Tuossa parisen viikkoa sitten kuului kohahdus, kun Hesari kertoi 27.11.2017 päivätyssä uutisessaan Ylioppilastutkintolautakunnan kaikessa viisaudessaan päättäneen olla jatkossa arvioimatta oikeinkirjoitusta ylioppilaskokeen lukutaidon kokeessa. Ylioppilastutkintolautakunnan päätöksen tulkittiin joissain keskusteluissa kielivän periksiantamisesta sen edessä, että oikeinkirjoitus on yhä useammalle ylioppilaskokelaalle haastavaa. Aivan kuin haluttaisiin sanoa, että “asia ratkaisee – sama se, miten se on ilmaistu”. Haluaisin kuitenkin nostaa tässä yhteydessä keskusteluun pari tärkeää pointtia kielestä ilmiönä.
Minkä tahansa luonnollisen kielen, jollaisiin suomen kielikin luonnollisesti kuuluu, kehitykseen liittyy tavallaan jatkuva ja tasaväkinen köydenveto, joka pitää muutoksessa olevan kielen muuttumista verrattain hitaana ja mahdollistaa siten kielen informatiivisuuden säilymisen. Toisessa päässä köyttä kiskoo kielen pyrkimys taloudellisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Tämän muutossuunnan tarkoituksena on sujuvoittaa ja nopeuttaa kieltä – siis säästää käyttäjänsä aikaa ja energiaa. Aivan kuten nurmikolle syntyy uusi polku, jos nurmikon kautta käy nopein reitti haluttuun päämäärään. Samalla kielen taloudellisuus kuitenkin tarkoittaa kielen informatiivisuuden vähenemistä. Toisin sanoen kielenkäytön liiallinen energiansäästö johtaa ongelmiin tulkinnassa. Toisessa päässä köyttä kiskookin vaade ylläpitää kielen informatiivisuutta ja selkeyttää viestien tulkintaa. Tämän tarkoituksen tueksi on tehty tai kuvattu erilaisia kieliopillisia sääntöjä, jotka myös auttavat kielen oppimista ja kokonaisuuden hahmottamista. Vertailukohdan voi hakea arjestamme. Alkuun turhilta tuntuvat säännöt ovat tarkemmalla tarkastelulla huolehtimassa siitä, että liikenne tai kieli säilyy kulkukelpoisena, sujuvana ja ymmärrettävänä.
Genren ja kontekstin ymmärtäminen osana taitavaa kielenkäyttöä
Yksi kielenkäytön tehokkuutta lisäävä seikka on genren ja kontekstin tunnistaminen ja kielellisen ilmaisun sopeuttaminen niihin. Taitavalle kielenkäyttäjälle genre ja konteksti eivät tuota hankaluuksia vaan toimivat luontevana osana kielenkäytön maailmaa. Toisin sanoen sama asia on tapana ilmaista työkontekstissa eri tavoin kuin informaalimmassa ystävien kanssa käydyssä ajatustenvaihdossa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Taitava kielenkäyttäjä kykenee taloudellisesti – ilman erillistä koodinvaihdon tietoista ajattelua – tuottamaan ympäristöön soveltuvaa kieltä.
Nyt Ylioppilastutkintolautakunta näkyy pohtineen asian niin, ettei kokeessa haluta pakottaa kirjoittajaa kielen koodinvaihtoon kohti oikeakielisyyttä – nykykielen oletetaan siis lähtökohtaisesti olevan jotakin muuta kuin kielioppisääntöjen mukaista. Tämä on nähdäkseni näennäisen helppo tie. Aivan kuin köydenvedossa helpotettaisiin taloudellisen pään vetoa sitomalla informatiivisen pään vetäjän kengännauhat yhteen.
Luetun tulkintaan vaikuttaa paljolti se, millä tavoin oikeinkirjoitussäännöt on opittu ja ennen kaikkea omaksuttu osaksi normaalia kielenkäyttöä. Jos tekstin kirjoittajalla ja vastaanottajalla on kummallakin erilaiset käsitykset genrestä, kontekstista ja vielä kaiken kukkuraksi oikeinkirjoitussäännöt hukassa, niin miten enää kukaan voi olla varma asian edes jossain määrin yhtenäisestä tulkinnasta. Taloudellista nimittäin on, jos viesti on tuotettu kerralla sellaisessa muodossa vastaanottajalle, ettei viesti vaadi useampaa tarkennusta.
Paljon lukevalla oikeinkirjoitussäännöt ovat selkäytimessä
Mietin, miksi luetun ymmärtämisen kokeessa ei enää vaadita oikeinkirjoituksen hallintaa ja siihen keskittymistä. Luetun ymmärtäminen on taitolaji siinä missä jokin muukin taito. Minkä tahansa taidon kehittyminen puolestaan edellyttää harjoittelua. Miten muuten oppii ymmärtämään lukemaansa kuin lukemalla? On samalla aika luontevaa johdatella asia yleisesti tunnistettuun tosiasiaan, että lukeminen kehittää yleistä kielellistä taitavuutta – siis myös kirjoittamista. Jos ei koskaan lue, kielellinen taitavuus täytyy hankkia jollakin muulla keinolla. Siis kenties pänttäämällä sääntöjä. Toinen ja näennäisesti helpompi vaihtoehto on edellä mainittu tapa: höllentää sääntöjä tai luopua sääntöjen rikkomisen huomioimisesta. Näinhän Ylioppilastutkintolautakunta näyttää päätöksellään tekevän.
Silti. Olisi tärkeää kaikesta huolimatta saada nuoret lukemaan ja omaksumaan sitä kautta oikeinkirjoituksen sääntöjä, genrejä ja konteksteja. Omaksutut säännöt kun toimivat käytännössä valtavan paljon paremmin kuin ulkoa koetta varten päntätyt oikeinkirjoitussäännöt, joiden noudattamista joutuu kaiken aikaa pohtimaan. Se vie kirjoittamisesta rentouden ja mahdollisuuden luovaan kielenkäyttöön kuuluvaan leikittelyyn. Kielen käyttämiseen pätee nimittäin sama asia kuin autolla ajamiseen. Vaikken nykyään autolla juuri ajakaan, autoa on paljon mukavampaa ajaa, kun voi liikennesääntöjen muistelun sijaan keskittyä ajamisen fiilistelyyn. Luovuutta voi hyödyntää keksimällä vaikkapa erilaisia reittejä samaan päämäärään pääsemiseen. Kielelläkin voi leikitellä monipuolisesti ja nokkelasti sitten, kun tuntee ensin säännöt ja etiketin.
Ja vielä lopuksi
Minulle oikeinkirjoitus ja erilaisten tekstigenrejen ja -kontekstien hallinta on aina edustanut selkeyttä ja tehokkuutta – myös tyylikkyyttä ja erottumista edukseni mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Kun kirjoittaa sujuvasti ja oikein, se tuo myös itsevarmuutta ja tehokkuutta työskentelyyn. Toisin saattaa monen kirjoittajan kohdalla olla tulevaisuudessa, jos oikeinkirjoitussääntöjen annetaan rapautua ja hukkua multimedian valtavirtaan.