Katselin pari päivää sitten pitkästä aikaa Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä-elokuvan (The Deer Hunter, 1978), joka tuli jälleen kerran televisiosta. Ellet ole elokuvaa nähnyt, tämä teksti ensinnäkin pitää sisällään juonipaljastuksia. Ja toisekseen, ellet ole elokuvaa nähnyt, sinun kannattaa ehdottomasti ottaa aikaa ja katsoa se. Nimittäin aikaa se vie. Elokuvan pituus on peräti yli kolme tuntia, ja mainosrahoitteiselta kanavalta katsottaessa elokuvan katsomiseen kuluu tietenkin paljon enemmän aikaa. Kannattaa myös muistaa, että Kauriinmetsästäjällä on K-16-merkintä.
Tässä kirjoituksessani keskityn erityisesti Kauriinmetsästäjän symboliikan tarkasteluun. Elokuvan kulisseissa tapahtui myös tarinoita, kun elokuvan naispääosaa näyttelevän Meryl Streepin rakastettu John Cazale haluttiin mukaan elokuvaan tämän pitkälle levinneestä syövästä huolimatta. Tuotantoyhtiö ei tarinan mukaan halunnut ottaa riskejä, että kesken työn sattuu jotakin, mutta lopulta Cazalen ja Streepin hyvä ystävä, elokuvassa toista miespääosaa näyttelevä Robert de Niro, takasi tämän vakuutusmaksut. Elokuvassa Cazale myös näyttää mielestäni varsin sairaalta, mutta suoriutuu roolistaan päähenkilöiden Nickin (Christopher Walken) ja Michaelin (de Niro) ystävänä Stanleyna varsin hyvin.
Mielestäni Kauriinmetsästäjä kuuluu eräänlaiseen 1970-luvun suurteosten kaanoniin, jossa Uuden Hollywoodin ohjaajilla oli taiteellinen vapaus käsitellä synkkiä yhteiskunnallisia teemoja kompromissittomasti. Se asettuu samaan vastakulttuuriseen ja yhteiskuntakriittiseen rintamaan sellaisten teosten kuin Kellopeliappelsiini (1971), Taksikuski (1976) ja Ilmestyskirja. Nyt. (1979) kanssa. Nämä elokuvat riisuivat aikakautensa illuusioita, kyseenalaistivat järjestelmää ja käsittelivät yksilön vieraantumista, väkivaltaa ja sielullista traumaa.
Kauriinmetsästys ja viattomuuden menettäminen
Ennen Vietnamin sotaan lähtöä kauriinmetsästys edustaa päähenkilöille kirkasta, perinteikästä ja hallittua miesten maailmaa. Michaelin noudattama periaate ampua kauris aina ”yhdellä laukauksella” (one shot) symboloi taitoa, kunnioitusta ja järjestystä: ihmisellä on valta ottaa henki, kunhan se tapahtuu reilusti ja täsmällisesti. Sodan kokemusten myötä kauriin kuolema ja sen viimeinen kuolinkorina muuttuvat kuitenkin traagiseksi vertauskuvaksi. Viattoman luontokappaleen kohtalo rinnastuu suoraan pikkukaupungin nuoriin miehiin, jotka heitetään Vietnamin helvettiin. Ennen selkeä, hallittu ja viaton maailma murenee, ja tilalle astuu sodan sekä venäläisen ruletin armoton ja summittainen väkivalta, jossa kuolemalla ei ole enää mitään tekemistä taidon tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Elokuvan jälkipuoliskolla, traumatisoituneen Michaelin palattua vuorille, tapahtuu koko teoksen henkinen käännekohta. Kun hän saa tähtäimeensä uljaan uroskauriin, hän alkaa epäröidä. Michael ampuu ilmaan ja huutaa eläimelle vain ”OK?”. Uroskauris edustaa koskematonta elämänvoimaa ja ylpeyttä – kaikkea sitä, mitä Michael ystävineen oli ennen sotaa. Vietnamin mieltä vailla olevan tuhon jälkeen kauriin armahtaminen on Michaelin ainoa keino kieltäytyä enää toimimasta kuoleman jakajana. Kun tappaminen ei enää edusta hallintaa vaan mieletöntä tuhoamiskierrettä, ampumatta jättämisestä tulee Michaelin viimeinen oljenkorsi palauttaa oma inhimillisyytensä ja aito kontrolli omasta elämästään.
