Tänään 9. huhtikuuta vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Itselleni fennistinä ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana päivä on erittäin tärkeä, ja tänään onkin syytä kääntää katseet nimenomaan omaan kotoiseen suomen kieleemme ja sen käyttöön mitä erilaisimmissa arjen tilanteissa.
Kun ajattelemme suomen kieltä tänään, sen käyttö tuntuu itsestään selvältä. Sillä kirjoitetaan lakeja, opetetaan kouluissa ja käydään yhteiskunnallista keskustelua. Emme helpostikaan tule ajatelleiksi, että suomalainen tekee kulttuuriteon joka kerta käyttäessään suomen kieltä millaisessa tilanteessa hyvänsä. 1500-luvulla, Mikael Agricolan aikaan, suomen kielen asema oli tyystin toisenlainen. Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa, ja hallinnon sekä kirkon kieliä olivat latina ja ruotsi. Suomi oli ennen kaikkea rahvaan kieli, jota puhuttiin mutta ei kirjoitettu.
Yhteiskunta nykyisen Suomen alueella oli maatalousvaltainen ja harvaan asuttu. Suurin osa ihmisistä eli maaseudulla viljellen maata, hoitaen karjaa ja hankkien elantonsa luonnosta. Lukutaito oli harvinaista, eikä varsinaista koululaitosta tai oppivelvollisuutta vielä ollut. Silti lukeminen alkoi vähitellen saada uuden merkityksen uskonpuhdistuksen myötä.
Uskonto oli 1500-luvun yhteiskunnassa keskeinen voima. Uskonpuhdistuksessa korostui ajatus että jokaisen tuli ymmärtää kristillinen oppi itse. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että ihmisten tuli oppia lukemaan. Lukemista ei silti pidetty varsinaisena sivistyksellisenä itseisarvona vaan välineenä siihen, että oikea usko edellytti ymmärtämistä.
Tästä näkökulmasta Mikael Agricolan työllä oli ennen kaikkea uskonnollinen ja yhteiskunnallinen tehtävä. Kun Agricola julkaisi ensimmäisen suomenkielisen painetun kirjan, ABC-kirian, vuonna 1543 ja myöhemmin suomensi Uuden testamentin, hän loi välineen, jonka avulla tavallinen ihminen saattoi lukea ja ymmärtää lukemaansa omalla kielellään. Samalla syntyi kirjoitettu suomen kieli. ABC-kiria ei kuitenkaan varsinaisesti ollut oppikirja tavalliselle kansalaiselle vaan ennen kaikkea papeille ja virkamiehille.
On myös tärkeää muistaa, ettei kirjakielen synty merkinnyt vielä suomenkielisen kirjallisuuden syntyä. Agricolan tekstit olivat käytännöllisiä ja uskonnollisia. Ne palvelivat opetusta ja seurakuntaelämää. Suomen kieli oli saanut kirjoitetun muodon, mutta sen käyttöalue oli vielä kapea.
Kului pitkä aika ennen kuin suomen kieli alkoi laajemmin tuottaa kirjallisuutta ja ilmentää kulttuuria. Vasta 1800-luvulla voidaan puhua varsinaisesta suomenkielisen kirjallisuuden synnystä. Kun Elias Lönnrot julkaisi Kalevalan 1830- ja 1840-luvuilla, suomen kieli astui uudelle tasolle: siitä tuli kansallisen kulttuurin kieli. Myöhemmin 1800-luvun loppupuolen kirjailijat Aleksis Kivi, Minna Canth, Juhani Aho ja Teuvo Pakkala osoittivat, että suomen kieli soveltuu myös romaaniin, näytelmään ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Suomen kirjakieli ei siis syntynyt hetkessä eikä yhden ihmisen työnä. Se rakentui vähitellen vuosisatojen aikana. Agricolan työ oli alku, mutta sen merkitys näkyi vasta paljon myöhemmin ja hieman erilaisena, millaista tarkoitusta varten Agricola oli työnsä tarkoittanut.
Suomen kielen päivän tärkein opetus onkin, ettei kieli kehity käyttökieleksi suurten julistusten vaan arkisen käytön kautta. Kun kieltä käytetään mihin tahansa tarkoitukseen, rakentuu merkityksiä ja kokonaisia kulttuureita. Siksi Mikael Agricolan merkitys voidaan nähdä osana jatkumoa, jossa kieli, oppiminen ja yhteiskunta kietoutuvat toisiinsa.
Itse jatkan tänäänkin ylpeänä suomenkielisen kirjallisuuden kuluttamista ja oman ilmaisuni ja sanavarastoni laajentamista. Toivon, että mahdollisimman moni muukin tekee samoin tuntien samalla ylpeyttä omasta yhteisestä kielestämme.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.