. Päällikkö Bromden on mies, joka on päättänyt esittää kuuromykkää, koska hänet ja hänen edustamansa maailma on sivuutettu niin perusteellisesti, ettei puhe enää tunnu mielekkäältä.
Päällikkö Bromden symboloi kokonaista sellaisten ihmisten joukkoa, joka vetäytyy hiljaisuuteen, koska heidät on sivuutettu niin monesti, ettei puhe enää tunnu mielekkäältä. Hän ei ole vaiennut siksi, ettei hänellä olisi mitään sanottavaa, vaan siksi, että ympäröivä maailma ei ole ollut valmis kuulemaan. Siksi kohtaus, jossa McMurphy tarjoaa Bromdenille purukumia ja Bromden vastaa yksinkertaisesti “Thank you”, edustaa hetkeä, jossa näkymätön tulee näkyväksi.
Tässä hetkessä ihminen, jota on katsottu ohi, vastaa. Bromden ei tässä hetkessä edusta vain itseään yksilönä. Hän alkaa kantaa mukanaan kaikkia niitä, jotka on sivuutettu, joita ei ole vaivauduttu kuuntelemaan ja joiden kokemukset on työnnetty syrjään. Hän muistuttaa niistä ihmisistä ja ryhmistä, joilta on riistetty omaisuutta, joiden ääni on jätetty päätöksenteon ulkopuolelle ja joiden on odotettu mukautuvan järjestykseen, jota he eivät itse ole olleet rakentamassa. Siksi hänen kiitoksensa ei ole vain yhden miehen repliikki. Se on hetki, jossa vastaus kuvastaa kaikkien niiden ihmisten kiitosta, jotka tulevat yllättäen huomatuiksi toisen ihmisen toimesta.
Hiljaisuus vastakulttuurin toisena muotona
Tässä kohtauksessa on jotakin syvästi ajankohtaista. Me puhumme nykyään paljon osallisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja näkyväksi tekemisestä, mutta käytännössä moni ihminen tai ryhmä kokee yhä ohikatsomista. Kaikkia ei syrjäytetä huutamalla. Usein se tapahtuu hienovaraisemmin: ei kysytä, ei kuunnella, ei pysähdytä, ei uskota, ei nähdä. Silloin osa ihmisistä tekee saman ratkaisun kuin Bromden. He vetäytyvät. He eivät välttämättä lakkaa ajattelemasta, tuntemasta tai ymmärtämästä, vaan lakkaavat uskomasta siihen, että puhuminen muuttaisi mitään.
Siksi vastakulttuurisuutta ei pitäisi ymmärtää vain näkyvänä kapinana. Sen toinen muoto on hiljaisuus. On ihmisiä, jotka vastustavat kulttuuria huutamalla sitä vastaan, ja on ihmisiä, jotka lakkaavat puhumasta sille kokonaan. Molemmat kertovat samasta asiasta. Vallitseva kulttuuri ei ole kyennyt ottamaan kaikkia omikseen. Kun joku jää jatkuvasti sivuun, hiljaisuus voi muuttua suojaksi, selviytymiskeinoksi ja viimeisenä mahdollisuudeksi säilyttää jokin oma sisäinen alue koskemattomana.
Kun vedenpinta tasoittuu
McMurphyn ja Bromdenin kuva puhuttelee siis enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä voi havaita. Siinä ovat rinnakkain kaksi vastakulttuurin muotoa: näkyvä kapina ja hiljainen vetäytyminen. Toinen rikkoo järjestystä ulospäin, toinen kieltäytyy antamasta itseään sille kokonaan. Tässä hetkessä puhe palaa. Äänetön kapina tulee tunnistetuksi ja saa äänen.
Kulttuurin kannalta ratkaisevaa ei ehkä lopulta olekaan se, kuinka kovaa joku kapinoi. Ratkaisevaa on, oppiiko kulttuuri tunnistamaan ja ottamaan huomioon nekin äänet, jotka ovat jo kerran päättäneet vaieta. Samalla on ymmärrettävä, että vedenpinta tasoittuu aina uudelleen. Siksi myös vastakulttuuria tarvitaan aina uudelleen. Mutta ehkä sen tärkein tehtävä ei ole jäädä pysyväksi myrskyksi vaan muistuttaa, ettei tyyni pinta ole koskaan koko totuus.
Tässä piilee myös inhimillinen lohtu. Jokaisen ei tarvitse jaksaa hämmentää vettä yksin loputtomiin. Joskus riittää, että joku tekee liikkeen näkyväksi. Että joku kysyy ääneen sen, minkä muut ovat oppineet ohittamaan. Että joku tarjoaa purukumin ja tulee samalla osoittaneeksi, että vielä on mahdollista ilmaista itseään myös ääneen – ja joku kuulee.
1) Konformismi = taipumus mukautua vallitseviin normeihin, odotuksiin ja enemmistön tapaan ajatella tai toimia.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.