Viattomuuden ja voiman mureneminen ulottuu syvälle koko terästehdasyhteisön rakenteeseen. Ennen sotaan lähtöä ryhmän ystävä Axel toteaa Michaelille, että lähtisi mukaan sotaan, mutta hänen polvensa eivät kestäisi sodan koettelemuksia. Kohtaus tiivistää elokuvan pysäyttävän yhteiskunnallisen mekanismin: yhteiskunta lähettää fyysisesti ja henkisesti vahvimmat yksilönsä kauas kotoa traumatisoitumaan, kuolemaan ja rampautumaan, kun taas heikoimmat ja rajoittuneimmat jäävät kotiin jatkamaan arkeaan. Lopulta yhteisö ei menetä rintamalla vain yksittäisiä nuoria miehiä, vaan oman elinvoimansa ja tulevaisuutensa. Kun parhaat voimat murtuvat tai eivät koskaan palaa entisellään, jäljelle jää vain haavoittunut ja hiljaa heikkenevä kotirintama.
Elokuvan musiikki: Sanattomasta hyvästistä murtuneeseen rukoukseen
Musiikki ja äänimaailma kulkevat Kauriinmetsästäjässä käsi kädessä hahmojen sisäisen romahduksen kanssa. Ennen Vietnamiin lähtöä ystävykset kokoontuvat viimeistä iltaa tuttuun baariin. Tila täyttyy naurusta ja riehakkaasta juhlinnasta. Baarinpitäjä Johnin (George Dzundza) pianolla soittama hidas ja surumielinen Chopinin Nocturne nro 6 g-mollissa, op. 15 nro 3 kuitenkin hiljentää ystäväporukan riehakkaan juhlinnan.
Musiikki toimii sanattomana hyvästijättönä ja aavistuksena tulevasta. Se on hetki, jolloin miehet sanattomasti ja alitajuisesti ymmärtävät huolettoman nuoruutensa ja ystäväporukkansa tietyn aikakauden tulevan päätökseensä. Tästä elokuva siirtyy suoraan Vietnamin kaaosmaiseen mielettömyyteen.
Sodan kaaoksen ja traumaattisen vangiksi jäämisen jälkeen ystäväporukan elokuvan alun tiivis yhteisöllisyys on tyystin kadonnut, ja tilalla on syvä vieraantuneisuus. Michael palaa sodasta kotikaupunki Clairtoniin Pennsylvaniaan. Hän on hukannut Nickin Saigoniin, jossa tämä on ajautunut peliluoliin pelaamaan venäläistä rulettia. Stevan taas on palannut kotiin vaikeasti ja pysyvästi halvaantuneena.
Venäläisestä ruletista muodostuu Kauriinmetsästäjässä sodan mielettömyyden ja äärimmäisen fatalismin hyytävä tiivistymä. Peli on kuin koruton ja fatalistinen ”la vida es una tómbola” -arpajainen, jossa elämän koko jatkumo supistuu yhteen rullan pyörähdykseen ja liipaisimen vedon mielivaltaisuuteen. Tulevaisuudensuunnitelmilla, moraaliaatteilla tai yksilön taidoilla ei ole peliluolien hämärässä enää mitään merkitystä, sillä huomista ei ole kirjaimellisesti olemassa – on vain tämä hetki ja sattumanvaraiseen arpaan alistuminen. Kaikkein traagisimmin tämän mielettömyyden ilmentää Nick, jonka mieli murtuu sodan helvetissä niin syvästi, että hän jää Saigonin syövereihin elämään pelkästä seuraavasta laukauksesta, kunnes arpa lopulta lankeaa.
