Ajatuksiani maallemuutosta

Pohjanmaa Sedu opettaja maallemuutto maaseutu
Pohjalaismaisemaa auringonnousun aikaan.

Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, olen muuttamassa heinäkuun lopussa maaseudulle. Töitä olisi ollut Helsingissäkin, mutta sain vastaavan työpaikan kotipaikkakunnaltani Kurikasta. Näin pohdittavaksi jäivät henkilökohtaiset preferenssit: haluanko asua kaupungissa kaikkien palveluiden ytimessä ja maksaa asumisesta kalliisti, vai hankkisinko ympärilleni enemmän ja edullisempaa tilaa maalle muuttamalla? Tätä problematiikkaa sivusin taannoisessa kirjoituksessani, jossa käsittelin aluepolitiikkaa.

Omalla kohdallani muuttoon vaikuttaa olennaisesti pari seikkaa. Ensinnäkin minulla on olemassa olevaa sosiaalista verkostoa Pohjanmaalla, joten en muuta paikkaan, jossa todennäköisesti olisin aivan yksin. Toisekseen sain äidinkielen opettajan viran Seinäjoen Koulutuskuntayhtymä Sedusta. Vakaat työllisyysnäkymät ovatkin yksi aivan olennainen seikka, joka vaikuttaa meidän ihmisten muuttokäyttäytymiseen ja viihtymiseen eri paikkakunnilla. Opettajan työssä palkkaus on työehtosopimuksen mukainen, joten alueiden välillä ei juuri ole toimeentulon kanssa eroavaisuuksia. Maaseudulla asuinkustannukset ovat tunnetusti matalammat, mikä luonnollisesti houkuttelee valitsemaan tämän vaihtoehdon, mikäli haluaa saada palkasta jäämään enemmän käteen ja on valmis tinkimään kaupungin käden ulottuvilla olevista palveluista. Vastaavasti minulla taas ei ole autoa, enkä ajatellut sellaista ainakaan toistaiseksi hankkiakaan. Katsotaan nyt sitten, miten autoton pärjää maaseudulla. Maaseudun kehittämisen yksi kulmakivi onkin nähdäkseni tulevaisuudessa juuri kulkuyhteyksien parantaminen. Sijainti ja kulkemisen vaivattomuus kun ovat olennaisia seikkoja ihmisten arjessa. Joka tapauksessa uskon, että elämä maaseudulla sisältää omalla kohdallani huomattavasti kaupunkia enemmän ulkoilmaelämää. Samalla tämä valinta on myös eräänlainen seikkailu, joka tuo elämääni vähän uutta draivia.

Kuten edellä mainitsemassani postauksessa kirjoitin, lainsäätäjän ei tarvitsisi mielestäni tehdä erityisempää aluepolitiikkaa, mikäli vain kelvollisia työpaikkoja olisi tarjolla myös maaseudulla. Mielestäni riittäisi, että näitä eri paikoissa asumisen etuja ja varjopuolia tuotaisiin nykyistä aktiivisemmin esille. Joka paikassa on nimittäin pidemmän päälle omat hyvät ja huonot puolensa. Saat jotakin, ja luovut jostakin. Näin se vaan menee. Itse valitsin nyt edullisemmat asuinkustannukset, oletettavasti rauhallisemman ympäristön ja enemmän tilaa. Vastaavasti luovun raitiovaunuyhteydestä Stockalle tai junalle, jolla pääsee vaikkapa lentoasemalle. Toisaalta maaseutukin tarjoaa palveluita eikä matka Helsinkiinkään kestä junalla Seinäjoelta kuin 3,5 tuntia, mikäli kaipuu kaupungin sykkeeseen käy ylivoimaiseksi.

Kirjoitan maallemuutosta myöhemmin lisää, kunhan asiat konkretisoituvat. Sitä ennen vietän rentouttavan kesäloman Stadissa.

