Aloitin tämän taloustieteen termejä käsittelevän blogipostausteni sarjan aiemmalla tekstilläni, jossa kirjoitin muutaman sanan resursseista ja vaihtoehtoiskustannuksista. Tässä kirjoituksessani otan esille seikan, joka monilta poliitikoilta näkyy yllättäen olevan hukassa. Suosittelisinkin ihan ensimmäiseksi uusille kansanedustajille, sellaisiksi pyrkiville ja suunnilleen kaikille muillekin ainakin taloustieteen perusopintojen laajuisen peruspaketin opiskelua. Nämä asiat on helpohkoa kuitata sanomalla “Joojoo, kyllä me nää asiat tiedetään itekin”, mutta kun ei nähtävästi tiedetä. Sen havaitsee siitä, että vaikka Suomi on varsin korkeasti verotettu maa, pohtivat poliitikot kilvan verokertymän lisäystä nimenomaan verotusta kiristämällä. Sen siis veronmaksaja tuntee nahoissaan, vaikkei olisi mikään erityinen verotuksen asiantuntijakaan. Perusidea on se, että ensin maksat veroa ansioistasi, sitten säästöistäsi ja jäljelle jäävästä maksat vielä kulutusverot päälle. Ja jos satumme potkaisemaan tyhjää, maksetaan jäämistöistämme vielä kaiken kukkuraksi perintöverot. Silti, kun kuuntelee vaalikeskusteluita herkällä korvalla, kuulee monesta suusta sanaparin verotuksen kiristäminen.
Onhan kansanedustajien käytettävissä tietenkin vaikkapa Eduskunnan tietopalvelu, jota on mahdollista hyödyntää erilaisissa materiaalitarpeissa kuten vaikkapa taloudellisten laskelmien tekemisessä. Lisäksi etenkin Valtiovarainministeriöstä löytyy kosolti taloudellista asiantuntemusta esitysten, taloudellisten mallien, ennusteiden ja päätöksenteon tueksi. Kuitenkin päättävän henkilön täytyy ymmärtää itsekin, mistä on kysymys, kun asioita käsitellään. Ja jos lähtökohtana on änkyrämäinen ajattelu, että tiedän paremmin kuin nuo kaikki teoreetikot yhteensä, ollaan jo metsässä. Taloudellista asiantuntemusta löytyy toki Arkadianmäeltäkin, kuten vaikkapa Kokoomuksen Juhana Vartiaiselta ja Elina Lepomäeltä. Entisistä kansanedustajista erittäin korkealle arvostamani on Vihreiden Osmo Soininvaara, jonka blogia suosittelen seuraamaan. Uudenmaan vaalipiirin ehdokkaista kovan luokan osaamista löytyy ainakin Vihreiden Mikko Kiesiläiseltä, joka on viime vuodet toiminut ajatuspaja Liberan keulakuvana. Ja tietenkin Suomessa on taloustieteen Nobelin pari vuotta sitten pokannut MIT:n taloustieteen proffa Bengt Holmström, vaikkei hän tietenkään ole kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä. Ja on yhteiskunnassamme muitakin keskeisiä talousvaikuttajia, joita yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kannattaisi kuunnella. Tällaisia ovat vaikkapa Sixten Korkman, Björn Wahlroos, Suomen Pankin entinen pääjohtaja Erkki Liikanen tai ilmastoekonomian professori Markku Ollikainen. Wahlroos kysyy juuri Kauppalehden jutussa 21.3.2019, miksi vaalien alla puhutaan ihan puuta heinää. Hyvinvointivaltion jatkuvuudelle Wahlroos antaa seuraavat neuvot: veroja on laskettava ja teollisuuden investointeja saatava lisää. Digitalisaatio yksistään ei Wahlroosin mukaan pelasta Suomea, vaan se lisää tuntuvasti tuloeroja yksistään sen varaan rakentuvissa yhteiskunnissa. Mutta mitä-mitä-mitä! Miten verojen alentaminen muka voisi kerryttää lisää verotuloja?
Verotus on kilpailukykytekijä
Valtio olemme siis tunnetusti me kansalaiset – sinä ja minä yhdessä. Valtio kustantaa meille monenlaisia asioita, kuten vaikkapa turvallisuuden, lainsäädännön ja sen toteutumisen valvonnan (armeija, oikeuslaitos ja poliisi). Tämä perustehtävä valtiolle annettakoon ilomielin. Näiden asioiden ylläpidosta syntyy kustannuksia, jotka katetaan yhteisesti verotuksen keinoin. Suomessa verotus on mallia progressiivinen, eli mitä enemmän tienaat, sen enemmän maksat veroja. Verotuksella on siis pyritty tasaamaan puntteja niin, että yhteiskunnan vahvimmat kustantavat osaltaan tukea tarvitsevan kansanosan pärjäämistä. Tämäkin on Oy Suomi Ab:ssa yleisesti ihan hyväksytty järjestelmä, enkä minäkään tätä perusasetelmaa lähde tässä kirjoituksessani kyseenalaistamaan, vaikka joskus olen Viron mallin mukaisesta tasaverotuksesta puhunutkin. Kritiikkini kohdistuu kuitenkin siihen, että kun työssäkäyvältä ja jotakin säästöön saaneelta verotetaan liikaa, tapahtuu taloudellisen aktiviteetin vähenemistä. Näinhän tavallaan tapahtuu myös Wahlroosin Kauppalehdessä mainitsemalla tavalla EU:ssa, jossa Etelä-Euroopan ja itäblokin maat kuuluvat taloudellisiin hyötyjiin mutta viittaavat kintaalla eurooppalaisille arvoille. Sellaista menoa kuuluukin kritisoida.