Sodan ja eräällä tavalla elämän armoton ja summittainen arpapeli tiivistyy fyysisesti kohtauksessa, jossa miehet roikkuvat pakohelikopterin jalaksissa. Stevenin ote irtoaa ja hän putoaa jokeen, jolloin Michael hyppää empimättä ystävänsä perään. Putoamishetki on kirjaimellinen elämän ja kuoleman tómbola: Michael osuu syvänteeseen ja selviää fyysisittä vammoitta, kun taas Steven syöksyy vedenalaiseen kivikkoon ja rampautuu pysyvästi. Sama teko, sama paikka ja sama sekunti vievät täysin eri kohtaloihin pelkän sokean sattuman perusteella – näyttäen kouriintuntuvasti, miten sodassa kukaan ei hallitse omaa alastuloaan.
Elokuvan lopussa Nickin hautajaisten yhteydessä Stevenin vaimo Angela toteaa kesken hiljaisuuden: ”Tänään on ollut harmaa päivä.” Traumaattinen menneisyys on repinyt ihmisten välille niin syvän kuilun, ettei heillä ole tyhjän säätä koskevan small talkin lisäksi enää mitään aitoa sanottavaa toisilleen. Harmaus kuvaa sisäistä tyhjiötä – tilaa, josta sota on pyyhkinyt pois kaiken elämänilon ja toivon.
Tämä etääntyminen näkyy ja kuuluu myös kaikkein intimimmissä ihmissuhteissa. Ennen rintamalle lähtöä Linda kutsuu de Niron esittämää päähenkilöä lämpimästi ja tuttavallisesti Mikeksi. Sodan jälkeen lämpö korvautuu hiljalleen etäisyydellä, ja Linda alkaa puhutella häntä virallisemmalla nimellä Michael. Pieni muutos kielessä paljastaa pysäyttävän todellisuuden: sotaan lähtenyt tuttavallinen ja herrasmiesmäinen Mike on kadonnut, ja tilalle on palannut vieras, traumatisoitunut mies, jota edes kaikkein läheisin ei enää tavoita.
Emotionaalinen vieraantuneisuus ja muutos huipentuvat elokuvan pysäyttävässä päätöskohtauksessa. Nickin hautajaisten jälkeen toisistaan erilleen ajautunut ryhmä kokoontuu saman pöydän ääreen ja alkaa laulaa hiljaa, epävarmasti ja särkyvin äänin God Bless America -kappaletta.
Laulu ei soi uhoavana patrioottisuutena, vaan murtuneena avunhuutona: Jumala auttakoon Amerikkaa. Se tiivistää maansa ja yhteisönsä tilaan heränneiden ihmisten surun maassa, joka on menettänyt viattomuutensa ja heikentynyt korjaamattomasti niin monen nuoren miehen kuoleman ja henkisen murtumisen seurauksena.
Murentunut tulevaisuus ja verirahojen perintö
Elokuvan ihmissuhteiden rikkoutuminen ulottuu myös syntyvään sukupolveen. Häissä raskaana oleva Angela on etäinen, ja myöhemmin rintamalta pyörätuolissa palaava Steven paljastaa, ettei ole koskaan ollut intiimissä suhteessa vaimonsa kanssa. Elokuva vihjaa vahvasti lapsen isän olevan Nick, joka myöhemmin lähettää Saigonin peliluolista säännöllisesti kasoittain rahaa Stevenille ja Angelalle.
Tämäkin yksityiskohta alleviivaa yhteisön tragediaa: hedelmällisimmät, elinvoimaisimmat ja halutuimmat miehet lähetetään sotaan traumatisoitumaan ja kuolemaan, kun taas kotiin jäävät tai palaavat joutuvat elämään sirpaloituneiden valheiden keskellä. Lopulta kyse on vain julmista arpajaisista siitä, kenelle käy huonosti ja kenelle vielä huonommin.
Steven jää fyysisesti vammautuneena kasvattamaan toisen miehen lasta, kun taas Nickistä tulee rulettipöytiin kadonnut haamu, joka elättää perhettään verirahoilla ennen lopullista murtumistaan.
Vastaa