Verokertymä ei kasva loputtomilla kiristyksillä

Aloitin tämän taloustieteen termejä käsittelevän blogipostausteni sarjan aiemmalla tekstilläni, jossa kirjoitin muutaman sanan resursseista ja vaihtoehtoiskustannuksista. Tässä kirjoituksessani otan esille seikan, joka monilta poliitikoilta näkyy yllättäen olevan hukassa. Suosittelisinkin ihan ensimmäiseksi uusille kansanedustajille, sellaisiksi pyrkiville ja suunnilleen kaikille muillekin ainakin taloustieteen perusopintojen laajuisen peruspaketin opiskelua. Nämä asiat on helpohkoa kuitata sanomalla “Joojoo, kyllä me nää asiat tiedetään itekin”, mutta kun ei nähtävästi tiedetä. Sen havaitsee siitä, että vaikka Suomi on varsin korkeasti verotettu maa, pohtivat poliitikot kilvan verokertymän lisäystä nimenomaan verotusta kiristämällä. Sen siis veronmaksaja tuntee nahoissaan, vaikkei olisi mikään erityinen verotuksen asiantuntijakaan. Perusidea on se, että ensin maksat veroa ansioistasi, sitten säästöistäsi ja jäljelle jäävästä maksat vielä kulutusverot päälle. Ja jos satumme potkaisemaan tyhjää, maksetaan jäämistöistämme vielä kaiken kukkuraksi perintöverot. Silti, kun kuuntelee vaalikeskusteluita herkällä korvalla, kuulee monesta suusta sanaparin verotuksen kiristäminen.

Onhan kansanedustajien käytettävissä tietenkin vaikkapa Eduskunnan tietopalvelu, jota on mahdollista hyödyntää erilaisissa materiaalitarpeissa kuten vaikkapa taloudellisten laskelmien tekemisessä. Lisäksi etenkin Valtiovarainministeriöstä löytyy kosolti taloudellista asiantuntemusta esitysten, taloudellisten mallien, ennusteiden ja päätöksenteon tueksi. Kuitenkin päättävän henkilön täytyy ymmärtää itsekin, mistä on kysymys, kun asioita käsitellään. Ja jos lähtökohtana on änkyrämäinen ajattelu, että tiedän paremmin kuin nuo kaikki teoreetikot yhteensä, ollaan jo metsässä. Taloudellista asiantuntemusta löytyy toki Arkadianmäeltäkin, kuten vaikkapa Kokoomuksen Juhana Vartiaiselta ja Elina Lepomäeltä. Entisistä kansanedustajista erittäin korkealle arvostamani on Vihreiden Osmo Soininvaara, jonka blogia suosittelen seuraamaan. Uudenmaan vaalipiirin ehdokkaista kovan luokan osaamista löytyy ainakin Vihreiden Mikko Kiesiläiseltä, joka on viime vuodet toiminut ajatuspaja Liberan keulakuvana. Ja tietenkin Suomessa on taloustieteen Nobelin pari vuotta sitten pokannut MIT:n taloustieteen proffa Bengt Holmström, vaikkei hän tietenkään ole kansanedustaja tai sellaiseksi pyrkivä. Ja on yhteiskunnassamme muitakin keskeisiä talousvaikuttajia, joita yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kannattaisi kuunnella. Tällaisia ovat vaikkapa Sixten Korkman, Björn Wahlroos, Suomen Pankin entinen pääjohtaja Erkki Liikanen tai ilmastoekonomian professori Markku Ollikainen. Wahlroos kysyy juuri Kauppalehden jutussa 21.3.2019, miksi vaalien alla puhutaan ihan puuta heinää. Hyvinvointivaltion jatkuvuudelle Wahlroos antaa seuraavat neuvot: veroja on laskettava ja teollisuuden investointeja saatava lisää. Digitalisaatio yksistään ei Wahlroosin mukaan pelasta Suomea, vaan se lisää tuntuvasti tuloeroja yksistään sen varaan rakentuvissa yhteiskunnissa. Mutta mitä-mitä-mitä! Miten verojen alentaminen muka voisi kerryttää lisää verotuloja?

Verotus on kilpailukykytekijä

Valtio olemme siis tunnetusti me kansalaiset – sinä ja minä yhdessä. Valtio kustantaa meille monenlaisia asioita, kuten vaikkapa turvallisuuden, lainsäädännön ja sen toteutumisen valvonnan (armeija, oikeuslaitos ja poliisi). Tämä perustehtävä valtiolle annettakoon ilomielin. Näiden asioiden ylläpidosta syntyy kustannuksia, jotka katetaan yhteisesti verotuksen keinoin. Suomessa verotus on mallia progressiivinen, eli mitä enemmän tienaat, sen enemmän maksat veroja. Verotuksella on siis pyritty tasaamaan puntteja niin, että yhteiskunnan vahvimmat kustantavat osaltaan tukea tarvitsevan kansanosan pärjäämistä. Tämäkin on Oy Suomi Ab:ssa yleisesti ihan hyväksytty järjestelmä, enkä minäkään tätä perusasetelmaa lähde tässä kirjoituksessani kyseenalaistamaan, vaikka joskus olen Viron mallin mukaisesta tasaverotuksesta puhunutkin. Kritiikkini kohdistuu kuitenkin siihen, että kun työssäkäyvältä ja jotakin säästöön saaneelta verotetaan liikaa, tapahtuu taloudellisen aktiviteetin vähenemistä. Näinhän tavallaan tapahtuu myös Wahlroosin Kauppalehdessä mainitsemalla tavalla EU:ssa, jossa Etelä-Euroopan ja itäblokin maat kuuluvat taloudellisiin hyötyjiin mutta viittaavat kintaalla eurooppalaisille arvoille. Sellaista menoa kuuluukin kritisoida.