Toisin sanoen, jos suurituloisemmat ja yritykset verotetaan hengiltä, syntyy ongelma. Tehdyn työn määrä ja investointihalukkuus vähenee, ja ne suuntautuvat muihin kohteisiin. Tästähän oli pitkälti kysymys, kun merkittäviä suomalaisia talousvaikuttajia siirtyi jokunen vuosi sitten asustelemaan Portugaliin ja Ruotsiin edullisemman verokohtelun perässä. Kyse on siitä, että tietyn rajan ylittäessään kireä verotus ei enää lisää verokertymää vaan syö sitä. Siinä vaiheessa, kun tavarat on jo housuissa, on turha lähteä populistisesti syyttämään yksilöitä heidän tekemistään valinnoista. Kyse on kategorisesti järjestelmän ongelmasta, joka syntyy vaikkapa EU-alueen sisällä erilaisista eduista. Tästä kirjoitin aikaisemmin kertoessani aluepolitiikasta. Yksilönvapauteen kuuluu saada tehdä valintoja asuinpaikkansa suhteen omien preferenssiensä mukaisesti. Globaalissa ja vapaan liikkuvuuden maailmassa kenellä tahansa meistä on mahdollisuus valita tiettyjen rajojen puitteissa asuinpaikkamme omien halujemme ja toiveidemme mukaan.
Mikäli yksilönvapautta aletaan säännöstellä tai sellaista käyttäviä syyttää, aletaan puhua jo melko totalitaarisesta järjestelmästä, jollaisia on lähimenneisyydessä nähty lukuisia. Olihan sosialistisen järjestelmän keskeinen ja kaunis idea ottaa kaikki kaikilta ja jakaa tilalle kurjuutta tasapuolisesti. Kauniin ajatuksen taustalle ongelman aiheutti se, että kun kukaan ei hyötynyt uusista ideoista, kukaan ei jaksanut enää niitä alkaa kehitelläkään – ellei sitten pakolla valjastettu insinöörit rakentamaan rakettia. Toki vielä nykyisinkin entisissä sosialistisissa maissa on kasvavassa määrin esimerkiksi Neuvosto- ja DDR-nostalgiaa, joka nähdäkseni juontaa juurensa ajatuksesta, että ennen oli aina joku, joka kertoi mitä tehdään ja paljonko. Se loi turvaa sekä poisti kilpailua ja kateutta. Sillä tavoin järjestetty yhteiskunta ei ollut nykyisen kaltainen kilpailuyhteiskunta oravanpyörineen, jossa kilpailu on mallia kaikki kaikkia vastaan. Markkinataloudessa jokaisen täytyy sopeutua ja keksiä itselleen pärjäämisen kaava. Suunnitelmataloudessa järjestelmän mukaan eläneillä oli varmasti ihan kivaa ja turvallista, mutta järjestelmän jaloissa yksilön mahdollisuus erottautua joukosta ja toteuttaa individualistisesti itseään oli vähemmän kannattavaa. Joukosta erottuva saattoikin yllättäen löytää itsensä paikasta, jossa tuskin olisi vapaaehtoisesti itse aikaansa viettänyt. Nykyiset nostalgikot tuskin olivat vallinneen järjestelmän kriitikoita.
Joka tapauksessa postaukseni keskeinen oppi on se, että liiallinen kurittaminen laskee motivaatiota ja vähentää taloudellista aktiviteettia yhteiskunnassa. Tämän rajan löytymistä ei minusta kannata testata kiristämällä verotusta määrättömästi. Tulisikin Wahlroosia lainaten löytää kaava, jolla verotusta laskemalla ja ympäristön houkuttelevuutta lisäämällä voitaisiin lisätä Suomen kilpailukykyä, joka toisi Suomeen sekä investointeja että taloudellista aktiviteettia – siis muun muassa työtä ja sitä kautta kulutusta.
Lopuksi
Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton – puolueeton yhteiskunnan tarkkailija ja yhteiskuntakriitikko. Kannatan verotuksessa ja yhteiskunnassa yleisesti järkevää ja tasapuolista kansalaisten kohtelua. En myöskään ole ehdolla kevään 2019 eduskuntavaaleissa, mutta lupaan äänestää taloustiedettä tuntevaa sekä ilmastonmuutoksen problematiikkaa ymmärtävää ehdokasta, mikäli sellainen oman vaalipiirini listoilta sattuu löytymään.
Like this:
Like Loading...