Toisin sanoen, jos suurituloisemmat ja yritykset verotetaan hengiltä, syntyy ongelma. Tehdyn työn määrä ja investointihalukkuus vähenee, ja ne suuntautuvat muihin kohteisiin. Tästähän oli pitkälti kysymys, kun merkittäviä suomalaisia talousvaikuttajia siirtyi jokunen vuosi sitten asustelemaan Portugaliin ja Ruotsiin edullisemman verokohtelun perässä. Kyse on siitä, että tietyn rajan ylittäessään kireä verotus ei enää lisää verokertymää vaan syö sitä. Siinä vaiheessa, kun tavarat on jo housuissa, on turha lähteä populistisesti syyttämään yksilöitä heidän tekemistään valinnoista. Kyse on kategorisesti järjestelmän ongelmasta, joka syntyy vaikkapa EU-alueen sisällä erilaisista eduista. Tästä kirjoitin aikaisemmin kertoessani aluepolitiikasta. Yksilönvapauteen kuuluu saada tehdä valintoja asuinpaikkansa suhteen omien preferenssiensä mukaisesti. Globaalissa ja vapaan liikkuvuuden maailmassa kenellä tahansa meistä on mahdollisuus valita tiettyjen rajojen puitteissa asuinpaikkamme omien halujemme ja toiveidemme mukaan.

Mikäli yksilönvapautta aletaan säännöstellä tai sellaista käyttäviä syyttää, aletaan puhua jo melko totalitaarisesta järjestelmästä, jollaisia on lähimenneisyydessä nähty lukuisia. Olihan sosialistisen järjestelmän keskeinen ja kaunis idea ottaa kaikki kaikilta ja jakaa tilalle kurjuutta tasapuolisesti. Kauniin ajatuksen taustalle ongelman aiheutti se, että kun kukaan ei hyötynyt uusista ideoista, kukaan ei jaksanut enää niitä alkaa kehitelläkään – ellei sitten pakolla valjastettu insinöörit rakentamaan rakettia. Toki vielä nykyisinkin entisissä sosialistisissa maissa on kasvavassa määrin esimerkiksi Neuvosto- ja DDR-nostalgiaa, joka nähdäkseni juontaa juurensa ajatuksesta, että ennen oli aina joku, joka kertoi mitä tehdään ja paljonko. Se loi turvaa sekä poisti kilpailua ja kateutta. Sillä tavoin järjestetty yhteiskunta ei ollut nykyisen kaltainen kilpailuyhteiskunta oravanpyörineen, jossa kilpailu on mallia kaikki kaikkia vastaan. Markkinataloudessa jokaisen täytyy sopeutua ja keksiä itselleen pärjäämisen kaava. Suunnitelmataloudessa järjestelmän mukaan eläneillä oli varmasti ihan kivaa ja turvallista, mutta järjestelmän jaloissa yksilön mahdollisuus erottautua joukosta ja toteuttaa individualistisesti itseään oli vähemmän kannattavaa. Joukosta erottuva saattoikin yllättäen löytää itsensä paikasta, jossa tuskin olisi vapaaehtoisesti itse aikaansa viettänyt. Nykyiset nostalgikot tuskin olivat vallinneen järjestelmän kriitikoita.

Joka tapauksessa postaukseni keskeinen oppi on se, että liiallinen kurittaminen laskee motivaatiota ja vähentää taloudellista aktiviteettia yhteiskunnassa. Tämän rajan löytymistä ei minusta kannata testata kiristämällä verotusta määrättömästi. Tulisikin Wahlroosia lainaten löytää kaava, jolla verotusta laskemalla ja ympäristön houkuttelevuutta lisäämällä voitaisiin lisätä Suomen kilpailukykyä, joka toisi Suomeen sekä investointeja että taloudellista aktiviteettia – siis muun muassa työtä ja sitä kautta kulutusta.


Lopuksi

Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton – puolueeton yhteiskunnan tarkkailija ja yhteiskuntakriitikko. Kannatan verotuksessa ja yhteiskunnassa yleisesti järkevää ja tasapuolista kansalaisten kohtelua. En myöskään ole ehdolla kevään 2019 eduskuntavaaleissa, mutta lupaan äänestää taloustiedettä tuntevaa sekä ilmastonmuutoksen problematiikkaa ymmärtävää ehdokasta, mikäli sellainen oman vaalipiirini listoilta sattuu löytymään.

Asiaa alueellisesta tasapainosta ja -arvosta

Osallistuin reilu vuosi sitten Helsingin yliopiston Taloustieteen termejä ja sovellutuksia -luentosarjalle, jolla käsiteltiin monenlaisia talouden ajankohtaisia aiheita. Kirjoitin tuolloin kurssille luentopäiväkirjaa, josta poimin tänään yhden ajankohtaisen aiheen käsiteltäväkseni. Kirjoitukseni perustuu MustRead-blogin kirjoittajan ja ajatuspaja Liberan entisen toiminnanjohtajan Heikki Pursiaisen luentoon aluepolitiikasta.


Saasteet.jpg
Joustatko sinä ympäristön puhtaudesta, viihtyisyydestä tai palveluista, jos asumisen hintataso on samalla huokeampi?

Luento esitteli alueellista tasapainoa kahden pelkistetyn mallin avulla, joista ensimmäisessä tarkasteltiin kahta kaupunkia: Puhdasjärveä ja Saastamalaa. Ne ovat paikkoina tismalleen samanlaiset (työpaikat, koulut, terveyspalvelut…), ja myös niissä asuvat ihmiset arvostavat samanlaisia asioita. Kaupunkien välillä on kuitenkin yksi keskeinen ero. Saastamalassa on ilmansaasteita tuottava valimo, kun taas Puhdasjärvellä ilma on puhdasta. Miksi sitten kukaan asuisi Saastamalassa?

Pursiaisen mukaan kysymys voidaan laajentaa koskemaan ihmisiä yleisesti: “Miksi kukaan asuu ylipäätään siellä missä asuu, kun voi periaatteessa vapaasti valita oman asuinpaikkakuntansa kaikista maailman paikoista?” Kyse on alueellisesta tasapainosta. Saastamalassa ilma on kammottavaa, mutta siellä on halvempaa asua (1000 €/kk) verrattuna Puhdasjärveen (2000 €/kk). Jos Puhdasjärven hintataso olisi pienempi, kaikki haluaisivat muuttaa sinne, kunnes vuokrahinnat kohoaisivat ja muodostuisi uusi tasapaino. Ihmiset siis suostuvat asumaan paikoissa, joissa elämänlaatu on jossain määrin heikompaa, jos hintataso on sopivampi.

Tarkastelemalla sitä, millainen jokin asuinseutu on, ei voida päätellä sitä, miten hyvinvoivia siellä asuvat ihmiset ovat. Jossain paikassa palvelut ovat hyvät ja miellyttävät, mutta neliövuokrat ovat päättömiä. Toisaalla yleinen palvelutaso ei yllä tälle tasolle, mutta hintataso on maltillisempi. Keskeinen mekanismi tässä on sopeutuva hintataso, joka saa olosuhteet tasoittumaan niin, että on lopulta aivan sama, missä ihmiset asuvat.

Lainsäätäjä puuttuu peliin

Vaikka hintamekanismi tasaa hyvinvointia, Saastamalan tilanne saa lainsäätäjän huolestumaan. Säädetään laki, joka vaatii Saastamalan ilmanlaadun parantamista Puhdasjärven ilmanlaadun tasalle: valimon täytyy vähentää ilman saastuttamista. Asuntojen vuokrat nousevat vähitellen kohti Puhdasjärven hintatasoa ja saavuttavat sen lopulta. Vuokraisännät siis hyötyvät, koska he saavat ilman erillistä kustannusta lisää rahaa asuntonsa vuokraamisesta. Valimo puolestaan joutuu investoimaan puhtaanapitoon eli maksajaksi. Saastamalan asukkaat saivat puhtaamman ilman mutta kalliimman hinnan, eli eivät hyötyneet. Ainoat hyötyjät ovat siis vuokranantajat. Puhutaan tulonsiirrosta.

Hyvinvoinnilla on siis taipumus osittain kadota, koska paikallinen hintataso nousee. Ympäristölain hyödyt siis menevät tulonsiirtoina vuokraisännille. Aluepoliittisilla toimenpiteillä onkin vaikea tuottaa hyötyjä, koska ihmisillä on mahdollisuus muuttaa. Kun alueellisiin hintoihin halutaan vaikuttaa, muutoksen hyödyt voivat valua tulonsiirtoina vaikkapa maanomistajille. Pidemmälle vietynä myös asumisen hintajoustot vaikuttavat siihen, missä hinnat muuttuvat enemmän ja nopeammin.

Alueelliset erot tarkoittavat myös tehokkuuseroja

Toisessakin mallissa on kaksi kaupunkia: Tuottoniemi ja Kitukoski. Nyt erona ei ole ilmanlaatu, vaan työn tuottavuus. Tuottoniemessä ja Kitukoskella valmistetaan kummassakin puhelimien nahkakoteloita.

Kaupunkien erona on, että Tuottoniemellä on enemmän tietotaitoa, joten työntekijä tuottaa kaksi kertaa enemmän koteloita samassa ajassa kuin Kitukoskella. Koska tuottavuus on kaksi kertaa korkeampaa, myös palkat ovat kaksi kertaa korkeammat. Miksi sitten kaikki työntekijät eivät muuta Tuottoniemelle, jos siellä palkat ovat kaksinkertaiset? Pursiaisen mukaan vastaus on yksinkertainen: asumisen hinta sopeutuu niin, että elintaso on täsmälleen sama Tuottoniemellä kuin Kitukoskella. Palkkataso on kaksinkertainen, mutta vuokratasokin on korkeampi. Jos niin ei olisi, kaikki haluaisivat asua Tuottoniemellä.

Tähänkin tarinaan sisältyy opetus: asumisen ja muiden hyödykkeiden hinnat heijastelevat paikallisia elämänlaatutekijöitä – palveluita ja alueellisia tuottavuuseroja (mm. palkat, mutta myös asuinkustannukset). Todellisessa elämässä helsinkiläiset tienaavat enemmän verrattuna Lapissa asuviin. Alueelliset elintasoerot ovat kuitenkin usein pienempiä kuin tuloerot kertovat. Alueellisen tasapainon idea on, että vapaassa maassa ihmiset ja yritykset saavat sijoittua minne haluavat, jolloin jokainen tekee omalta kannaltaan parhaan valinnan. Jos jossakin on paremmat oltavat, perhe muuttaa.

Alueellisesta tasapainosta ilmiönä – ja tarinan opetus

Alueellinen tasapaino on siis sellainen, jossa kukaan ei halua muuttaa hyötyä tavoitellakseen. Ihmisten erilaiset rajoitteet tai arvostukset eivät näissä malleissa tule huomioiduiksi. Myöskään yritysten sijoittumista ei huomioitu. Vaikka lisäelementtejä tulee, niin perusopetukset ovat joka tapauksessa tarinoiden takana samanlaiset. Ne heijastavat monimutkaisempaa taloustieteellistä ajattelua: muut asiat ovat tärkeämpiä kuin fyysiset muuttokustannukset.

Tärkeää on havaita, että alueelliset tuottavuuserot ovat totta. Sama henkilö on Helsingissä tuottavampi kuin Lapissa – ja myös palkka on korkeampi. Vastaavasti asuinkustannukset Helsinkiin muutettaessa tasaavat alueellisia hyvinvointieroja. Pursiaisen sanoma olikin, ettei väitettyä “alueellista epätasa-arvoa” todellisuudessa ole olemassakaan. Myös tulonsiirtojen ja sosiaaliturvan pitäisi näin ollen kohdistua alueiden sijaan ihmisiin.

Vaikka esitellyt mallit ovat yksinkertaistuksia, ne avaavat hyvin alueellista kokonaishyvinvointia ja alueellisen tasapainon käsitettä, joka on kiinnostava ja hyödyllinen työkalu aluepoliittiseen talouskeskusteluun. Luennon jälkeen aloin pohtia, minkä vuoksi yksinkertainen asia ei näy talouspoliittisessa keskustelussa. Kenties kyse on siitä, että alueellinen muuttoliike on todellisuudessa jäykempää kuin mallit olettavat, ja yksinkertaistettujen mallien lisäksi tulevat lisämuuttujat hämärtävät kokonaiskuvaa. Toisaalta taas nykyisen pääministeripuolueen Keskustan kannattajat ja ideologiat tulevat maakunnista. Tarinan lopullinen opetus on joka tapauksessa se, ettei markkinoiden toimintaan pitäisi lainsäädännön keinoin puuttua, jos markkinat itse korjaavat itseään ja näin kykenevät synnyttämään tasapainotilan.